Kiroten Cethegus repäsi hunnien päällikön jousen ja nuolikotelon.
"Nyt nopeasti eteenpäin", huudahti Vakis, joka oli päässyt aivan
lähelle toista rantaa, "ennenkuin kuu tulee tuon kapean pilven takaa."
"Seis, Vallada", huusi Vitiges hypäten kuormaa keventääkseen hevosen
selästä ja pitäen kiinni harjasta.
"Siinä on kallio.
"Älä loukkaa itseäsi, Rautgundis. --"
Ratsu, mies ja vaimo seisahtuivat hetkeksi korkean kiven viereen, jonka
ympärille virta muodosti kohisevan pyörteen.
Kuu tuli esille.
Se valaisi kirkkaasti joen pintaa ja kallion luona olevaa joukkoa.
"Siellä ne ovat", huusi Cethegus, jolla oli jousi kädessä. Hän tähtäsi
ja ampui.
Sähisten pitkä, mustilla sulilla varustettu nuoli lähti lentoon.
"Rautgundis", huudahti Vitiges kauhistuneena.
Sillä tämä lysähti kokoon ja vaipui hevosen kaulalle, vaikkakaan ei
valittanut.
"Sattuiko se sinuun?"
"Luullakseni.
"Jätä minut tänne.
"Pelasta itsesi."
"Ei koskaan. Anna minun tukea sinua."
"Jumalan tähden, herra, kumartukaa, sukeltakaa! Ne tähtäävät."
Hunnit olivat rukoilleet.
He ratsastivat virtaan ja rupesivat ampumaan jousillaan.
"Jätä minut, Vitiges. Pakene! Minä kuolen täällä."
"Ei! Minä en jätä sinua enää koskaan."
Hän yritti nostaa vaimonsa satulasta kivelle.
Joukkoa valaisi kirkas kuutamo.
"Antaudu vangiksi, Vitiges", huusi Cethegus kannustaen hevostaan, joka
menikin veteen lapojaan myöten.
"Ollos kirottu, valehtelija ja konna."
Kaksitoista nuolta singahti yhtaikaa.
Teoderikin ratsu hypähti pystyyn ja vaipui sitten iäksi veteen.
Vitigeskin oli haavoittunut.
"Luonasi", kuiskasi Rautgundis.