"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta
säästänyt, Apulian herttua."
"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin
hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."
"_Teidän_ kihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi
paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta,
avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."
"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä
kuin kuningasparin -- emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"
"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.
"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.
"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne.
Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille
jumalille."
"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme
häämme". -- Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä
kaikille. -- "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."
"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien
osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon
alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."
Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista
tyttöä.
"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen
luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa
mies."
"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut
lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.
"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.
"Ja Rautgundis-rouva aikoi -- sen tiedän aivan varmasti -- vapauttaa
tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme
oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen
luona sijaitsevaan taloonsa.
"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen
aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat
paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.
"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä -- hänen isänsä
Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa
lumivyöry haudannut taloineen päivineen -- on Liuta nyt joutunut
kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta
taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä
rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja --"
Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:
"Sinä olet uskollinen, Vakis.
"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.
"Antakaa minulle kultaraha!"
"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen
paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."
Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja
löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi
kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:
"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi,
ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan
suostumuksella."
Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:
"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä.
Tahdotko ruveta _minun_ kilvenkantajakseni?"
Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan
käteen.
Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:
"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti
älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta,
mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges,
Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien
jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien
aviopuolisoiden jaloa muistoa.
"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen
surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden
muistolle juon tämän maljan."
Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan
kuullen:
"Hän olisi sen ansainnut -- minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen
kunnia."
Kun hän oli istuutunut -- molemmat muut parit olivat myöskin
istuutuneet kuninkaan pöytään -- nousi Thuriin kreivi Torismut
(urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut
omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet)
portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:
"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.
"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka
majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet
lähestyväksi, on laskenut Portukseen.
"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä
kaukaisesta Thulen maasta.
"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat
kuvat herättävät pelkoa.
"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.
"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja
korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.
"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:
"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa)
tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'
"Tuokaa heidät tänne.
"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreivi
Grippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."
Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten
sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat
pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina
heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin
panssareihin.
Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan
jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.
Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka
etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden
levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.
Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka,
kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.
Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat
koristivat sekä samalla suojelivat.
Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla
sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.
Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.
Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen
vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.
Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin
saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi
hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen
jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin
tarpeen vuoksi.
Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi
esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien
joustavasti hänen hengittäessään.
Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu
talvisen jäniksen valkoisista karvoista.
Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin
pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka
kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.
Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen
haukka.
Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi
olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.
Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä
olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta
ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.
"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija,
"sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".
Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen
sotakintaan.
"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.
Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän
ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot
kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.
Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.
"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".
"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.
Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.
"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti,
"niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".
"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti
päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.
Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten
paikalleen.
"Ei ole vielä tullut miestä, joka olisi voittanut Haraldan käden ja
sydämen. Vain veljeni Harald taivuttaa käteni, hyppää korkeammalle ja
heittää keihästä pitemmälle kuin minä."
"Kärsivällisyyttä, pikku sisareni. Minä ennustan, että voimakas mies
pian kukistaa tyttömäisen ylpeytesi.
"Katso tuota. Hän näyttää lempeältä kuin Balder, mutta sittenkin hän
muistuttaa Sigfridiä, Fafnirin tappajaa.
"Teidän pitäisi kilpailla keihään-heitossa."
Haralda katsoi pitkään goottikuningasta, punastui sitten ja suuteli
haukan sileätä päätä.
Totila vastasi:
"Huono seuraus oli tarun mukaan Sigfridin ja kilpi-neitosen välisestä
taistelusta.
"Tervehtiköön pikemmin rauhallisesti nainen naista. Ojenna, Haralda,
kätesi morsiamelleni."
Hän antoi merkin Valerialle, jolle herttua Guntaris oli parhaansa
mukaan selostanut keskustelun latinankielellä.
Valeria nousi jalona, vaatimattoman ylväänä istuimeltaan.
Hän oli pukeutunut valkoiseen, pitkään, laahukselliseen
roomalais-kreikkalaiseen pukuun, jota kiinnitti kultavyö ja olkapäällä
solki. Päässä oli hänellä vain laakerinoksa, jonka Totila oli ottanut
Adalgotin seppeleestä ja pujottanut morsiamensa mustaan tukkaan. Hänen
kauneutensa, hänen pukunsa poimujen ja liikkeittensä rytmi muistutti
musiikkia. Hän ojensi ääneti kätensä pohjoismaiselle sisarelleen.
Tämä heitti roomalaisnaiseen terävän -- eikä suinkaan ystävällisen --
katseen. Mutta ihailu karkoitti vihamielisyyden hänen kasvoiltaan ja
hän virkkoi:
"Kautta Frejan kaulakoristeen, sinä olet kaunein nainen, mitä olen
nähnyt.
"Epäilen, onko Valhallassa ainoatakaan niin kaunista neitosta kuin
sinä.
"Tiedätkö, Harald, ketä tuo ruhtinatar muistuttaa?
"Kymmenen päivää sitten hyökkäsimme sinisellä Kreikan merellä erään
saaren kimppuun ja ryöstimme siellä pylvästemppelin. Siinä oli
valkoisesta kivestä tehty korkea marmorinainen, jonka jalkojen juuressa
istui pöllö ja joka oli puettu poimulliseen vaippaan.
"Sven löi sen, valitettavasti, palasiksi silminä olleiden jalokivien
vuoksi. Tuo marmorikuva muistuttaa kuninkaallista morsianta."
"Tämä minun täytyy tulkita sinulle", sanoi Totila hymyillen
rakastetulleen, "sillä runollinen ihailijasi Piso ei olisi voinut
imarrella sinua sen kauniimmin kuin tuo Pohjolan Bellona.
"He ovat -- kuten meille on kerrottu -- laskeneet maihin Melossaarella
ja särkeneet siellä Feidiaan ihanan Athena-patsaan.
"Te olette hävittäneet ja ryöstäneet hurjasti", jatkoi Totila kääntyen
vieraidensa puoleen, "Kos, Kios ja Melos saarilla, kuten olen kuullut.
Miksi tulitte meidän luoksemme rauhallisissa aikomuksissa?"
"Sen sanon sinulle, veljeni.
"Mutta ensin vielä siemaus viiniä."
Hän ojensi Adalgotille suuren pikarinsa.
"Ei -- en tahdo vedellä turmella tätä jaloa nestettä.
"Pidän vain suolaisesta vedestä -- sillä silloin sitä ei voi _juoda_
muut kuin haikalat ja valaskalat.
"Vesi on hyvää vain sikäli, että se kantaa laivojamme. Mutta se ei ole
luotu sitä varten, että kantaisimme sitä vatsoissamme.
"Ja teidän rypäleoluenne onkin vallan ihmeellistä juomaa.
"Simastamme olen minä aina tullut heti kylläiseksi -- se on kuin
täyttävää imelää ruokaa.
"Mutta tämä rypälesima on aivan toisenlaista. Kuta enemmän sitä juo,
sitä janoisemmaksi siitä tulee.
"Ja jos sitä joisikin liiaksi -- mikä muuten on vähän luultavaa -- niin
eivät sen seuraukset ole samanlaiset kuin olut- tai simahumalan
jälkeen, jolloin tekisi mieli rukoilla Asatoria, että hän takoisi
vasarallaan rautarenkaan ihmisparan pään ympärille. Ei, rypälehumala on
runoilijoiden suloisen mielettömyyden kaltaista. Ihminen luulee
olevansa autuaiden jumalain vertainen.
"Se viinihumalasta.
"Nyt kerron, minkävuoksi olemme tänne tulleet."