Myöhäisen iltapäivän rauhallinen rusko kultasi kirkkoa ja luostaria,
jotka Valerius oli rakennuttanut tyttärensä lunastimeksi Apenniinien
juurelle, koilliseen Perusiasta ja Asisiumista, etelään Petrasta ja
Eugubiumista, korkealle kallionkielekkeelle Taginaen kauppalan
yläpuolelle.
Luostari oli rakennettu sen seudun tummanpunaisesta kivilajista ja sitä
ympäröi korkeiden muurien aitaama, hiljainen, varjoisa puutarha.
Pitkin sen kaikkia sivuja kulki viileitä holvikäytäviä, jotka olivat
koristetut apostolien kuvilla sekä mosaiikilla ja freskomaalauksilla.
Kaikissa näissä kuvissa ilmeni iloton bysanttilainen totisuus. Ne
olivat vertauskuvallisia esityksiä raamatusta. Aiheet olivat
suurimmaksi osaksi otetut sen ajan lempikirjasta, Johanneksen
ilmestyksestä.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Elämä näytti kokonaan jääneen näiden vahvojen muurien ulkopuolelle.
Sypressit ja tuijat kasvoivat ryhmittäin puutarhassa, jossa ei koskaan
kuultu linnunlaulua.
Ankara luostarikuri ei suvainnut pieniä lintuja, ettei satakielen
suloinen laulu häiritsisi hurskaita sieluja heidän rukouksissaan.
Cassiodorus, joka jo ollessaan Teoderikin ministerinä kallistui
ankarasti kirkolliseen suuntaan ja harrasti kirjallisia opintoja, oli
antanut ystävälleen Valeriukselle suunnitelman tämän luostarin sekä
ulkonaista että sisäistä järjestystä varten ja valvonut tämän
suunnitelman toimeenpanoa. Tämä oli aivan sen miesluostarin mallinen,
jonka hän oli itse perustanut Squillaciumiin Etelä-Italiassa.
Ja hänen hurskas, mutta ankara, maailmaa ja lihaa vihaava henkensä oli
painanut leimansa tähän luostariin suurimmasta pienimpään saakka.
Ne kaksikymmentä neitoa ja leskeä, jotka täällä elivät hartauden
harjoittajina, viettivät aikansa rukoillen ja virsiä veisaten,
katumusta tehden ja lihaansa kiduttaen.
Mutta he täyttivät myöskin kristillisen rakkauden käskyjä siten, että
kävivät ympäristön köyhien majoissa, lohduttivat heidän sielujaan ja
hoitivat heitä sairauksien aikana.
Kun joku näistä hurskaista rukoilijattarista käveli edestakaisin
synkillä, sypressien varjostamilla käytävillä, puettuna poimulliseen,
tummanharmaaseen, pitkään hameeseen ja päässään valkoinen, aivan
päänmukainen kalontika, teki se juhlallisen ja runollisen, mutta
samalla synkän vaikutuksen. -- Tämän puvun olivat kristityt omaksuneet
egyptiläisiltä isispapeilta.
Kävelijät seisahtuivat useimmin ristin muotoisiksi leikattujen
puksipensastojen eteen ja panivat kätensä ristiin rinnoilleen.
He kulkivat aina yksin, ja äänettöminä kuin varjot he liukuivat
vastakkain sattuessaan toistensa ohi.
Sillä he eivät saaneet puhua muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Puutarhan keskellä pulppusi tummien kivien lomasta lähde, jota
sypressit reunustivat.
Sen ympärillä oleviin kiviin oli hakattu istuinpenkkejä.
Paikka oli hiljainen ja kaunis. Villiruusut muodostivat sinne
jonkinlaisen lehtimajan ja peittivät melkein kokonaan synkännäköisen,
huonosti tehdyn kivisen korkokuvan, joka esitti pyhän Stefanuksen
kivittämistä.
Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään
olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota
kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan,
pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän
oli tuttavamme Valeria.
Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut
turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.
Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.
Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.
Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa.
Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan
ääntä hiukan kuullakin:
-- -- "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, --
Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito;
Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno,
Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski.
Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor;
Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään,
Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu:
Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli
Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski!
Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa,
Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu.
Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi!
Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa,
Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin;
Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."
Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti
hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.
"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.
"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?
"Mutta mitä näenkään -- Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle
evankeliumin."
"Suo anteeksi, Cassiodorus! Minun sydämeni palvelee muita jumalia kuin
sinun.
"Kuta mahtavammin totisen kieltäytymisen varjot tunkeutuvat joka
puolelta päälleni sen jälkeen kuin saavuin näiden muurien sisälle, sitä
kiihkeämmin vastahakoinen sydämeni tarttuu viimeisiin säikeisiin, jotka
yhdistävät minua ulkopuolella olevaan maailmaan.
"Ja mieleni horjuu neuvottomana tuskan ja rakkauden välillä."
"Valeria, sinä et ole löytänyt rauhaa täällä rauhan asunnoissa.
"Lähde sitten täältä.
"Sinä olet vapaa ja voit menetellä oman tahtosi mukaan.
"Palaa takaisin meluavaan maailmaan, jos luulet sieltä löytäväsi
onnesi."
Valeria pudisti päätään.
"Se ei käy enää laatuun.
"Kaksi vastakkaista voimaa taistelee ankarasti sielussani.
"Voittakoon niistä kumpi tahansa -- minä joudun aina häviölle."
"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia,
rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin
kahta samanlaista esinettä."
"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden
sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää
ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.
"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."
"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä,
"kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan
äitisi mielenlaadut.
"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma,
itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti --
minä pelkään -- liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan
toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. -- Ystäväni Valerius oli
oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.
"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui
marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee
osaltaan painanut leimansa olemukseesi."
"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti
jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.
"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.
"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.
"Isäni johdolla minä kasvoin. Ifigenia, Antigone ja Nausikaa, Cloelia,
Lucretia ja Virginia olivat nuoruuteni ystävättäriä.
"Kauppiaan talossa ei usein näkynyt pappeja. Kun isäni joskus iltaisin
istui luonani ja luki, niin luki hän Liviusta, Tacitusta ja Vergiliusta
eikä kristittyjen pyhää kirjaa.
"Näin kasvoin seitsemäntoistavuotiaaksi neitoseksi. Ajatukseni olivat
aina olleet suunnattuina maallisiin asioihin.
"Olin niinä aikoina onnellinen, sieluni oli vielä ehjä."
"Sinä olit pakana kasteesta huolimatta."
"Olin onnellinen.
"Silloin poikkesimme eräällä matkalla näiden haudansynkkien muurien
suojaan ja täällä ensi kerran tuli sieluuni synkkiä, raskaita varjoja.
"Tapasin täällä sinut ja sinä ilmaisit minulle sen, mitä minulta oli
siihen saakka huolellisesti salattu. Sinä kerroit, että äitini oli
kovan sairauden aikana jo ennen syntymistäni vihkinyt minut
lupauksellaan aviottomaan elämään luostarissa, jos Jumala sallisi hänen
ja hänen lapsensa jäädä eloon. Sinä kerroit senkin, että isäni, joka ei
voinut sietää tällaista ajatustakaan, oli myöhemmin lunastanut minut
taivaalta -- Rooman piispan suostumuksella -- rakentamalla kirkon ja
luostarin."
"Niin on asianlaita. Hän uhrasi tähän neljännen osan omaisuuttaan.
"Siinä suhteessa voit olla aivan huoleton.
"Pyhän Pietarin jälkeläinen, jolla on sitomis- ja päästämisvalta, on
hyväksynyt vaihdon ja vapauttanut sinut lupauksesta."
"Mutta minä en tunne olevani vapaa.
"Siitä hetkestä alkaen.
"Huolimatta siitä, mitä sinä olet sanonut ja mitä isä on sanonut,
vakuuttaa syvällä sydämessäni toinen ääni: taivas ei ota kuollutta
kultaa elävän ihmisen lunastimeksi.
"Kohtalo ei myy rahasta sitä, jonka se on käsiinsä saanut.
"Tällä pyhällä uskolla, joka on pysynyt vieraana sielulleni ja jonka
synkkä, totinen, uhkaava voima asuu näiden juhlallisten muurien
sisällä, on oikeus, pakottava hallitsemisoikeus sieluuni, eikä se siitä
luovu.
"Olen joutunut sen valtaan.
"Kuulun sille varmasti, vaikka en tahtoisikaan ja vaikka kuinka
taistelisin vastaan.
"Kuulun kieltäymyksen, tuskan, orjantappurain maailmaan enkä
Homerokseni kultaiseen, kukkivaan, päivänpaisteiseen maailmaan, jonne
yhä vielä koko sielustani kaihoan.
"Vaikka kuinka tahtoisin sen unohtaa, niin aina nämä uhkaavat
varjopilvet ilmestyvät sieluuni.
"Ne uhkaavat ilojen taustassa, kuten tuolla ruusujen keskellä synkkä
marttyyrinkuva."
"Valeria, sinä näyt vihaavan sitä, mitä sinun pitäisi kunnioittaa."
"En sitä vihaa.
"Pelkään sitä.
"Oli kerran aika" -- hänen kasvoillaan välähti ilon säde -- "jolloin
luulin, että valon loistava jumala oli iäksi voittanut synkät varjot.
"Kun ensi kerran katsahdin nuoren gootin hymyileviin silmiin ja kun
hänen päivänpaisteinen olemuksensa valaisi minua, kun nuoruus, rakkaus
ja onni ympäröivät minua, luulin jo, että olin iäksi päässyt tuosta
kirouksesta.
"Mutta sitä ei kestänyt kauan.
"Tuskan synkkä jumala kolkutti kuuluvasti kultaiseen seinään, jonka
minä olin rakentanut sen ja itseni välille. Hänen iskunsa kuuluivat yhä
lähempää.
"Sota syttyy, rakas isäni kaatuu ja vannottaa rakastetullani tuhoisan
valan, jonka ottaa mukaansa hautaan.
"Esi-isieni talo hajoaa ja minun täytyy paeta kotikaupungistani.
"Se joutuu vihollisten käsiin.
"Vain siten, että kallis elämä uhrataan, pelastuu rakastettuni.
"Sodan aallot saattavat minut kauas hänestä.
"Ja kun toinnun tämän iskun huumauksesta, huomaan olevani täällä, tässä
suuressa haudassa, johon minut on määrätty.
"Saat nähdä, ettei taivas tyydy tyhjään hautaan.
"Saat nähdä, että se vaatii hautaan kuuluvan ruumiinkin."
"Valeria, sinun nimesi pitäisi olla Kassandra."
"Niin, sillä Kassandra ennusti totuuden. Hänen näkynsä toteutuivat."
"Sinä tiedät, että me kunnioitamme sielua, joka unohtaa maan taivaan
vuoksi.
"Mutta Jumala ei tahdo pakollisia uhreja.
"Ja sen vuoksi sanon sinulle: sinä kiusaat itseäsi turhilla omantunnon
tuskilla.
"Kun paavi kerran on päästänyt sinut, niin olet vapaa."
"Sielua ei paavi vapauta.
"Paavi ottaa vastaan rahaa, mutta kohtalo ei ota.
"Saat nähdä sen täyttyvän, jota aavistaen ennustan. -- En koskaan tule
onnelliseksi, en koskaan saa tulla Totilan omaksi ja tästä paikasta
tulee --"
"Entä sitten, jos niinkin kävisi?
"Vieläkö sinun ajatuksesi ovat niin kiintyneet onneen ja toivoon?
"Vaikka olethan vielä nuori.
"Mutta, lapseni, usko minua. Kuta aikaisemmin eroat maailmasta, sitä
enemmän tuskaa ja pettymystä vältät.
"Minä tunnen maailman. Olen nauttinut sen petollisia iloja ja olen
huomannut ne kaikki turhiksi ja arvottomiksi.
"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.
"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin
maailmasta.
"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean
kotisi. Sinne ikävöi sielu --"
"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa
onnea täällä kauniin maan päällä!
"Minä kuulun tänne.
"Täällä tunnen olevani kotonani.
"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen
täyttämä iltailma -- kuinka ne ovat ihanat!
"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.
"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.
"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.
"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani
ole kuvaakaan.
"Sumua, varjoja -- harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.
"Kuinka Akilleus sanoo?
"Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon!
Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin
Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet,
Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."
"Niin minustakin.
"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.
"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä
kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään
onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä
seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.
"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"
Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden
muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen
virsi.
Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen
tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.
Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.
"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.
"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.
"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa -- tuossa hän onkin --"
"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan,
joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.
"Sinä tuot ilmaa ja elämää."
"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.
He syleilivät toisiaan.
"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"
"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden
hoveista.
"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.
"Ja heillä on helpot päivät.
"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta
vastaan.
"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia
germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. -- Me
sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio,
yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta
jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen
pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa
germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.
"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!
"Se on nyt meidänkin isänmaamme.
"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen,
tummansininen taivas taas tervehtivät minua.
"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana
tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman
rotunsa kasvavan."
Valeria puristi hänen kättään.
"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.
"Paljon! -- Kaikki!
"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli
jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi
hyökkäyssodassa meitä vastaan.
"Jumalat -- anna anteeksi, hurskas isä -- taivas oli puolellani.
"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän
puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."
"Missä erosit Juliuksesta?"
"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.
"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.
"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus
kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja
Jumalan valtiosta.
"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi
hänen joutilaisuuttaan.
"Ylin on kansa, isänmaa!
"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.
"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.
"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.
"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.
"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten:
Kosto Napolin puolesta."
Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään -- hän oli uljaan näköinen.
Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.
"Cassiodorus, siinä on _minun_ maailmani, _minun_ iloni, _minun_
taivaani!
"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha
liikuttaa -- eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."
"On onnen ja nuoruuden aikana.
"Tuska johtaa meidät taivaaseen."
"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan
Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen
olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet
vanhempi, viisaampi ja parempi.
"Mutta toisin sydämeni sanoo.
"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen
tuskaa ja syytöntä kärsimystä.
"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni:
'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'
"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.
"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa -- suru on hänen pyhä
salaisuutensa -- ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran
selviää meille.
"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan
päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.
"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.
"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."
"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"
"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.
"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut
näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.
"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.
"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti
tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani
hyväksi."
Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.
"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.
"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän
tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.
"Minä lähden Tifernumiin."
"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.
"Hyvästi, Valeria!"
Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.
Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.
Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään.
Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.
Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen
lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja
nuoruutta.
Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.
Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka
Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen
mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä,
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta
takaisin synkkien muurien sisälle.