Ihana -- ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan -- on laakso, jossa
pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan
Atesikseen.
Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää
kohden.
Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtola
Mansio Majae.
Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.
Nykyjään on paikan nimenä Merano.
Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.
Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä
paikkakunnalla.
Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten
kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen
ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain
puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja -- taikka
"bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan -- jotka
asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.
Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan
laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria,
sijoittunut asumaan useita goottisukuja.
Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat
tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He
ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin
ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.
Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä
itägoottien jäännöksiä.
Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet
paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.
Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli
Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä
edelleen.
Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli
uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.
Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen
alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus
kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin
vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien
saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa
vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.
Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien
vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.
Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon
edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja
Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään
rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.
Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja
ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään
maata.
Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin
roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä,
kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.
Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista
naapuruutta epämukavana.
Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia,
Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin
erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja
siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. --
Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.
Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset
orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että
naispalvelijoita.
Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo
harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa
ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän
alle.
Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningas
Vitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.
Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.
Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja
lännessä ovat Etsch-laakson rajana.
Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen
sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.
Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti
askel askeleelta lapsi -- vai oliko hän jo neito -- ajaen edellään
lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa
auringonlaskua.
Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia
mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli
paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen,
johon hän hyräili seuraavat sanat:
Vuohet rakkaat,
paimenkäden
sallikaatte
johtaa teitä;
niinkuin taivaan
valo-vuonat,
kirkkaat tähdet
paimentansa
aulihisti,
hurskaan tyynnä
tottelevat.
Helppo niit' on
kaita, johtaa
herra Kuun.
Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella
sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli
uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän
vettä.
"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.
"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä
tuolla rinteellä.
"Kukkani kuihtuvat pian."
Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä
syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota
hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi
suuri joukko kauniita alppikukkia.
Hän alkoi sitoa seppelettä.
"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän
sitoen uutterasti.
"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen
kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.
"Mistähän se johtuu?
"Jalkojani polttaa.
"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.
"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.
"Aurinko ei polta enää."
Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun
asemesta.
Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta
pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.
Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon
säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko,
joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä
nahkavyö.
Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.
"Hänen päänsä on suurempi.
"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."
Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla,
hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan,
otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää
rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.
"Ei, jääkää tänne odottamaan.
"Sinäkin, rakas Lumikko.
"Palaan pian."
Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta
jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.
Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää
rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin,
näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.
Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät
rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä
uhkaavaa, terävää sähinää.
Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean
käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet
olivat kai herättäneet sen unestaan.
Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään
hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."
Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:
"Alarik! Alarik!"
Se kuului aivan sotahuudolta.
Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja
takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti
nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.
Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin
tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään
seivästäen sen maahan.
Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan
ympärillä.
"Goto, oletko vahingoittumaton?"
"Olen, sinun ansiostasi."
"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu
-- se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."
Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli
seuraavan ikivanhan käärmeluvun:
"Varro, sa käärme!
Kimpuile, koira!
Kuolasi myrkky
purkaos maahan;
miehet ja immet
jättäös rauhaan.
Tyhjäksi vaivu,
kelvoton konna,
uppoa yöhön!
Ylväsnä yli
käärmeiden päitten
kulkee voittaen goottien suku!"