Kun hän oli lopettanut lukunsa ja kumartui katselemaan kuollutta
käärmettä, painoi pelastettu seppeleensä hänen kullanruskeille,
kiharaisille, sankoille hiuksilleen.
"Terve, sankari ja auttaja!
"Katso! Voitonseppele oli jo edeltäkäsin sidottu.
"Eijaa! Sininen kruunu sopii sinulle erinomaisen hyvin."
Hän löi iloissaan kätensä yhteen.
"Jalastasi vuotaa verta", sanoi nuorukainen huolissaan. "Salli minun
imeä veri haavastasi, jos käärme on purrut sinua."
"Sen sain terävästä kivestä.
"Parempiko olisi, jos sinä kuolisit?"
"Mielelläni kuolisin sinun tähtesi, Goto!
"Mutta myrkky olisikin suussa vaaratonta.
"Salli minun sentään pestä haavasi. Minulla on mukanani etikkaa ja
vettä.
"Päälle panen sitten voidetta tai parantavia ruohoja."
Hän painoi tytön hellästi kivelle istumaan, polvistui hänen eteensä,
otti paljaan jalan varovaisesti vasempaan käteensä ja hoiteli haavaa
kaataen siihen kurpitsipullostaan jotakin sekoitusta.
Sitten hän hypähti pystyyn, etsi jotakin ruohostosta, palasi löytämänsä
yrtti mukanaan ja sitoi lehdet huolellisesti pienen haavan päälle
nahkahihnalla, jonka hän irroitti jalastaan.
"Sinä olet niin hyvä", virkkoi tyttö silitellen auttajansa päätä.
"Salli minun kantaa sinut rinnettä ylös", pyyteli nuorukainen.
"Pidän sinua niin mielelläni sylissäni."
"Mitä vielä", vastasi toinen nousten seisoalleen.
"En minä ole haavoittunut karitsa.
"Katsos, miten voin juosta!
"Missä vuohesi ovat?"
"Tuolta ne tulevat juuri näkyville katajapensaiden takaa.
"Kutsun ne tänne."
Hän otti paimenpillinsä ja puhalsi sillä kimeän äänen pyörittäen sitten
vuorisauvaansa ympäri päänsä.
Vankkarakenteiset vuohet riensivät paikalle niin pian kuin voivat. Ne
pelkäsivät rangaistusta.
Kylväen taskustaan maahan ohuelta suolaa, jota vuohet ahnaasti
nuoleksivat, lähti hän nousemaan rinnettä käsi hellästi tytön kaulalla.
"Sano, rakkaani", virkkoi tyttö, päästyään ylös ja koottuaan lampaansa,
"miksi tänään taas kävit käärmeen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'
"Samoin teit äskettäin peloittaessasi Lumikkoni kimpusta vuorikotkan,
joka jo oli iskenyt siihen kyntensä."
"Se on sotahuutoni."
"Kuka sen on sinulle opettanut?"
"Isoisä opetti sen minulle ensimmäisellä sudenajoretkelläni, jolloin
otin tämän turkin mestari Isgrimmin kylkiluilta.
"Hyökkäsin miekka kädessä suden kimppuun, joka ei enää päässyt pakoon,
vaan tuli minua kohti, ja huusin samalla: 'Iffa! Iffa!' -- kuten olin
kuullut hänen tekevän.
"Hän sanoi silloin:
"'Adalgot! Sinä et saa huutaa 'Iffa!' -- kuten minä. Kun sinä käyt
sankarin tai pedon kimppuun, niin huuda 'Alarik!'
"'Se tuottaa sinulle siunausta.'"
"Mutta eihän esi-isiemme eikä sukulaistemme joukossa ole ainoatakaan
sen nimistä, veljeni. Tiedämmehän me heidän nimensä."
He olivat puhellessaan saapuneet karjamajan luo ja vieneet elukat
suojaan. Sitten he menivät istumaan akkunan alle puupenkille, joka oli
talon etusivulla.
"Ensin on isämme Iffamer", luetteli tyttö miettiväisenä, "sitten
setämme Wargs, joka tuhoutui vuorenvieremän alle, isoisä Iffa, toinen
setä Iffamut, tämän poika, serkkumme Iffasunt, isoisän isä Iffarik ja
taas Iffa, mutta ei ainoatakaan Alarikia."
"Mutta sittenkin tuntuu minusta, että olen sen nimen kuullut -- se on
kuin epämääräinen uni sen suuren vuorenvieremän ajoilta, joka hautasi
alleen setämme Wargsin, niiltä ajoilta, jolloin aloin juoksennella
pitkin vuoria. Se miellyttää minua.
"Ja isoisä on kertonut minulle sen nimisestä sankarikuninkaasta, joka
ensimmäisenä kaikista germaanisankareista valloitti Romaborgin;
tiedäthän: sen kaupungin, jonka edustalta isämme ja setä Iffanut ja
serkku Iffasunt eivät ole vielä palanneet -- ja joka sitten kuoli
nuorena, kuten lohikäärmeen tappaja Sigfrid ja pakanakuningas Baltar.
"Hänen hautansa on syvän joen pohjassa.
"Siellä hän makaa kultakivellä aarteidensa alle haudattuna. Pitkä
kaisla kahisee hänen päällään.
"Nyt on valittu uusi kuningas, jonka nimi on Totila, kuten sotilaat,
jotka olivat vaihtamassa vahteja Terioliksen linnassa, kertoivat.
"Hän kuuluu olevan samanlainen kuin Alarik ja Sigfrid. Hän kuuluu
olevan kuin auringonjumala.
"Isoisä on sanonut, että minustakin tulee sotilas. Minä liityn kuningas
Totilan joukkoihin ja hyökkään vihollisen kimppuun huutaen: 'Alarik!
Alarik!'
"Olen jo aikoja sitten ikävystynyt tähän vuoria pitkin kiipeilemiseen
ja vuohien paimentamiseen. Täällä ei ole voitettavana muita vihollisia
kuin susi ja parhaissa tapauksissa karhu, joka käy varastelemassa
viinirypäleitä ja hunajaa.
"Te kaikki kiittelette minua taitavaksi harpunsoittajaksi ja
laulajaksi.
"Mutta minä tunnen, ettei se ole paljon arvoista, ja tiedän, ettei
vanhuksella ole enää minulle opettamista.
"Tahtoisin laulaa paljon komeampia lauluja.
"En koskaan kyllästy kuuntelemaan tuolla linnassa olevien sotilaiden
kertomuksia aurinkokuninkaan Totilan voitoista.
"Äskettäin lahjoitin vanhalle Hunibadille, jonka kuningas oli
lähettänyt tänne hoitamaan rauhassa haavojaan, kaatamani komean
vuorikauriin siitä, että hän kertoi kolmannen kerran Paduksen sillan
taistelun.
"Kuningas Totila voittaa synkän helvetinkuninkaan, hirmuisen
Cetheguksenkin.
"Olen jo laatinut laulunkin, joka alkaa seuraavasti:
"Vapise vihdoin,
synkkä Cethegus.
Täällä ei auta
metkusi alhat.
Uhkasi murtaa
urhoisa Teja.
Voittava päivä,
aurinko aamun
usvasta, yöstä
kirkasna kohoo
taivahan Herran
suosikki suuri."
"Mutta pidemmälle en pääse.
"En osaa runoilla yksin.
"Tarvitsen taitavan mestarin harpun soiton ja runoilemisen opastajaksi.
"Keihään heittäjästä Tejasta, jota kutsutaan mustaksi kreiviksi ja joka
kuuluu soittavan erinomaisesti harppua, olen myöskin tehnyt runon, joka
ei vielä ole valmis ja jonka aion päättää.
"Olisin jo aikoja sitten -- tämän sanon vain sinulle -- lähtenyt täältä
hiiskumatta mitään isoisälle, joka aina sanoo minua liian nuoreksi,
ellei eräs seikka olisi minua pidättänyt täällä."
Hän hypähti pystyyn.
"Mikä, veljeni", kysyi Goto jääden rauhallisesti istumaan ja katsellen
häntä ihmeissään suurilla, heleänsinisillä silmillään.
"Jollet sinä sitä tiedä", vastasi Adalgot melkein vihaisena, "niin en
voi sitä sinulle sanoa. Lähden pajaan takomaan itselleni uusia
nuolenkärkiä. Anna minulle suudelma! Kas niin!
"Anna nyt minun suudella silmiäsi ja vaaleata tukkaasi.
"Hyvästi, rakas sisar, illalliseen saakka!"
Hän riensi tytön luota läheiseen rakennukseen, jonka ovella oli pihdit
ja kaikenlaisia työkaluja.
Goto nojasi poskeaan käteensä ja sanoi ääneen katsellen eteensä:
"En minä sitä arvaa.
"Sillä _minut_ hän tietystikin ottaisi lähtiessään mukaansa.
"Emmehän me voi elää ilman toisiamme."
Hän nousi hiljaa huoahtaen ja lähti talon viereiselle niitylle
katsomaan pellavaa, joka oli siellä valkenemassa.
Asuinhuoneessa vanha Iffa nousi avonaisen akkunan äärestä.
Hän oli kuullut nuorten puheet.
"Tämä ei käy enää laatuun", tuumi hän kynsien korvallistaan.
"Minulla ei ole ollut sydäntä erottaa noita lapsia toisistaan.
"Hehän ovat olleet lapsia!
"Olen aina odottanut hiukan.
"Nyt jo huomaan odottaneeni hiukan liian kauan.
"Sinä, Adalgot, saat lähteä täältä!"
Hän lähti tuvasta ja meni hitaasti pihan yli pajaan.
Poika oli uutterassa työssä.
Hän puhalsi kaikin voimin ahjossa olevia hehkuvia hiiliä ja pani sitten
sinne nuolenpään tekeleet, saadakseen ne pehmeämmiksi ja siten
helpommiksi muovailla.
Sitten hän otti ne pihdeillä ahjosta, pani alasimelle ja takoi ne
taitavasti oikeanmuotoisiksi.
Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi herkeämättä työstään.
Hän iski vasaralla niin ahkerasti, että säkenet lentelivät.
"No", ajatteli vanhus, "nyt hän ajattelee ainoastaan nuolia ja rautaa."
Mutta äkkiä nuori seppä iski viimeisen lyönnin, heitti moukarin
nurkkaan, pyyhkäisi hien otsaltaan ja kysyi äkkiä kääntyen Iffaan päin:
"Isoisä, mistä ihmiset tulevat?"
"Jeesus, Wodan ja Maria", huudahti vanhus peräytyen pelästyneenä.
"Poika, mistä sinä olet saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"
"Mistä sen tiedän. Ajatukset tulevat vain.
"Minä tarkoitan, mistä ensimmäiset ihmiset ovat tulleet, kaikkein
ensimmäiset?
"Pitkä Hermegisel tuolla ylhäällä Terioliksessa, hän, joka on karannut
Veronan areiolaisesta kirkosta, osaa lukea ja kirjoittaa, sanoo, että
kristittyjen jumala oli tehnyt eräässä puutarhassa savesta miehen ja
tämän nukkuessa hänen kylkiluustaan naisen.
"Mutta sehän on naurettavaa.
"Eihän suurestakaan kylkiluusta saa tehdyksi pientäkään naista."
"En minäkään sitä usko", myönsi vanhus hiukan mietittyään.
"Sitä on vaikea uskoa.
"Minä muistan, että isäni kertoi kerran takkavalkean ääressä
istuessamme ensimmäisten ihmisten kasvaneen puissa.
"Hildebrand-vanhus, joka oli isäni ystävä, vaikka olikin paljon
vanhempi -- hän oli tullut Tridentumista tänne partioretkelle villejä
bajuvareja vastaan -- ja joka istui lähinnä takkaa, -- oli kevättalvi
ja ilma oli vielä hyvin kylmä ja raaka -- myönsi puujutun oikeaksi.
"Mutta ihmiset eivät olleet kasvaneet puissa, vaan kaksi pakanajumalaa
-- Hermegisel kutsuu niitä pahoiksi hengiksi -- olivat kerran löytäneet
merenrannalta saarnin ja lepän ja muodostaneet niistä miehen ja vaimon.
"Tästä on vanha laulukin.
"Hildebrand-vanhus osasi vielä pari säkeistöä.
"Isäni ei enää osannut."
"Sen minäkin voin pikemmin uskoa.
"Mutta joka tapauksessa oli alussa hyvin vähän ihmisiä."
"Niin kai."
"Alussa oli vain muutamia sukuja."
"Tietysti."
"Ja vanhat kuolivat yleensä ennen nuoria."
"Kyllä kai."
"Silloin sanon sinulle jotakin, isoisä.
"Ihmisten täytyi siis kuolla sukupuuttoon tai, koska ihmisiä vielä on
olemassa, -- siihen minä tahdoin päästäkin, isoisä -- täytyi veljien ja
sisarten mennä naimisiin, kunnes useampia sukuja syntyi."
"Adalgot, sinä olet päästäsi vialla."
"En ollenkaan.
"Lyhyesti: se, mikä saattoi käydä päinsä ennen, saattaa tapahtua
nytkin.
"Tiedä siis, että tahdon sisareni Goton vaimokseni."
Vanhus syöksyi hänen luokseen aikoen sulkea kädellään hänen suunsa,
mutta nuorukainen hypähti nopeasti syrjään.
"Tiedän mitä sinä aiot sanoa.
"Tridentumin papit sekaantuisivat täällä asiaan.
"Ja sitten kuninkaan kreivi.
"Mutta voinhan lähteä hänen kanssaan vieraaseen maahan, missä meitä ei
kukaan tunne.
"Hän lähtee varmasti mukaan."
"Vai olet sinä varma."
"Olen."
"Mutta sitä sinä et vielä tiedä", vastasi vanhus vakavan ja
päättäväisen näköisenä, "että tämä on viimeinen yö, jonka vietät
Iffinger-vuorella.
"Liikkeelle, Adalgot! Minä, isoisäsi ja holhoojasi, käsken sinua.
"Sinulla on kuningas Totilan hovissa ja hänen sotajoukossaan täytettävä
verivelvollisuutesi, koston velvollisuus -- setäsi Wargsin, joka makaa
vuorenvieremän alla, sinulle uskoma pyhä tehtävä.
"Olet jo tarpeeksi kehittynyt ja väkevä sen täyttämiseen.
"Huomenna auringon noustessa lähdet etelään, Italiaan, jossa kuningas
Totila rankaisee vääryyttä, auttaa oikeuden voitolle ja kukistaa
Cethegus-konnan.
"Tule huoneeseeni.
"Siellä uskon käsiisi erään setäsi Wargsin jättämän korun ja annan
sinulle muutamia neuvoja, joista voi olla hyötyä matkan varrella.
"Neuvon ja koston sanoja sinulle annan.
"Mutta älä puhu niistä Gotolle.
"Älä raskauta hänen sydäntään.
"Jos noudatat minun ja setäsi Wargsin neuvoja, tulee sinusta voimakas,
kuuluisa sankari kuningas Totilan hoviin.
"Ja sitten, mutta vasta sitten, saat taas nähdä Goton."
Nuorukainen muuttui totiseksi ja kalpeaksi kuullessaan nuo sanat.
Hän seurasi isoisäänsä.
He puhelivat kauan hiljaisella äänellä isoisän huoneessa.
Adalgot ei ollut illallisella.
Hän pyysi isoisän sanomaan sisarelle, että hän oli ollut enemmän
väsynyt kuin nälkäinen ja mennyt senvuoksi jo nukkumaan.
Mutta yöllä, kun Goto nukkui, hän hiipi hiljaa tämän huoneeseen.
Kuu loi vienon valonsa tyttösen enkelimäisille kasvoille.
Adalgot pysähtyi kynnykselle.
Hän ojensi oikean kätensä Gotoa kohti.
"Näen vielä sinut, Gotoni", kuiskasi hän.
Heti sen jälkeen hän meni vaatimattoman alppitalon kynnyksen yli.
Tähdet alkoivat vähitellen vaaleta. Vuoriston yöilma siveli hänen
ohimoitaan raikkaana ja terästävänä.
Hän katseli taivaalle.
Samassa tähti lensi hänen päänsä päällä suurena kaarena.
Se lensi etelään.
Nuorukainen puristi oikeassa kädessään olevaa paimensauvaa ja virkkoi:
"Sinne kutsuvat tähdet minua.
"Varo itseäsi, Cethegus-konna."