Seitsemän päivää näiden tapausten jälkeen valmistettiin loistavaa
juhlaa Ravennan toreilla ja kuninkaallisessa palatsissa.
Kaupungin porvarit ja kaikkiin kolmeen puolueeseen kuuluvat gootit
kuljeksivat sekaisin pienissä joukoissa pitkin katuja tai soutelivat
pitkin laguunikanavia -- Ravenna oli siihen aikaan vesikaupunki,
vaikkei niin täydellisesti kuin nykyinen Venetsia -- ihaillen
jättiläismäisiä seppeleitä, kukkakaaria ja lippuja, joita oli joka
ovella ja katolla. Nyt aiottiin nimittäin viettää kuningasparin häitä.
Aamulla varhain oli goottien koko yhdistynyt sotajoukko kokoontunut
kaupungin porttien edustalle juhlalliseen kansankokoukseen.
Kuningas ja kuningatar saapuivat paikalle ratsastaen lumivalkoisilla
hevosilla. He olivat koko kansan läsnäollessa laskeutuneet hevosten
selästä valtavan suuren rautatammen juurella. Siellä Vitiges oli pannut
oikean kätensä morsiamensa pään päälle ja tämä oli astunut paljaan
vasemman jalkansa kuninkaan kultakenkään.
Näin oli avioliitto päätetty kansanoikeuden mukaan tuhansien onnea
toivottaessa.
Sitten molemmat nousivat viiniköynnöksillä koristettuun neljän
valkoisen härän vetämään vaunuun. Kuningas heilautti piiskaa, ja he
läksivät sotajoukon seuraamana kaupunkiin.
Siellä liittyi tähän puoleksi pakanalliseen, germaaniseen juhlaan
toinen, kristillinen. Areiolainen piispa siunasi pariskunnan Pyhän
Vitaliksen basilikassa ja antoi heidän vaihtaa sormuksia.
Rautgundista ei ajateltu.
Kirkko ei ollut vielä niin mahtava, että se olisi voinut vaatia
kirkollisten avioliittojen purkamattomuutta. Ylhäiset roomalaiset,
vieläpä germaanitkin hylkäsivät usein vaimonsa melkein syyttä.
Ja kun kuningas valtiollisista syistä teki sen eikä vaimo vastustanut,
ei sitä kukaan pitänyt minään.
Kirkosta saattue siirtyi palatsiin, jonka saleissa ja puutarhassa
pidettiin suuri juhla.
Koko goottien sotajoukko ja kaupungin väestö ruokittiin tuhannessa
pöydässä, jotka olivat täällä, Herkuleen ja Honoriuksen toreilla,
läheisimmillä kaduilla sekä kanavilla olevilla laivoilla, sillä aikaa
kun valtakunnan ylhäiset ja etevimmät kaupunkilaiset aterioivat
kuningasparin kanssa puutarhan pyörylässä tai suuressa juomasalissa,
jonka kuningas Teoderik oli rakennuttanut roomalaiseen palatsiin.
Valtakunnan tila ja kuninkaan mieliala eivät tosin sopineet meluisain
juhlien pitoon, mutta ravennalaiset ja gootit sekä goottien eri
puolueet oli yritettävä saada sovintoon keskenään. Toivottiin, että
juhlaviinin virroissa viimeisetkin erimielisyydet huuhtoutuisivat pois.
Parhaiten näkyivät kuningasparin pöytä ja laajaan puutarhaan ja
puistoon sijoittuneet juhlavieraat Matasuntan morsiuskammioksi
määrätystä pienestä huoneesta, jonka ainoasta akkunasta oli näköala
puutarhan pyörylään sekä puutarhan yli merelle.
Numidialainen Aspa oli pyytänyt saada uskollisuutensa palkkioksi
koristaa morsiuskammion. Tähän pyyntöön suostuttiin, ja hän oli jo
kolme päivää ollut tässä työssä.
"Totiset, synkät roomalaiset", sanoi hän, "eivät osaa valmistaa
maailman kauneimman naisen morsiusvuodetta ja vielä vähemmän raa'at
gootit. Afrikassa, ihmeiden maassa, sen taidon oppii."
Hänen työnsä oli onnistunut, vaikkakin kotimaansa rikkaan
mielikuvituksen ja maun mukaan.
Hän oli muuttanut matalan, ahtaan kammion taikarasiaksi.
Seinät ja katto olivat peitetyt hohtavan valkoisilla marmorilevyillä.
Mutta Aspa oli verhonnut ne kolmeen, neljään kertaan tummanpunaisilla
silkkiverhoilla, jotka aaltoilivat seiniä pitkin raskaina poimuina,
peittivät katon holvikaaren tavoin ja kätkivät marmorilattian niin
tarkoin alleen, ettei askelten ääntä kuulunut ollenkaan.
Akkuna-aukon ympärillä vain loisti hohtavan valkoinen marmori
entistäänkin valkoisempana tummanpunaisessa kehyksessään.
Valkoisesta lasista tehdyn akkunan eteen oli pantu keltasilkkinen
verho, ja huoneeseen tuli valoa vain amppelista, joka riippui katosta
huoneen keskellä. Kukkaköynnösten muodostamasta runsaudensarvesta
leijaili hopeinen, kultasiipinen kyyhkynen, jonka jalassa oli
laakea, yhdestä ainoasta karneolista tehty malja. Karneoli oli
vandaalikuninkaan lahja. Se oli löydetty aurasilaisista vuorista ja
pidettiin sitä ihmeenä.
Tässä maljassa paloi punainen liekki. Polttoaineena oli hyvänhajuista
seetriöljyä.
Epämääräinen haaveellinen valo lankesi tästä ihmeelliseen, kukilla
koristeltuun kaksoisvuoteeseen.
Aspa oli suunnitellut morsiusvuoteen avatuiksi näkinkengänkuoriksi,
jotka alhaalla yhtyisivät. Nämä soikeat, näkinkengän muotoiset,
ruusupuiset vuoteet olivat melkein lattiassa kiinni.
Valkoisten patjojen ja peitteiden päälle oli levitetty keltainen
pellavaliina.
Mutta kammion ihmeellisimpänä koristuksena oli kukkien paljous. Niitä
oli numidialainen omin käsin sirotellut joka paikkaan, seinille,
kattoon, verhoihin, oviin ja vuoteille.
Kaarenmuotoinen, väkevätuoksuisista kurjenkukista punottu köynnös
peitti kunniaportin tavoin oven, ainoan pääsytien kammioon.
Kaksi upeaa ruusupuuta oli vuoteiden pääpuolessa. Ne sirottivat
punaisia ja valkoisia kukkiaan peitteille.
Amppeli riippui, kuten sanottu, taiteellisesti kukista muovaillusta
runsaudensarvesta.
Ja kaikkialle, missä verhojen poimu tarjosi silmälle katsottavaa, oli
Aspa pistänyt jonkin harvinaisen kukan.
Italian laakeri ja oleanderi, Sisilian myrtti, Alppien kaunis
rododendron ja Afrikan hehkuvat liljat komeine kupuineen -- kaikki
olivat asetetut paikkoihin, joihin ne parhaiten sopivat, ja sittenkin
ne näyttivät sattumalta sirotetuilta.
Taivaalle olivat jo tähdet ilmestyneet.
Ulkona alkoi hämärtää. Kammiossa oli Aspa sytyttänyt amppelin ja
kohenteli vielä siellä täällä verhojen poimuja. Hän oli käskenyt
roomalaisen orjattaren jäähdyttämään palmuviiniä lumella ja erään
toisen pirskoittamaan palsamia ympäri huonetta.
"Runsaammin nardusta, runsaammin myrhaa. Noin", huusi Aspa sirottaen
vuoteille kokonaisen juomauhrin tuoksuvia aineita.
"Lopeta jo", varoitteli roomalainen orjatar, "nyt tulee liikaa.
"Kukkien tuoksu huumaa. Ruusu ja kurjenkukka saattavat ihmisen pois
suunniltaan. Minua pyörryttäisi täällä."
"Niin", sanoi Aspa nauraen, "mutta runoilijahan sanookin:
"'Raittiit eivät lähesty onnea, vain autuaasti huumautuneet --'
"Suljetaan nyt ikkuna."
"Anna minun vielä hiukan katsoa", pyyteli kolmas orjatar, joka viipyi
ikkunan luona.
"Oi, kuinka kaunista. Tule tänne, Fritilo", sanoi hän goottilaiselle
palvelijattarelle, joka seisoi hänen vieressään. "Sinähän tunnet kaikki
nuo komeat miehet ja naiset. Kuka on tuo kuningattaren vasemmalla
puolella oleva urho, jolla on kultainen suomuspanssari yllään? Hän,
joka nyt juo kuninkaan maljan."
"Tuscian herttua Guntaris, völsungi. Hänen veljensä, Astan kreivi
Arahad -- missä hän lienee tällä hetkellä?"
"Entä harmaapartainen vanhus kuninkaan vieressä, kuka hän on?"
"Hän on kreivi Grippa, Ravennassa olevien goottien päällikkö.
"Hän puhuttelee ruhtinatarta. Tämä nauraa ja punastuu. Hän ei ole
koskaan ollut niin kaunis."
"Niin, mutta sulhanen -- hän on kerrassaan komea mies.
"Marsin pää ja Neptunuksen niska.
"Mutta hän ei näytä iloiselta -- äsken hän tuijotti kauan pikariinsa ja
rypisti otsaansa -- kuningatar huomasi sen -- silloin vastapäätä oleva
Hildebrand-vanhus puhutteli häntä.
"Hän heräsi huoaten ajatuksistaan.
"Mitä hänellä on huoattavaa? Tuollaisen jumalaisen naisen puolisolla."
"Ehkä on hyvinkin", sanoi goottinainen, "eihän hänenkään sydämensä
kiveä ole.
"Hän kai ajattelee sitä, joka on hänen oikea vaimonsa Jumalan ja
ihmisten edessä, sitä, jonka hän hylkäsi."
"Mitä? Kuinka? Mitä puhut", huusivat orjattaret yhdestä suusta.
Mutta äkkiä oli Aspa heidän keskellään.
"On parasta, että pidät juorusi omina tietoinasi, kelvoton!
"Ja nyt tiehesi täältä. Jos kuningatar saa siitä tietää sanaakaan,
tavuakaan, niin muista silloin afrikatarta."
Fritilo aikoi vastata.
"Vaiti", huusi eräs orjattarista.
"Kuningatar lähtee liikkeelle."
"Hän tulee tänne."
"Kuningas jää vielä sinne."
"Naiset vain saattavat kuningatarta."
"He saattavat häntä tänne saakka", sanoi Aspa. "He ovat pian täällä.
Valmistautukaa ottamaan heitä vastaan."
Pian saapuikin saattue, soihdunkantajat ja huilunsoittajat etunenässä.
Näiden jäljessä kulki muutamia ylhäisiä goottinaisia. Matasuntan,
morsiamen tai nuoren rouvan vieressä kulkivat herttua Guntariksen
puoliso Teudigoto ja Grippan tytär Hildiko.
Viimeisinä kulkivat ylhäisimmät ravennalaisnaiset.
Morsiuskammion kynnyksellä lausui Matasunta saattajilleen jäähyväiset
lahjoittaen neitosille huntunsa ja rouville vyönsä.
Useimmat palasivat takaisin puutarhaan, muutamat menivät koteihinsa.
Kuusi goottinaista, kolme rouvaa ja kolme neitosta asettui
kunniavahdiksi morsiuskammion ulkopuolelle, jonne heitä varten oli
varattu mattoja. Siellä heidän oli vietettävä koko yö yhtä monen
goottimiehen kanssa, jotka saattoivat kuningasta. Sellainen oli vanha
goottilainen tapa.
Matasunta astui hämmästyneen näköisenä kynnyksen yli.
"Aspa", huudahti hän, "sinä olet saanut tämän kauniiksi --
hurmaavaksi --"
Afrikatar pani tyytyväisenä kätensä rinnoilleen ja kumarsi syvään.
Morsian syleili häntä ja kuiskasi:
"Sinä tunsit sydämeni ja unelmani.
"Mutta", jatkoi hän syvään hengittäen, "täällä tuntuu tukahduttavalta.
"Tuliset kukkasi huumaavat."
"Huumeessa ja hehkussa lähestyvät jumalat", virkkoi Aspa.
"Kuinka kauniit nuo orvokit ovatkaan ja tuolla nuo purppuraliljat!
Minusta tuntuu, että jumalatar Flora on lentänyt tämän kammion kautta
ja uneksinut täällä rakkauden unelman sekä kadottanut sen kuluessa
kauneimmat kukkansa.
"Minä näen täällä ennustavia ihmeitä.
"Minulla on niin kuuma. -- Täällä on tukahduttavaa. -- Riisukaa nämä
raskaat korut päältäni."
Hän otti kultaisen kruunun päästään.
Aspa pyyhkäisi komeat, tummanpunaiset suortuvat hänen hienomuotoisten
korviensa taakse ja vetäisi pois kultaneulan, joka piti palmikkoja
koossa niskassa. Tukka aaltoili vapaana hartioille.
Toiset orjattaret irroittivat kokoonkääriytyneen käärmeen muotoisen
soljen, joka vasemmalla olalla kiinnitti raskasta, runsaasti kullalla
kirjottua purppuravaippaa.
Vaippa putosi alas ja neitosen jalo, solakka vartalo tuli näkyviin
valkoisesta persialaisesta silkistä tehdyssä, hihattomassa,
poimullisessa alusvaipassa.
Hänen hohtavan valkoisissa käsivarsissaan oli kaksi leveää, kultaista
rannerengasta -- sukukoruja amelungien aarreaitasta. Niihin oli
sommiteltu käärmeitä viheriäisistä smaragdeista.
Ihaillen katseli Aspa hallitsijatartaan, kun tämä meni marmoriin
upotetun metallipeilin ääreen sukimaan kultakammalla tukkaansa.
"Sinä olet kaunis! Yliluonnollisen kaunis kuin Astarot,
rakkaudenjumalatar. Et ole koskaan ollut niin kaunis kuin nyt."
Matasunta silmäsi peiliin.
Hän näki, hän tunsi, että Aspa oli oikeassa, ja hän punastui.
"Menkää", sanoi hän, "jättäkää minut kahden kesken onneni kanssa".
Orjattaret tottelivat.
Matasunta riensi akkunan luo, jonka hän avasi, ikäänkuin päästäkseen
omia ajatuksiaan pakoon.
Hänen katseensa sattui ensin Vitigekseen, joka selvästi näkyi lyhtyjen
valossa.
"Hän! Taas hän! --
"Minne minä pakenen hänen tieltään, suloisen kuoleman tieltä."
Hän kääntyi äkkiä. Akkunan vastaisella seinällä loisti amppelin valossa
marmoripatsas.
Hän tunsi sen hyvin. Aspa ei ollut unohtanut Ares-päätä, hänen pitkän
odotuksensa uskollista seuralaista.
Tänään oli sen ympärillä valkeista ja punaisista ruusuista punottu
seppele.
"Taas sinä", kuiskasi morsian suloisen pelon valtaamana ja pani kätensä
silmilleen.
"Jos suljen silmäni ja katson sisimpääni, niin näen taas hänen kuvansa,
yksin hänen kuvansa syvimmässä sydämessäni.
"Minä joudun vielä turmioon tämän kuvan vuoksi. Niin, ja niinhän
tahdonkin", huudahti hän laskien kätensä alas ja meni aivan kuvan
viereen, "niin tahdon. Kuinka usein, Arekseni, olen iltaisin katsellut
sinua, tähteäni, kunnes selkeistä, jaloista piirteistäsi kuvastuva
rauha ja levollisuus valoi lepoa rauhattomaan sieluuni. Samoin kuin hän
kerran kuivasi itkevän lapsen kyyneleet ja johdatti neuvottoman kotiin,
samoin hän nytkin vaimentaa valitukseni ja rakentaa minulle sydämessään
oikean kodin.
"Ja näiden tyhjien vuosien ja viimeisten vaarallisten, tuskallisten
kuukausien kuluessa on rinnassani ollut varma tunne: 'Niin tapahtuu!
Sinulle tapahtuu uskosi mukaan. Pelastajasi tulee ja kätkee sinut
varmasti lujaan rintaansa.'
"Ja -- mikä armo, mikä sanomaton taivaan armo -- se on tapahtunut!
"Minä olen hänen omansa.
"Kiitos, tulinen, nöyrä kiitos sinulle, kuka lienetkin onnelliseksi
tekevä voima, joka tähtien tuolla puolen määräät ihmisten elämäntien
viisaalla, lemmekkäällä, runsaasti siunaavalla kädellä!
"Oi, tahdon ansaita tämän onnen.
"Hän saa vaeltaa kuin taivaassa. Sanotaan, että olen kaunis. Minä
tiedän olevani kaunis -- tiedän sen hänen kauttaan -- minä tahdon olla
kaunis hänen vuokseen.
"Taivas, salli minun säilyttää tämä kauneuteni.
"Ihmiset sanovat, että minulla on väkevä, lennokas sielu.
"Oi Jumala! Anna sille siivet, että minä voisin seurata hänen
sankarisieluaan ylös aurinkoisiin korkeuksiin.
"Mutta, oi Jumala, anna minulle myöskin voimia voittaakseni vikani,
kukistaakseni ylpeän, uhkamielisen, helposti kuohahtavan mieleni,
jäykän itsekkyyteni ja valtavan vapaudenkaipuun.
"Pois ne! Kumarru, kumarru, ylpeä henki. Hänen edessään kumartuminen on
suurin kunnia.
"Antaudu, sydämeni, ainaiseksi väkevälle ja ihanalle herrallesi.
"Oi, Vitiges", huudahti hän vaipuen puoleksi polvilleen vuoteen nojaan
ja katsellen kuvapatsasta kyynelsilmin, "minä olen omasi. Tee
sielullani mitä tahdot.
"Älä särje sitä. Myönnä, että olet onnellinen, onnellinen minun
kauttani."
Hän taivutti kaunista päätään eteenpäin ja pani kätensä ristiin.
Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn.
Huoneeseen tuli valoa, kirkasta valoa.
Ovella seisoi kuningas. Ulkona oli lukuisa joukko gootteja ja
ravennalaisia, useimmilla palavat soihdut käsissään.
"Kiitos, ystäväni", sanoi kuningas totisella äänellä. "Kiitos
saattamisesta.
"Menkää nyt jatkamaan juhlia."
Hän aikoi sulkea oven.
"Seis", sanoi Hildebrand avaten kädellään uudestaan oven niin, että
Matasunta tuli näkyviin. "Tässä näette, koko kansa, miehen ja vaimon,
jotka tänään ovat vihityt avioliittoon, onnellisesti yhdistyneinä
aviokammiossa.
"Te näette Vitigeksen ja Matasuntan ja heidän ensimmäisen
aviosuudelmansa."
Matasunta vapisi.
Hän horjui ja loi punastuen katseensa alas.
Kuningas seisoi epätietoisen näköisenä ovella.
"Sinä tunnet goottien tavan", sanoi Hildebrand ääneen. "Tee sen
mukaan."
Silloin kääntyi Vitiges nopeasti, tarttui Matasuntan vasempaan käteen,
vei hänet hiukan eteenpäin ja kosketti huulillaan hänen otsaansa.
Matasunta vavahti.
"Terve teille", huusi Hildebrand. "Me olemme nähneet aviosuudelman.
"Me olemme nähneet vielä todistuksen tämän avioliiton solmiamisesta.
Eläköön kuningas Vitiges ja hänen kaunis vaimonsa, kuningatar
Matasunta."
Saattajat yhtyivät huutoon, ja Hildebrand, kreivi Grippa, herttua
Guntaris, Hildebad, Aligern ja kuninkaan urhoollinen bandalarius
(lipunkantaja), Volsiniin kreivi Wisand asettuivat kuuden rouvan ja
neitosen kanssa morsiuskammion oven eteen, jonka Vitiges nyt sulki.
He olivat yksin.
Vitiges silmäili kauan ja tarkkaavaisena kammiota.
Ensi töikseen Matasunta, jonka otsaa kuninkaan suudelma vielä poltti,
ehdottomasti vetäytyi tästä niin kauaksi kuin mahdollista.
Näin oli hän -- hän ei itsekään tiennyt kuinka -- joutunut kammion
kaukaisimpaan nurkkaan akkunan luo.
Vitiges huomasi sen.
Hän seisoi aivan oven vieressä kädet suuren, leveän ja melkein
rinnankorkuisen miekan nojassa, jonka hän oli ottanut kantimesta ja
jota hän piti oikeassa kädessään kepin tavoin.
Huoaten hän astui askeleen eteenpäin levollisesti katsoen Matasuntaa.
"Kuningatar", sanoi hän totisesti ja juhlallisesti, "ole huoletta.
"Minä aavistan pelokkaat tunteet, jotka ovat arassa neidonsydämessäsi
vallalla.
"Ei ollut muuta keinoa.
"Minä en voinut sinua säästää.
"Kansani menestys sen vaati. Minä tartuin käteesi. Sen täytyy olla ja
pysyä omanani.
"Mutta olenhan näinä päivinä osoittanut, että pidän pyhänä arkuuttasi.
"Minä olen välttänyt sinua. Me olemme nyt ensi kerran kahden kesken.
"Tämänkin hetken tuskan olisin sinulta säästänyt, mutta se ei käynyt
laatuun.
"Sinä tunnet luullakseni kansamme vanhat häätavat.
"Ja sinä tiedät, että nyt oli pääasia, ettemme niitä rikkoisi.
"Kun tulin tähän huoneeseen ja näin poskillesi ilmestyvän punan, --
olisin mieluummin laskenut tämän väsyneen pään levolle autiossa
kalliorotkossa kovaa kiveä vasten.
"Sitä ei voinut välttää. Hildebrand, kreivi Grippa ja herttua Guntaris
vartioivat tuota ovea.
"Muuta tietä ei tästä kammiosta pääse ulos.
"Jos lähtisin luotasi, aiheuttaisi se melua, pahoja puheita ja riitoja.
Kenties taas alkaisi ilmivihollisuus.
"Sinun täytyy kärsiä minua tämä yö läheisyydessäsi."
Hän meni vielä askeleen eteenpäin ja otti raskaan kruunun päästänsä.
Purppuravaippansakin, joka oli hänen hartioillaan, samoin kuin
Matasuntan, hän heitti pois.
Vapisten, sanattomana nojasi Matasunta seinään.
Vitigestä tämä vaitiolo vaivasi. Kun hän itse kärsi kovasti, tunsi hän
myötätuntoa tyttöä kohtaan.
"Tule, Matasunta", sanoi hän.
"Älä ole noin anteeksiantamaton ja vihainen.
"Ei ollut muuta keinoa, kuten sanoin.
"Kantakaamme kohtalomme jalosti, älkäämme pikkumaisuuksilla
katkeroittako toistemme elämää.
"Minun täytyi tarttua käteesi -- sydämesi pysyy vapaana.
"Tiedän, ettet rakasta minua. Sinä et voi etkä saakaan rakastaa minua.
"Mutta usko minua. Sydämeni on rehellinen ja sinä tulet aina pitämään
arvossa miestä, jonka kanssa ja'at kruunun.
"Olkaamme hyvät ystävät, goottien kuningatar!"
Hän meni häntä kohti ja ojensi hänelle oikean kätensä.
Matasunta ei voinut enää pidättää itseään. Hän tarttui nopeasti
kuninkaan käteen ja vaipui samassa tämän jalkojen juureen, jolloin tämä
ihmeissään vetäytyi taaksepäin.
"Älä, älä pakene luotani, ihana sankari", huudahti hän. "Minä en
kuitenkaan koskaan pääse sinua pakoon.
"Kuule nyt minua.
"Sinä puhut pakosta, pelosta ja vääryydestä, jota olet minulle tehnyt.
"Oi Vitiges, minulle on kyllä opetettu, että naisen pitää huolellisesti
salata tunteensa, että hänen täytyy antaa rukoilla ja houkutella
itseään ja muka vain pakosta antaa sen, mitä hän antaa rakkaudesta,
vaikka hän koko sydämestään sitä haluaakin.
"Hän ei saa koskaan --
"Pois nämä pelokkaan viisauden pikkumaiset laskelmat!
"Olkoon niin, että olen naurettava.
"Ei, ei naurettava! Avomielinen ja suuri kuin sinun sielusi.
"Vain suuruus voi olla sinun arvoisesi, vain epätavallisuus.
"Sinä puhut pakosta ja pelosta. Vitiges, sinä erehdyt! -- Ei tarvittu
pakkoa! -- Mielelläni --"
Ihmetellen oli Vitiges katsellut häntä koko ajan.
Nyt hän luuli vihdoinkin arvanneensa hänen tarkoituksensa.
"On kaunista ja suurta, Matasunta, että rakastat kansaasi niin
tulisesti, että voit uhrata sen hyväksi vapautesi ilman pakkokeinoja.
"Usko minua! Minä pidän sitä suuressa arvossa enkä suinkaan laske
uhriasi sen vuoksi alempiarvoiseksi. Olenhan minä tehnyt samalla
tavalla. Vain goottien valtakunnan vuoksi tartuin käteesi. En rakasta
sinua nyt enkä voi koskaan rakastaakaan."
Veri seisahtui Matasuntan suonissa.
Hän tuli kalpeaksi kuin marmoripatsas. Kädet vaipuivat hervottomina
alas. Hän tuijotti kuninkaaseen suurin silmin.
"Sinä et rakasta minua. Sinä et voi rakastaa minua. Tähdet siis
valehtelivat. Ei siis ole Jumalaa olemassa.
"Sano minulle: Enkö minä ole sama Matasunta, jota sinä kerran sanoit
maailman kauneimmaksi naiseksi?"
Mutta kuningas päätti tehdä nopeasti lopun tästä mielenliikutuksesta,
jota hän ei ymmärtänyt ja jonka syitä hän ei tahtonut ruveta arvaamaan.
"Niin, sinä olet Matasunta ja sinä ja'at kruununi, mutta et sydäntäni.
Sinä olet kuninkaan puoliso, mutta et Vitiges-raukan vaimo.
"Sillä minä olen iäksi antanut sydämeni ja elämäni toiselle.
"On olemassa sydän, vaimo, joka on minulta riistetty. Hänen omanaan
sittenkin sydämeni pysyy ikuisesti.
"Rautgundis on vaimoni, uskollinen vaimoni elämässä ja kuolemassa."
"Haa", huusi Matasunta kuin kuumetaudin puistattamana ojentaen molemmat
kätensä ylös, "ja sinä uskallat --"
Ääni petti hänet.
Mutta hänen silmistään leimusi kamala tuli hänen katsoessaan
kuningasta.
"Sinä uskallat", huusi hän vielä kerran.
"Pois, pois luotani!"
"Hiljaa", sanoi Vitiges, "aiotko kutsua tänne ulkona olevat
kuuntelijat. Toinnu toki! En ymmärrä sinua."
Hän vetäisi nopeasti mahtavan miekkansa tupesta, meni kaksoisvuoteen
luo ja pani sen molempien vierekkäisten vuoteiden rajalle.
"Katso tätä miekkaa!
"Se olkoon ikuisena, terävänä, kuparinkylmänä rajana välillämme. Sinun
olentosi ja minun olentoni välillä.
"Rauhoitu jo. Se erottaa meidät ikuisesti.
"Lepää sinä täällä sen terän oikealla puolella.
"Minä olen vasemmalla.
"Tämä yö halkaiskoon miekan iskun tavoin koko elämämmekin ainaiseksi."
Mutta Matasuntan povessa taistelivat hirveätä taisteluaan ihmissydämen
väkevimmät tunteet, häpeä, kiukku, rakkaus ja palava viha.
Hän ei voinut puhua.
"Pois, pian pois hänen läheisyydestään", sai hän vielä ajatelluksi.
Hän riensi ovelle päin.
Mutta Vitiges tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
"Sinun täytyy jäädä."
Silloin Matasunta lysähti kokoon. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän
pyörtyi.
Levollisena Vitiges katseli häntä.
"Lapsi parka", sanoi hän, "tämän kammion tukahduttava ilma on pannut
hänen päänsä sekaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mitä houreissaan sanoi.
"Mitä on tyttömäinen surusi Rautgundiksen sydäntuskiin ja minun
sydämeni murtumiseen verrattuna."
Hän nosti hiljaa pyörtyneen vuoteelle miekan oikealle puolelle.
Itse hän istuutui täysissä varusteissa lattialla olevalle matolle ja
nojasi selkäänsä vasemman puoleiseen vuoteeseen.
Kauan hän istui siinä pää kumarassa ja huulet painettuina vaaleata
hiussuortuvaa vasten, jota hän kantoi pienessä kotelossa rinnallaan.
Hänen silmiinsä ei tullut unta.
Kun kukko lauloi ensimmäisen kerran, saapuivat huilunsoittajat
noutamaan morsiusvahtia oven edestä.
Heti sen jälkeen kuningas tuli täysissä varusteissa kammiosta.
Huilujen ääni herätti Matasuntankin.
Aspa, joka äänettömästi hiipi sisään, kuuli kumean jysäyksen.
Hän riensi kammioon.
Siellä kuningatar seisoi nojautuen kuninkaan pitkään miekkaan ja
tuijottaen eteensä maahan.
Arespää oli hänen jaloissaan palasina.