Silloin Vitiges liikehti kiivaasti. Hänen tuskansa ja rakkautensa
saivat ylivallan. Hänen poskensa sävähtivät punaisiksi ja hän silmäsi
musertavasti pelästynyttä nuorukaista.
"Älä lörpöttele rakkaudesta, hullu poika, äläkä häpäise sitä.
"Sinä puhut rakkaudesta sen vuoksi, että punaiset huulet ja sirot
jäsenet kuvastuvat unissasi.
"Tiedätkö sinä, mitä minä menetin kadottaessani tämän vaimon, suloisen
lapseni äidin?
"Kokonaisen maailman rakkautta ja uskollisuutta.
"Älä minua ärsytä. Sieluni on sairas. Vaivoin saan hillityksi tuskani
ja epätoivoni. Älä ärsytä, etteivät ne pääse valloilleen."
Herttua Guntaris muuttui miettiväiseksi.
"Minä tunnen sinut, Vitiges, gepidisodan ajoilta. En ole koskaan
aatelittoman miehen nähnyt suorittavan niin jaloja tekoja.
"Minä tiedän, että vilppi on sinulle vieras.
"Minä tiedän, kuinka rakkaus sitoo puolisot.
"Ja sinä olet uhrannut vaimosi kansasi vuoksi.
"Se on suuri uhraus."
"Veli, mitä sinä mietit", huusi Arahad, "mitä aiot?"
"Aion menetellä niin, ettei völsungien sukua voiteta jalomielisyydessä.
"Jalo sukuperä, Arahad, vaatii jaloja tekoja.
"Sano minulle, miksi et luopunut mieluummin kruunustasi ja hengestäsi
kuin vaimostasi?"
"Koska se olisi vienyt valtakunnan varmaan perikatoon.
"Kahdesti aioin luopua kruunusta Arahadin hyväksi, kahdesti vannoivat
parhaat mieheni, etteivät he tunnusta häntä kuninkaaksi.
"Kolme, neljä vastakuningasta olisi valittu, mutta, kautta kunniani,
kreivi Arahadia ei olisi koskaan tunnustettu kuninkaaksi.
"Silloin uhrasin verta vuotavin sydämin vaimoni.
"Ja nyt, herttua Guntaris, muista goottien kansaa.
"Perikadon oma on völsungienkin suku, jos gootit joutuvat perikatoon.
"Puun ihanin kukka katkeaa rungon mukana, jos Belisarius saa iskeä
kirveensä sen juureen.
"Minä olen uhrannut vaimoni, elämäni kruunun; luovu sinä kruunun
toiveistasi."
"Goottien saleissa ei saa laulaa: aateliton Vitiges oli jalompi kuin
jaloimmat aatelismiehet.
"Sota on lopussa. Minä tunnustan sinut kuninkaakseni."
Ja ylpeä herttua notkisti polvensa Vitigeksen edessä, joka nosti hänet
ylös ja painoi rintaansa vasten.
"Veli, veli, mitä sinä teet. Mikä häpeä", huusi Arahad.
"Kunniani vaatii sitä", vastasi Guntaris levollisesti.
"Ja merkiksi siitä, ettei kuninkaani pidä tätä tunnustamista
heikkoutena, vaan jalona tekona, pyydän suosionosoitusta.
"Amalit ja baltit ovat syrjäyttäneet sukumme siltä paikalta, joka sille
goottien keskuudessa kuuluu."
"Tällä hetkellä olet sinä sen hankkinut suvullesi takaisin", sanoi
Vitiges. "Gootit muistavat aina, että völsungien jalomielisyys esti
veljessodan."
"Ja sen merkiksi tulee sinun myöntää völsungeille oikeus jokaisessa
taistelussa kantaa goottien sotalippua."
"Myönnetään", sanoi kuningas ojentaen hänelle oikean kätensä.
"Arvokkaampaa kantajaa en sille saakaan."
"Hyvä, nyt Matasuntan luo", sanoi Guntaris.
"Matasunta", huudahti Arahad, joka oli tähän saakka puolipyörryksissä
katsellut sovinnontekoa, mikä riisti häneltä kaikki toiveet.
"Matasunta", toisti hän. "Haa, oikeaan aikaan muistutattekin hänestä.
"Ottakaa minulta kruunu -- minä uhraan sen -- mutta älkää riistäkö
rakkauttani ja velvollisuutta suojella rakastettuani.
"Hän on halveksinut minua, mutta minä rakastan häntä kuolemaan saakka.
"Minä olen suojellut häntä veljeäni vastaan, joka aikoi pakottaa hänet
omakseni.
"Vielä suuremmalla syyllä suojelen häntä nyt, kun te molemmat pakotatte
hänet rupeamaan viholliseni vaimoksi.
"Hänen kätensä, joka on kalliimpi kuin koko maailman kruunut, täytyy
pysyä vapaana."
Hän käänsi nopeasti hevosensa ja ajoi täyttä karkua leiriin päin.
Vitiges katsoi huolissaan hänen jälkeensä.
"Anna hänen mennä", sanoi Guntaris. "Kun me molemmat olemme
yksimieliset, ei meidän tarvitse mitään pelätä.
"Lähdetään sovittamaan sotajoukotkin keskenään."
Sillä aikaa kun Guntaris ensin saattoi kuninkaan sotajoukkonsa läpi ja
vannotti sillä uskollisuudenvalan -- minkä sotamiehet ilolla tekivätkin
-- ja kuningas sitten vei völsungin ja hänen päällikkönsä leiriin,
jossa ihmetellen oli nähty, kuinka kuningas aivan kuin ihmeen kautta
oli voittanut puolelleen ylpeän herttuan, kokosi Arahad ympärilleen
satakunta uskollisinta ratsumiestään ja ajoi heidän kanssaan takaisin
leiriin.
Pian hän oli Matasuntan teltassa. Tämä otti hänet ynseästi vastaan.
"Älä suutu, älä soimaa, ruhtinatar. Tällä kertaa ei sinulla ole
oikeutta.
"Arahad tulee täyttämään rakkautensa viimeistä velvollisuutta. Pakene,
sinun täytyy lähteä mukaani."
Innoissaan hän yritti tarttua Matasuntan valkoiseen käteen.
Matasunta peräytyi hiukan ja pani oikean kätensä leveälle kultavyölle,
joka kiinnitti hänen valkoista alusvaippaansa.
"Minunko pitäisi paeta", sanoi hän. "Minne minä pakenisin?"
"Yli meren! Yli alppien! Vapauteen! Vapauttasi uhataan."
"Te yksin sitä uhkaatte."
"En minä enää! Enkä minä enää voi suojellakaan sinua.
"Silloin, kun sinun piti tulla omakseni, voin suojella sinua, voin olla
julma itseäni kohtaan, kunnioittaakseni tahtoasi. Mutta nyt --"
"Mutta nyt", sanoi Matasunta kalveten.
"Sinut on määrätty toiselle.
"Veljeni, joukkoni ja viholliseni kuninkaan leirissä ja Ravennassa ovat
yksimielisiä --
"Pian he huutavat tuhansin äänin sinua uhriksi vihkialttarille.
"Minä en suvaitse, että sinun sielusi, sinun kauneutesi uhrataan
rakkaudettomaan avioliittoon."
"Anna heidän tulla", sanoi Matasunta. "Saamme nähdä, pakotetaanko
minua."