"Huono enne", sanoi Calpurnius hampaitaan kiristellen.
Hän riensi Belisariuksen luo.
"Käske joukkojen heti peräytyä, magister militum", sanoi hän.
"Miksi, ystäväni?"
"Itse goottien kuningas on tulossa."
"Ja minä olen Belisarius itse", vastasi tämä painaen päähänsä komean,
valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän. "Miksi poistuit
paikaltasi etujoukossa?"
"Tulin tuomaan sinulle tätä sanomaa."
"Eikö sitä olisi kukaan muu voinut tuoda?
"Kuule, roomalainen! Te ette ole vapauttamisen arvoisia.
"Sinä vapiset pelosta, mies.
"Takaisin etujoukkoon.
"Sinä johdat ratsuväkeämme ensimmäiseen rynnäkköön. Henkivartijani
Antallas ja Kuturgur, ottakaa hänet keskellenne. Hänen täytyy olla
urhoollinen, kuuletteko?
"Jos hän pakenee, tappakaa hänet. Siten opetetaan roomalaisia
rohkeiksi.
"Kuuluttaja ilmoittaa juuri yön viimeisen hetken olevan kulumassa.
"Tunnin perästä aurinko nousee.
"Silloin täytyy koko sotajoukkomme olla laakson tuolla puolen
sijaitsevilla kukkuloilla.
"Olkaa valmiit! Ambazuch, Bessas, Konstantinus, Demetrius! Käskekää
koko leirin lähteä vihollista vastaan."
"Päällikkö, asianlaita on, kuten talonpojat ilmoittivat", sanoi
Maxentius, henkivartioista uskollisin. "Suunnaton goottijoukko on
tulossa."
"Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin meitä", ilmoitti Salomon,
hypaspistien päällikkö.
"Jo vain Belisarius vastaa yhtä sotajoukkoa."
"Millainen on taistelusuunnitelma", kysyi Bessas.
"Vihollisen näkyvissä teen sen sillä aikaa, kun Calpurniuksen
ratsumiehet pidättävät sitä.
"Eteenpäin! Antakaa lähtömerkki! Tuokaa Phalion esiin!"
Hän lähti teltasta. Päälliköt, kilpimiehet, pretoriaanit, protektorit,
keihäänkantajat lähtivät kukin taholleen ottaen vastaan ja jaellen
käskyjä.
Neljännestunnin kuluttua kaikki olivat liikkeellä kukkuloita kohti.
Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai
monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät
tuontuostakin pimeässä yhteen.
Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.
Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se
aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.
Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat
kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä,
näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän
kaikilla kukkuloilla.
Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.
Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.
Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.
Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen
ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.
Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli
asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt
varaväeksi.
Calpurnius -- iloisena suunnitelman muutoksesta -- asetti ratsumiehensä
kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei
näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja
Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia
gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.
Gootit asettuivat kukkuloille pitkään taistelurintamaan.
Totilan ratsumiehet olivat saapuneet ensimmäisinä. Niihin oli liittynyt
taisteluinnosta vapiseva Teja ratsain. -- Hänen kirveillä varustettu
jalkaväkensä oli vielä kaukana jäljessä. -- Hän oli hankkinut itselleen
vapautuksen päällikkyydestä ja luvan mielensä mukaan ryhtyä käsikähmään
missä milloinkin parhaaksi näki.
Sitten oli saapunut Hildebrand ja hänen jälkeensä kuningas ja
pääjoukko.
Vielä odotettiin herttua Guntarista joukkoineen ja Tejan miehiä.
Nuolennopeasti Teja riensi takaisin Vitigeksen luo.
"Kuningas", sanoi hän, "noiden kukkulain juurella on Belisarius.
"Hän on hukassa, kautta koston jumalan. Hän on hurjuudessaan lähtenyt
leiristään.
"Älä salli joukkojesi kärsiä sitä häpeää, että viholliset saisivat
hyökätä ensin."
"Eteenpäin", komensi kuningas Vitiges, "goottilaiset miehet,
eteenpäin!"
Muutamassa minuutissa hän saapui kukkulan reunalle ja tarkasti asemaa.
"Hildebad -- vasemmalle siivelle! Sinä, Totila, hyökkäät ratsumiehinesi
pitkin tätä tietä. Minä olen tien oikealla puolella valmiina seuraamaan
tai tukemaan sinua."
"Ei tarvitse", vastasi Totila paljastaen miekkansa. "Minä takaan,
etteivät he pysähdytä minua ratsastaessani tätä kukkulaa alaspäin."
"Me syöksemme viholliset takaisin leiriin, valloitamme leirin, tungemme
heidät puroon, joka kimaltelee tuolla aivan leirin takana. Jäljelle
jääneet voivat ratsumiehenne, Totila ja Teja, ajaa tasankoa myöten
Roomaan saakka."
"Niin, kun olemme ensin miehittäneet tuon metsänlaidassa, puron
toisella puolella olevan solan", sanoi Teja osoittaen miekallaan.
"Se näyttää olevan miehittämätön. Kai ehditte sinne ennen pakolaisia."
Silloin sotajoukon lipunkantaja, Vulsiniin kreivi Wisand saapui
kuninkaan luo.
"Herra kuningas, olette luvannut täyttää yhden pyyntöni."
"Niin olen, sillä sinä tuhosit Salonan luona Illyrian sotilasten
päämiehen Munduksen ja hänen poikansa."
"Olen ruvennut pitämään taistelusta sotapäälliköiden kanssa.
Koettelisin mielelläni peistäni Belisariukseen.
"Ota vain täksi päiväksi lippu käsistäni ja salli minun hakea
Belisarius käsiini. Hänen ratsujaan Phalionia ja Baliania kiitetään
erinomaisiksi. Minun oriini jalat alkavat kangistua.
"Tunnethan vanhan goottilaisen ratsumiesoikeuden: 'heitä mies maahan ja
ota hevonen'."
"Se on vanha goottilainen oikeus", murahti Hildebrand-vanhus.
"Minun on suostuttava pyyntöösi", sanoi Vitiges ottaen lipun
Wisandilta.
Tämä ratsasti nopeasti tiehensä.
"Koska Guntaris ei ole vielä saapunut, niin sinä, Totila, saat kantaa
tätä."
"Herra kuningas", vastasi tämä, "en voi sitä kantaa, jos minun on
näytettävä ratsumiehilleni tietä vihollista vastaan."
Vitiges viittasi Tejan luokseen.
"Suo anteeksi", sanoi tämä, "tänään aion käyttää molempia käsiäni."
"Entä sinä, Hildebad."
"Kiitän kunniasta, mutta en aio olla muita huonompi."
"Kuinka", huudahti Vitiges melkein suutuksissaan, "täytyykö minun olla
oma lipunkantajani, eikö kukaan ystävistäni kunnioita luottamustani?"
"Anna minulle. Teoderikin lippu", sanoi Hildebrand-vanhus tarttuen
siihen.
"En enää välitä niin suuresti taistelusta.
"Mutta olen iloinen nähdessäni nuorten kunnianhimoa.
"Anna minulle lippu. Suojelen sitä samoin kuin neljäkymmentä vuotta
sitten."
Ja hän ratsasti kuninkaan oikealle puolelle.
"Vihollisen jalkaväki tulee kukkulaa ylös", sanoi Vitiges kohottautuen
satulassaan.
"Ne ovat hunneja ja armenialaisia", sanoi Teja tähystäen
haukansilmillään. "Tunnen heidän korkeat kilpensä."
Hän kannusti hevostaan ja huusi mennessään:
"Niitä johtaa Ambazuch, valapattoinen murhapolttaja Petrasta."
"Eteenpäin, Totila", sanoi kuningas. "Näistä joukoista ei vankeja."
Nopeasti Totila ratsasti miestensä luo, jotka olivat järjestetyt
kukkulan reunalle laaksosta nousevan tien suulle.
Hän tarkkasi armenialaisten varuksia, kun nämä marssivat hitaasti,
suljetussa joukossa kukkulaa ylöspäin.
Heillä oli raskaat miehenkorkuiset kilvet ja lyhyet keihäät pistämistä
ja heittämistä varten.
"He eivät saa heittää", huusi hän miehilleen.
Hän antoi heidän panna keveät kilvet selkään ja käski yhteentörmäyksen
sattuessa käyttää keihästä vasemmalla eikä oikealla kädellä. Heidän
pitää kietoa ohjakset yhteen kertaan vasemman käden ympäri ja heittää
keihäät harjan yli oikeasta kädestä vasempaan.
Silloin he hyökkäisivät vihollisen kimppuun oikealta, suojaamattomalta
puolelta.
"Heti yhteentörmäyksen tapahduttua -- he eivät kestä sitä -- heittäkää
keihäät takaisin käsihihnaan, vetäkää miekat ja iskekää loput maahan."
Hän sijoitti miehensä laajaan rintamaan molemmille puolille tietä.
Itse hän johti kiilanmuotoista keskustaa pitkin tietä. Hän päätti antaa
vihollisen nousta puolitiehen rinnettä.
Henkeään pidättäen molemmat joukot odottivat yhteentörmäystä.
Ambazuch, kokenut sotilas, kulki rauhallisesti eteenpäin.
"Antakaa heidän tulla aivan lähellenne, miehet", sanoi hän. "Niin
lähelle, että tunnette hevosten henkäyksen kasvoillanne.
"Heittäkää silloin, ei millään ehdolla ennen. Tähdätkää matalalle,
hevosen rinnan kohdalle ja heitettyänne vetäkää miekat esille.
"Sillä tavalla olen aina voittanut ratsumiehet."
Mutta nyt kävikin toisin.
Sillä kun Totila antoi hyökkäysmerkin, näytti kuin lumivyöry olisi
lähtenyt rinnettä pitkin pelästyneiden armenialaisten päälle.
Myrskytuulen tavoin välähtelevä, korskuva ja jymisevä joukko kiiti
eteenpäin. Ennenkuin armenialaisten ensimmäinen rivi oli ehtinyt
kohottaa keihäänsä, pistivät gootit pitkillä keihäillään sen miehet
suojattomalta puolelta kuoliaiksi.
Ne lakaistiin pois jäljettömästi.
Se oli tapahtunut nuolennopeasti. Kun Ambazuchin piti antaa toiselle
riville, jossa hän itsekin oli, käsky polvistua ja ojentaa keihäät, hän
näki, että gootit ratsastivat sen nurin, hajoittivat kolmannen ja
kävivät miekkoineen, jotka he vasta nyt saivat esille, Bessaksen
johtaman neljännen rivin kimppuun.
Hän aikoi ruveta järjestämään joukkoaan ja peräytyi senvuoksi hiukan.
Silloin Totila iski häntä miekallaan niin, että kypärä halkesi.
Hän lankesi polvilleen ja ojensi miekkansa kahvan gootille.
"Ota lunnaat", huusi hän, "olen vankisi".
Totila ojensi jo kätensä ottaakseen häneltä miekan.
Mutta silloin kuului Tejan ääni:
"Muista Petran linnaa."
Miekka välähti ilmassa, ja Ambazuch kaatui halastuin päin.
Silloin armenialaisten viimeinen rivi pakeni kauhistuneena mikä
minnekin vieden Bessaksen mukanaan. -- Belisariuksen etujoukko oli
tuhottu.
Vitiges miehineen oli riemuhuudoin tervehtinyt Totilan voittoa.
"Katso, hunnilaiset ratsumiehet, jotka ovat aivan alapuolellamme,
lähtevät nyt Totilaa vastaan", sanoi kuningas vanhalle lipunkantajalle.
"Totila kääntyy heitä kohden. He ovat paljon lukuisammat meikäläisiä.
"Eteenpäin, Hildebad! Riennä tietä pitkin hänen avukseen!"
"Haa", huudahti vanhus kumartuen eteenpäin ja katsoen kallioreunan yli,
"kuka on tuo ratsutribuuni, joka piileksii Belisariuksen henkivartijain
välissä?"
Vitiges katsahti alas.
"Calpurnius", ärjäisi hän.
Ja äkkiä kuningas kannusti ratsuaan ja ajoi tietä hakematta suoraa
päätä jyrkintä rinnettä alas vihamiestään kohti.
Pelko, että tämä pääsisi häneltä karkuun, sai hänet unohtamaan kaiken.
Ja kuningas lensi alas, ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet, ikäänkuin
koston jumala olisi kiidättänyt häntä pensasten, kalliosärmien ja
rotkojen yli.
Hetken aikaa vanha asemestari katsoi kauhistuneena kuninkaan menoa.
Sellaista ratsastusta ei hän ollut ikipäivinä nähnyt.
Mutta samassa hän heilautti sinistä lippua ja huusi:
"Seuratkaa kuningasta, seuratkaa kuningasta."
Goottien keskirintama lähti silloin liikkeelle hunneja kohden,
ratsumiehet edellä ja jalkaväki perässä, milloin juosten, milloin
laskien kilvillään rinnettä pitkin.
Calpurnius oli katsahtanut ylöspäin.
Hänestä tuntui ikäänkuin hänen nimeään olisi huudettu.
Hänestä se huuto kuulosti tuomiopäivän pasuunalta.
Hän kääntyi nuolennopeasti ja aikoi lähteä pakoon.
Mutta maurilainen henkivartija Antallas, joka ratsasti hänen oikealla
puolellaan, tarttui hevosen ohjaksiin ja sanoi viitaten Totilan
ratsumiehiin: "Seis, tribuuni -- _tuolla_ on vihollinen!"
Tuskanhuuto sai Antallaan ja Calpurniuksen katsomaan vasemmalle.
He näkivät, että toinen henkivartija, hunni Kuturgur putosi hevosensa
selästä erään gootin tappamana, joka oli äkkiä ilmestynyt paikalle kuin
taivaasta pudonneena.
Ja gootin takana juoksi, ajoi ja liukui kokonainen sotajoukko näköjään
polutonta vuorenrinnettä alas. Tämä ylhäältäpäin tuleva vihollinen
ympäröi hunnit samalla kertaa, kun Totila hyökkäsi heidän kimppuunsa
edestä päin.
Calpurnius tunsi gootin.
"Vitiges", huudahti hän kauhistuneena. Hänen kätensä herpautuivat.
Mutta hänen hevosensa pelasti hänet. Haavoittuneena ja hunnin
putoamisesta pelästyneenä se lähti nelistämään pitkin kenttää.
Hänen oikealla puolellaan ratsastanut henkivartija kääntyi
raivostuneena goottien kuningasta vastaan, joka oli joutunut paljon
miestensä edelle:
"Kuole, uskalikko", huusi hän.
Mutta samassa hänet iski maahan Vitigeksen miekka, joka näytti tuhoavan
kaikki, jotka erottivat hänet Calpurniuksesta.
Raivoissaan Vitiges ajoi tätä.
Hän ajoi läpi hunniparvien, jotka kauhistuneina vetäytyivät syrjään.
Calpurnius oli taas saanut hevosensa valtaansa ja haki suojaa
ratsumiestensä tiheimpien ryhmien takaa.
Turhaan.
Vitiges ei päästänyt häntä näkyvistään eikä hellittänyt takaa-ajoa.
Kätkeytyipä hän kuinka hyvin tahansa ratsumiestensä taakse, riensipä
hän kuinka nopeasti tahansa, niin aina kuningas hänet näki ja iski
tieltään kaikki, jotka olivat hänen ja hänen poikansa murhaajan
välillä.
Joukko joukon ja ryhmä ryhmän perästä hajosi kostavan isän hirmuisen
miekan tieltä. Koko hunnien joukko oli jakautunut kahtia pakenevan ja
hänen vainoojansa edessä.
Se ei ehtinyt enää sulkeutua.
Sillä ennenkuin Totila oli ennättänyt hunnien luo, oli vanha
lipunkantaja ratsu- ja jalkamiehineen hyökännyt näiden oikeata siipeä
vasten ja halaissut sen kahtia.
Kun Totila saapui paikalle, sai hän vain ahdistaa pakenevia.
Oikeanpuolisen osan Totila ja Hildebrand piirittivät joka puolelta ja
tuhosivat sen viimeiseen mieheen saakka.
Suurempi, vasemmanpuoleinen osa pakeni Belisariuksen luo.
Sillä välin Calpurnius pakeni taistelukentän yli kuin raivotarten
ahdistamana.
Hänellä oli suuri etumatka, sillä Vitigeksen oli täytynyt seitsemän
kertaa raivata itselleen tie hunniparvien läpi.
Mutta gootin ratsu Boreas tuntui saaneen siivet. Hän pääsi yhä
lähemmäksi uhriaan.
Pakeneva kuuli hänen jo käskevän pysähtyä ja ryhtyä taisteluun.
Calpurnius kannusti hevostaan.
Silloin se kaatui hänen allaan.
Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, oli Vitiges, joka oli hypännyt
hevosensa selästä, hänen edessään.
Sanaakaan virkkamatta kuningas potkaisi hänelle miekan, jonka hän oli
hevosen kaatuessa pudottanut.
Silloin Calpurnius tarttui siihen epätoivon vimmalla.
Hän kohotti sen ja hyökkäsi kuin tiikeri goottia kohti.
Mutta kesken hyökkäyksensä hän kaatui selälleen maahan.
Vitiges oli iskenyt hänen otsansa kahtia.
Kuningas pani jalkansa kaatuneen rinnalle ja katsoi hänen
vääristyneihin kasvoihinsa.
Sitten hän huokasi syvään ja sanoi:
"Nyt olen kostanut. Oi, jos lapseni olisi vielä elossa."
Belisarius oli vihaisena katsellut taistelun epäsuotuisaa alkua.
Mutta hän ei kadottanut levollisuuttaan eikä itseluottamustaan, vaikka
näkikin Ambazuchin ja Bessaksen armenialaisten tuhon sekä Calpurniuksen
ratsumiesten hajautumisen ja pakenemisen.
Hän huomasi nyt vihollisen ylivoiman ja etevyyden.
Hän päätti antaa koko rintaman edetä ja jättää siihen aukon, josta
pakenevien ratsumiesten jäännös voisi päästä turvaan.
Mutta gootit huomasivat tämän ja ajoivat johtajinaan Vitiges, Totila ja
Hildebrand, kaksi viimemainittua tuhottuaan piirittämänsä hunnit, niin
pakolaisten kintereillä, että olisivat joutuneet Belisariuksen rintaman
luo samaan aikaan kuin nämäkin ja päässeet yhdessä rintaman läpikin.
Se ei saanut tapahtua.
Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski
pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.
Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.
He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän
kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä,
epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa
oman jalkaväkensä kumoon.
Yhteentörmäys oli hirmuinen -- tuhatääninen tuskan ja vihan huuto --
ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa -- vieressä gootteja,
jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa -- ja äkkiä hurja pako kaikille
suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.
Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa
murrettu.
Hän käski peräytyä leiriin.
Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.
Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt
taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli
joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät
aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.
He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei
odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.
Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli
käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä
karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla,
lähteä leiristä.
Pakenevat joukot törmäsivät nyt kaikkialla näihin hitaasti
liikuteltaviin ja vaikeasti tieltä saataviin esineihin, ja siitä
aiheutui rajatonta hämminkiä ja sekasotkua.
Sotamiehet ja kuormarengit joutuivat käsikähmään keskenään. Rivit
hajautuivat rattaiden, arkkujen ja vaunujen väliin.
Useissa heräsi saaliinhimo, ja he rupesivat ryöstämään kuormastoa,
ennenkuin se joutuisi barbaarien käsiin.
Kaikkialta kuului sadatuksia, kirouksia, valituksia ja uhkauksia,
särkyvien tavaravaunujen rätinää ja pelästyneiden elukkain mölinää.
"Uhratkaa kuormasto! Sytyttäkää vaunut palamaan! Lähettäkää ratsumiehiä
karjaa ajamaan", käski Belisarius, joka henkivartiostonsa jäännöksen
kanssa peräytyi hyvässä järjestyksessä raivaten tietä miekoilla.
Turhaan.
Sekasorto tuli yhä suuremmaksi, joukko kuormaston ympärillä yhä
tiheämmäksi. Näytti siltä, ettei sitä voisi ollenkaan selvittää.
Silloin hän joutui epätoivoon.