Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan
tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä
saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä
goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt
rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja
harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla
sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi,
aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin
rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot
olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä.
Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt
ruostumaan.
Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt
uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja
laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia
varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli
pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista
varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää
taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon
vaatimuksia.
Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.
Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista,
harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.
Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges
kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin
voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.
Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän
silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua
Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin
edullisia rauhanehtoja.
Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän
tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän -- kuten
luuli -- teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla
mahdollisimman vapaana.
Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki,
rajattoman koston henki.
Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.
Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut
tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.
Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat
kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti
auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.
Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen
rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin
kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja
ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.
Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi
sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut
avioliiton ilman rakkautta.
Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.
Ja miksi? _Mikä_ oli tämän rikoksen syvin syy?
Goottien valtakunta, goottien kruunu.
Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.
Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä
vihatakseni häntä sen vuoksi.
Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla
vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle
rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman
häpeän yöhön.
Ja miksi? Miksi tämä kaikki?
Tyhjän käsitteen -- "goottien valtakunta" -- vuoksi.
Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.
Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen
murtanut.
Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.
Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen
rakkauteni. -- Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.
Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän
sirpaleiksi.
Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi
sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen
kuvapatsaansa.
Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan
hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"
Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä,
joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle
paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.
Isänmaa, goottien valtakunta -- ne sanat eivät herättäneet vastakaikua
tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä
niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.
Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän
runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada
goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli
uhrattu.
Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten
tuon marmoripatsaan.
Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman
viekkaaksi.
Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä
syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä
sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.
Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien
asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin
sitä -- vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.
Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa
kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän
tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen
vahvoista ja heikoista puolista.
Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen
kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei
amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen
sotajoukkojen tilaa.
Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä
tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa,
joita pidettiin kuninkaan huoneissa.
Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla
valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja
järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä
goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.
Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian
ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.
Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.
Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta
sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia
ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja
herättämättä seurustella.
Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän
keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi
voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien
kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.
Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset -- kunnollisimmat olivat aikoja
sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin -- eivät
olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia
Vitigekselle ja hänen ystävilleen.
Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta
gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja
huomattavimpana vihollisenaan.
Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen
nimen.
Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.
Tämä mies oli prefekti Cethegus.
Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.
Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa,
että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.
Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin
kuningatarkin raakalaista -- sen vuoksi, että tämä oli häväissyt
Matasuntaa -- ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui
hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.
Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka
näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.
Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli
siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta
hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.
Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli
pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.
Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat
odottamaan lähtöä, oli Vitiges -- kenties myöskin välttääkseen
Matasuntan läheisyyttä -- luopunut asunnostaan kuninkaallisessa
palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.
Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin
muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki
äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja
valkoiset teltat oikealla puolella.
Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.
Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki
eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka
olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki
parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien
ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.
Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.
Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien
hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta
pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää
kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta
vahvistaneet.
Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.
Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli
kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.
Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi
ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja
veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää
muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä
kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä
naurulla ja ihmettelyhuudoilla.
Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.
Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt
seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät
nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä
oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.
He osoittelivat erästä esinettä, jota Aspa ei voinut nähdä, ja
heittelivät sitä kivillä.
Hän aikoi juuri rientää hallitsijattarensa luo, kun silmänkääntäjä
parkasi pahasti hänen takanaan. Hän kääntyi pelästyneenä ja näki
gallialaisen tavattomalla loikkauksella hyppäävän katsojiensa yli ja
kiitävän nuolennopeasti italialaisia kohti.
Hän joutui jo keskelle joukkoa ja näytti hetkeksi sortuneen miesten
jalkoihin.
Mutta äkkiä hän tuli taas näkyviin.
Eräs italialaisista kaatui hänen nyrkkinsä iskusta ja heti toinenkin.
Samalla hetkellä Aspa oli kuningattaren vieressä, joka oli nopeasti
poistunut temmellyspaikan läheisyydestä, mutta orjattaren suureksi
ihmeeksi jäänyt sitten seisomaan osoittaen sormellaan joukkoa.
Näytelmä oli todellakin ihmeellinen.
Uskomattomalla voimalla ja vielä suuremmalla notkeudella puolusti
silmänkääntäjä itseään toistakymmentä hyökkääjää vastaan.
Hän vuoroin hyökkäsi italialaisia päin, kääntyi takaisin, peräytyi ja
karkasi taas eteenpäin viskaten lähimmän miehen kumoon tai kaataen
hänet iskemällä nyrkkinsä rintaan tai kasvoihin.
Hän teki tämän kaiken ilman aseita ja vain oikealla kädellä, sillä
vasenta kättään, jossa näytti olevan jotakin, hän painoi rintaansa
vasten.
Tämä epätasainen taistelu kesti useita minuutteja.
Raivostunut, meluava joukko tunki silmänkääntäjän yhä lähemmäksi vettä.
Silloin ase välähti. Eräs saamastaan iskusta suuttunut kuormarenki
sieppasi veitsen ja kävi vastustajansa kimppuun takaapäin.
Kiljaisten tämä vaipui maahan. Italialaiset hyökkäsivät hänen päälleen.
"Erottakaa tappelijat! Auttakaa miesparkaa", huusi Matasunta
sotilaille, jotka nyt saapuivat paikalle gallialaisen pöydän luota,
"minä, kuningatar, käsken".
Gootit riensivät taistelevien luo, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle,
hyppäsi silmänkääntäjä, joka oli hetkeksi saanut viholliset kimpustaan,
miesten yli pois kihermästä ja riensi ponnistaen viimeiset voimansa
suoraan naisia kohti. Italialaiset, joita harvalukuiset gootit eivät
saaneet pidätetyksi, karkasivat jäljestä.
Minkä näköinen hän oli?
Hänen gallialainen tunikkansa oli repaleina. Hänen keltaisesta
tukastaan riippui osa selässä ja keltaisen tekotukan alta tulivat
näkyviin kiiltävän mustat hiukset. Valkean kaulan jatkona näkyi
kuparinruskea rinta.
Hän pääsi naisten luo.
Silloin hän tunsi Matasuntan.
"Suojele minua, pelasta minut, valkoinen jumalatar", huusi hän
lysähtäen kokoon Matasuntan jalkojen juureen.
Italialaisetkin ehtivät paikalle. Etumainen heilutti puukkoaan.
Mutta Matasunta levitti sinisen vaippansa kaatuneen päälle.
"Takaisin", huudahti hän majesteetillisesti, "jättäkää hänet rauhaan.
Hän on goottien kuningattaren suojeluksessa."
Kuormarengit peräytyivät hämmästyneinä.
"Vai niin", virkkoi vähän ajan perästä etumainen mies. "Pitäisikö
hänen, koiran ja koiran pojan, päästä rangaistuksetta? Meistä on viisi
puolikuolleena. Ja minulla on nyt kolme hammasta vähemmän. Eikö hän saa
mitään rangaistusta?"
"Hän on saanut tarpeeksi ankaran rangaistuksen", sanoi Matasunta
osoittaen syvää tikarinhaavaa pojan kaulassa.
"Ja kaikki tämä madon vuoksi", huusi toinen italialainen, "käärmeen
vuoksi, joka pääsi karkuun hänen repustaan ja jota me huviksemme
heittelimme kivillä."
"Katsokaa! Hän on kätkenyt kyyn poveensa. Ottakaa se häneltä pois."
"Lyökää hänet kuoliaaksi", kiljuivat muut italialaiset.
Mutta samassa saapui paikalle lukuisa joukko goottisotilaita, jotka
ryhtyivät täyttämään kuningattaren tahtoa. He työnsivät italialaiset
armotta pois ja muodostivat kaatuneen ympärille piirin.
Aspa katseli tarkoin näitä puuhia, mutta lankesi äkkiä kädet ristissä
polvilleen silmänkääntäjän viereen.
"Mikä sinun on, Aspa? Nouse ylös", sanoi Matasunta ihmeissään.
"Oi, hallitsijattareni", änkytti tämä, "mies ei ole gallialainen.
"Hän on kansani poika.
"Hän palvelee käärmejumalia.
"Näetkö hänen ruskean ihonsa kaulan alapuolella?
"Ruskea kuin Aspa, -- ja täällä -- täällä on kirjoitus. Hänen rintaansa
on piirretty kirjoitusmerkkejä, kotimaani pyhää salakirjoitusta",
huudahti hän riemuissaan.
Ja osoittaen kirjoitusta sormellaan hän rupesi lukemaan.
"Silmänkääntäjä on epäluulonalainen --
"Miksi hän on tällaisessa valepuvussa?" kysyi Matasunta.
"Hänet täytyy vangita."
"Ei, ei, hallitsijatar", kuiskasi Aspa.
"Tiedätkö sinä, mitä se kirjoitus oli? -- Sitä ei voi selittää kukaan
muu kuin minä."
"Mitä se on?"
Aspa kuiskasi:
"Kirjoitus on näin kuuluva: 'Syphax on herralleen, prefekti
Cethegukselle velkaa elämän.'
"Niin, niin, minä tunnen hänet. Hän on Syphax, Hiempsalin poika,
heimoni kestiystävä. Jumalat lähettävät hänet luoksemme."
"Niin, Aspa", sanoi Matasunta, "jumalat, koston jumalat lähettävät
hänet.
"Liikkeelle, gootit! Nostakaa tämä haavoittunut mies paareille ja
viekää hänet orjattareni johdolla palatsiin. Hän on tästä alkaen minun
palvelijani."