Se ei ollutkaan turhaa peloittelua.
Hildebad oli jalkaväkineen ehtinyt tasangolle, ja hänen joukkonsa
ensimmäiset rivit hyökkäsivät turvattoman joukon kimppuun.
Silloin syntyi hirmuinen aaltoliike eteenpäin. Tallatut ja ahdistetut
päästivät tuhatäänisen tuskan ja vihan huudon -- henkivartijat, jotka
muistelivat entistä urhoollisuuttaan, olisivat taistelleet, mutta eivät
voineet -- äkkiä syöksyi suurin osa vaunuja vetojuhtineen ja mukanaan
ne tuhannet, jotka olivat sortuneet niiden väliin, hirmuisella
paukkeella korkean tien oikealla ja vasemmalla puolella oleviin
hautoihin. Siten tie puhdistui.
Vastustamattomasti, epäjärjestyksessä pakolaiset riensivät leiriin.
Riemuhuudoin goottilainen jalkaväki ajoi pakenevia takaa osuen helposti
niiden tiheään ryhmään nuolilla, lingoilla ja keihäillä. Belisarius
kykeni töin tuskin puolustautumaan Totilan ja kuninkaan ratsumiesten
hyökkäyksiä vastaan.
"Auta, Belisarius", huusi Aigan, massageettilaisten palkkasoturien
päällikkö päästyään sekamelskasta ja pyyhkien verta kasvoistaan.
"Mieheni ovat nähneet vihollisen joukossa mustan paholaisen.
"En saa heitä pysähtymään.
"Auta, sillä sinua he tavallisesti pelkäävät enemmän kuin paholaista!"
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli oikeata siipeään, joka
goottien ahdistamana pakeni epäjärjestyksessä kentän yli.
"Oi, Justinianus, keisarillinen herrani! Huonosti pidän lupaukseni!"
Jättäen luotettavan Demetriuksen käsiin peräytymisen suojaamisen -- nyt
oli päästy kukkulaiselle maalle, jossa ratsuväkeä ei voinut niin
edullisesti käyttää kuin tasangolla -- hän ajoi Aiganin seuraamana
ratsastavien henkivartijainsa etunenässä kentän poikki pakenevien luo.
"Seis", hän huusi jyrisevällä äänellä, "seis, pelkurit koirat!
"Kuka pakenee, kun Belisarius taistelee?
"Minä olen keskellänne! Kääntykää, niin voitamme!"
Hän avasi kypäränsä silmikon ja näytti miehille majesteetilliset
kasvonsa.
Tämän sankarillisen miehen vaikutusvoima oli niin mahtava, luottamus
hänen voittoisaan onneensa niin suuri, että todellakin kaikki, jotka
tunsivat sotapäällikön sankarivartalon, säpsähtivät, pysähtyivät ja
huudoilla toisiaan rohkaisten kääntyivät takaa-ajavia gootteja vastaan.
Ainakin siinä osassa kenttää pakenevat bysanttilaiset pysähtyivät.
Silloin astui esiin jättiläiskokoinen gootti, joka helposti raivasi
tien joukon läpi.
"Heijaa, onpa hauskaa, että te, nopsat pikku kreikkalaiset olette
vihdoinkin väsyneet juoksuun.
"Olin niin hengästynyt, etten yrittänyt päästä perässänne.
"Jalat teillä on paremmat kuin meillä. Koetetaanpa, minkälaiset
käsivarret teillä on.
"Ketä te väistätte pojat? Tuotako, joka ratsastaa päistäriköllä? Mikä
hän on?"
"Herra, hän on varmaankin italialaisten kuningas. Hänen katsettaankaan
tuskin voi sietää."
"Vielä mitä! Ahaa -- hän on varmaankin Belisarius!
"Onpa hauskaa", huusi hän tälle, "että tapasin sinut, uljas sankari.
"Laskeudu hevoseltasi ja tule mittelemään voimiasi kanssani.
"Olen Hildebad, Totan poika.
"Kuten näet, olen minäkin jalkaisin.
"Etkö halua", huusi hän vimmoissaan. "Sinut täytyy vetää pois hevosen
selästä."
Hän rupesi heiluttamaan oikeassa kädessään olevaa, tavatonta keihästä.
"Käänny, herra, pakene", huusi Aigan. "Jättiläinen heittää
mastopuulla."
"Käänny, herra", toistivat hypaspistit peloissaan.
Mutta Belisarius ratsasti levollisesti hevosen pituuden lähemmäksi
goottia ja veti esille lyhyen miekkansa.
Suhahtaen hirrentapainen keihäs lensi Belisariuksen rintaa kohti.
Mutta vähän ennen kuin se sattui, Belisarius iski siihen voimakkaasti
lyhyellä roomalaismiekallaan, ja se lensi vahinkoa tekemättä kolme
askelta sivulle päin.
"Eläköön Belisarius! Eläköön", huusivat bysanttilaiset rohkaistuneina
ja syöksyivät gootteja kohti.
"Kaunis isku", sanoi Hildebad nauraen.
"Katsotaanhan auttaako miekkailutaitosi _tätäkin_ vastaan."
Hän kumartui, otti maasta vanhan, ryhmyisen rajakiven, heilutteli sitä
edestakaisin, nosti sen molemmin käsin päänsä päälle ja nakkasi sen
kaikin voimin ryntäävää sankaria vastaan. -- Bysanttilaiset huudahtivat
-- Belisarius putosi selälleen maahan. Silloin oli kaikki lopussa.
"Belisarius kuollut! Voi onnettomuutta! Kaikki on hukassa", huusivat
bysanttilaiset, kun korkea vartalo oli kadonnut näkyvistä, ja pakenivat
hurjasti leiriin päin.
Muutamat pakenivat pysähtymättä Rooman porteille saakka.
Turhaan keihäs- ja kilpimiehet kuolemaa uhmaten ryntäsivät gootteja
vastaan, he saivat pelastetuksi päällikkönsä, mutta ei taistelua.
Eteenpäin ryntäävän Hildebadin ensimmäisen kuolettavan miekaniskun
vastaanotti uskollinen Maxentius omaan rintaansa.
Mutta täällä goottilainen soturikin vaipui vihdoin maahan ratsultaan.
Hän oli vasta Hildebadin jälkeen saapunut Belisariuksen luo ja iskenyt
seitsemän henkivartijaa kuoliaaksi päästäkseen päällikön kimppuun.
Gootit löysivät hänen ruumiistaan kolmetoista haavaa. Mutta hän jäi
eloon.
Ja hän oli muuan niitä harvoja, jotka taistelivat koko sodan ajan ja
jäivät sen jälkeen eloon. -- Hän oli lipunkantaja Visand.
Aigan ja Belisariuksen hevosenhoitaja Valentinus nostivat herransa
hevosen selkään. Tämä toipui pian huumauksestaan ja kohotti turhaan
päällikönsauvansa ja kehoitushuutonsa. Miehet eivät kuulleet tai eivät
tahtoneet kuulla.
Turhaan hän iski pakenevia kuoliaaksi. Aallon tavoin vetäisi joukko
hänet mukaansa ja vei hänet leiriin.
Täällä hän sai vielä kerran pysähdytetyksi gootit lujan portin avulla.
"Kunnia on menetetty", sanoi hän. "Suojelkaamme henkeämme."
Näin sanoen hän sulki leirin portit ottamatta huomioon sitä, että
porttien ulkopuolelle jäi laumoittain bysanttilaisia.
Hurja Hildebad koetti tunkeutua suoraan leiriin, mutta yritys ei
onnistunut, sillä leirin vahvoihin tammisiin muureihin eivät pystyneet
keihäät eivätkä kivet.
Tyytymättömänä hän nojasi keihääseensä vilvoitellen itseään. Silloin
ilmestyi muurin kulman takaa Teja, joka kuninkaan ja Totilan tavoin oli
laskeutunut hevosen selästä, ja silmäili tutkivasti leirin
puuvarustusta.
"Kirottu puulinna", huusi Hildebad hänet nähtyään. "Siihen ei pysty
kivi eikä rauta."
"Ei", sanoi Teja, "vaan tuli".
Hän potkaisi vieressään olevaa tuhkakasaa.
"Tässä on risuja ja tuhkaa viime öisen leiritulen jäljeltä:
"Tuolla on vielä palavia hiiliäkin.
"Tänne, miehet! Kohennelkaa miekoillanne hiillosta! Sytyttäkää risut
palamaan. Pannaan leiri tuleen!"
"Sinä olet kunnon poika", huudahti Hildebad iloisena. "Nopeasti tänne,
pojat! Savustetaan heidät ulos kuten ketut pesästä. Raikas pohjoistuuli
auttaa meitä."
Nopeasti sytytettiin taas vartiotulet ja sadoittain kekäleitä lensi
heti leirin kuiviin puuvarustuksiin.
Pian leimusivat puiset muurit ilmitulessa.
Sakea savu, jonka tuuli ajoi päin bysanttilaisten silmiä, teki vallien
puolustamisen mahdottomaksi.
He peräytyivät leirin keskiosaan.
"Oi, jos nyt saisi kuolla", huokasi Belisarius. -- "Lähtekää leiristä!
Menkää porta decumanan kautta ulos!
"Peräytykää hyvässä järjestyksessä leirin takana oleville silloille."
Mutta lähtökäsky teki lopun viimeisestäkin kurista, järjestyksestä ja
rohkeudesta.
Kun puoleksi hiiltyneet portinpalkit ryskyivät Tejan kirveen iskuista
ja kun musta sankari tulenhaltijan tavoin syöksyi ensimmäisenä liekkien
ja savun läpi pretorisen portin kautta leiriin, riuhtaisivat
pelästyneet sotamiehet yhtä aikaa auki kaikki portit, joiden kautta
päästiin Roomaan, juosten itse kilvan joelle päin.
Ensimmäiset pääsivät hyvin ja ahdistamatta silloille. He olivat saaneet
suuren etumatkan sillä aikaa kuin Belisarius puolusti palavaa leiriä
Hildebadia ja Tejaa vastaan.
Mutta äkkiä -- uusi pelästys -- goottilaisen ratsuväen torvet
kajahtivat aivan läheltä.
Vitiges ja Totila olivat, nähtyään, että leiri oli valloitettu, taas
nousseet hevosten selkään ja ratsastivat miehineen leirin ympäri
molemmilta puolin hyökäten pakenevien kimppuun sivuilta päin.
Belisarius oli juuri tullut ulos decumanisesta portista ja aikoi ajaa
lähimmälle sillalle, kun hän näki sekä oikealla että vasemmalla
puolella vihollisen ratsumiehiä.
Kokenut sotapäällikkö ei vieläkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Täyttä karkua silloille", hän huusi saraseeneilleen. "Suojelkaa
niitä!"
Mutta liian myöhään. Kuului kumea rasahdus ja heti sen jälkeen toinen,
-- molemmat kapeat sillat olivat pakenevien painon alla murtuneet.
Mutaiseen veteen hukkui sadoittain hunnilaisia ratsumiehiä ja
illyrialaisia keihäsmiehiä, jotka olivat olleet Justinianuksen ylpeys.
Jyrkälle joenrannalle päästyään Belisarius kannusti empimättä hevostaan
ja ajoi sen kuohuviin, veren värjäämiin aaltoihin.
Hän pääsi toiselle rannalle.
"Salomo", sanoi hän joen yli päästyään reippaimmalle pretoriaanilleen,
"ota sata ratsastavaa henkivartijaani ja aja solalle niin nopeasti kuin
hevoset pääsevät.
"Ajakaa pakolaiset nurin.
"Teidän täytyy päästä sinne ennen gootteja. Kuuletteko? _Teidän
täytyy!_
"Se on viimeinen pelastusmahdollisuus."
Salomo ja Dagisthaeos lähtivät täyttämään käskyä.
Belisarius kokoili sillä aikaa pakenevat miehensä ympärilleen.
Gootteja samoin kuin bysanttilaisiakin joki oli pidättänyt vähän aikaa.
Äkkiä Aigan huusi:
"Salomo palaa!"
"Herra", huusi tämä päästyään lähemmäksi, "kaikki on hukassa! Solassa
välkkyi aseita. Gootit ovat miehittäneet sen."
Silloin -- ensi kerran tänä onnettomuuden päivänä -- Belisarius
pelästyi.
"Sola menetetty! -- Silloin ei sotajoukostani ainoakaan mies pelastu.
"Silloin: hyvästi maine, Antonina ja elämä.
"Paljasta miekkasi, Aigan -- elävänä en tahdo joutua barbaarien
käsiin."
"Herra", sanoi Aigan, "en ole koskaan kuullut sinun puhuvan tuolla
tavalla."
"Tällaista ei ole minulle koskaan ennen sattunutkaan. Laskeutukaamme
hevosten selästä ja kuolkaamme."
Hän kohotti jo oikean jalkansa jalustimesta hypätäkseen hevosen
selästä. Mutta samassa Dagisthaeos ajaa karautti paikalle ja huusi:
"Ole huoleti päällikköni!"
"Mitä sanot?"
"Sola on meidän hallussamme. Aseet, jotka siellä näimme, olivat
roomalaisia.
"Prefekti Cethegus on siellä. Hän on pitänyt sen salaa miehitettynä."
"Cethegus", huusi Belisarius. "Onko se mahdollista? Onko se totta?"
"On, päällikkö. -- Katso tuonne! Oikeaan aikaan tämä tieto tulikin."
Niin olikin.
Sillä goottilainen ratsumiesjoukko, jonka kuningas Vitiges oli
lähettänyt valtaamaan solaa, ennenkuin pakolaiset sinne ehtisivät,
oli kulkenut joen yli erään kaalamon kohdalla, katkaissut tien
Belisariuksen ratsumiehiltä ja joutunut ennen heitä tärkeään solaan.
Mutta juuri, kun he aikoivat ajaa solan sisään, Cethegus hyökkäsi
isaurilaisineen piilopaikastaan eräästä rotkosta ja ajoi lyhyen
taistelun jälkeen hämmästyneet gootit pakosalle.
"Ensimmäinen voitonvälähdys tänä mustana päivänä", huudahti Belisarius.
"Solalle!"
Paremmassa järjestyksessä ja levollisempina kuin tähän saakka joukko
kokoontui päällikkönsä ympärille, joka johti heidät metsäylänteelle.
"Terve tuloa turvaan, Belisarius", huusi Cethegus pyyhkien miekkaansa.
"Olen odottanut sinua täällä auringon noususta alkaen.
"Tiesin varmasti, että tulisit tänne ennen iltaa."
Belisarius ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Rooman prefekti! Sinä olet tänään pelastanut keisarin sotajoukon,
jonka minä olin syössyt perikatoon. Minä kiitän sinua!"
Prefektin levänneet joukot hallitsivat läpipääsemättömän muurin tavoin
solaa, laskivat pakenevat bysanttilaiset pienissä erissä turvaan ja
torjuivat helposti ensimmäisten väsyneiden, joen yli kahlanneiden
goottien hyökkäykset. -- Nämä olivatkin taistelleet koko päivän.
Hämärän tullessa kuningas Vitiges kutsui joukkonsa takaisin ja sijoitti
ne yöksi taistelukentälle. Sillä aikaa Belisarius solan eteläpuolella
vähitellen järjesti alipäällikköineen sotajoukkonsa sitä mukaa kuin
pakolaiset saapuivat.
Kun Belisariuksella taas oli koossa muutamia tuhansia miehiä, hän
ratsasti Cetheguksen luo ja sanoi:
"Mitä tuumit, Rooman prefekti?
"Sinun joukkosi ovat levänneet.
"Ja meidän miesten täytyy saada korvaus kärsimästään tappiosta.
"Hyökätkäämme vielä kerran vihollisen kimppuun -- aurinko ei vielä
aivan heti laske -- ja koettakaamme kääntää onneamme."
Cethegus katsoi häneen hämmästyneenä ja lausui Homeroksen sanat:
"Todella, kamalan sanan olet lausunut, voimakas!
"Tyytymätön!
"Onko sinusta niin äärettömän vaikea palata voitettuna taistelusta?
"Ei, Belisarius! Tuolla viittaavat Rooman tornit. Vie sinä sinne tuiki
väsyneet joukkosi.
"Minä puolustan solaa siksi, kun olet päässyt kaupunkiin.
"Ja olen hyvin iloinen, jos saan sen edes tehdyksi."
Niin tehtiinkin.
Belisarius ei asiain näin ollen voinut ajatellakaan saada prefektiä
taipumaan.
Hän luopui siis vaatimuksestaan ja vei joukkonsa takaisin Roomaan,
jonne saapui iltayöstä.
Ensin ei häntä aiottu laskea sisään.
Hän oli niin tomun ja veren peitossa, ettei häntä tahdottu tuntea.
Sitä paitsi pakolaiset olivat tuoneet kaupunkiin taistelusta sellaisia
tietoja, että päällikkö oli kaatunut ja kaikki oli menetetty.
Vihdoin Antonina, joka oli odottanut valleilla, tunsi hänet.
Hänet laskettiin kaupunkiin Pinciuksen portin kautta. Sitä kutsuttiin
siitä lähtien Porta belisariaksi.
Tulisoihdut Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välisillä valleilla
olivat prefektille merkkinä siitä, että Belisarius oli päässyt
joukkoineen Roomaan. Hän lähti hyvässä järjestyksessä, väsyneiden
voittajain laimeasti ahdistaessa, kaupunkiin päin, jonne hän
onnellisesti pääsikin yön turvissa.
Vain Teja tunkeutui muutamain ratsumiesten kanssa sille kukkulalle,
jolla Villa Borghese nykyjään sijaitsee, ja Aqva Acetosaan saakka.