Saavuttuaan leiriin kuningas Vitiges tapasi kaiken mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä. Yleinen hätä tempasi hänet surustaan ja antoi
hänelle tarpeeksi tekemistä.
Hän näki sotajoukon täydellisessä hajaantumistilassa ja useihin
puolueihin jakautuneena.
Hän huomasi selvästi, että koko goottien kansa olisi ollut
auttamattomasti hukassa, jos hän olisi luopunut kruunusta tai jättänyt
sotajoukon oman onnensa nojaan.
Useita pienempiä joukkoja hän näki jo lähtövalmiina.
Muutamat aikoivat liittyä Ravennan kreiviin, Grippa-vanhukseen.
Toiset aikoivat mennä kapinallisten puolelle, toiset lähteä Italiasta
ja paeta Alppien yli.
Oli sellaisiakin, jotka puolsivat uutta kuninkaanvaalia. Tässäkin
asiassa olivat eri puolueet aseet pystyssä toisiaan vastaan.
Hildebrand ja Hildebad pitivät vielä niitä koossa, jotka eivät
tahtoneet uskoa kuninkaan paenneen.
Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut,
lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun
kuin Teodahad.
Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.
He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat
tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne
päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja
marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.
Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia
joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. --
Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.
Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän
päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa
Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan
Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.
Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia --
goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan
-- joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.
Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.
"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on
lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."
"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten
etumaista miestä hiukan taaksepäin.
"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät
muutamain naisen kyynelten vuoksi."
"Niin", kiljui toinen, "hän on tapattanut kolme tuhatta veljistämme ja
sitten paennut."
"Valehtelet", sanoi levollinen ääni ja Vitiges ilmestyi kulman takaa.
"Terve, kuningas Vitiges", huusi jättiläismäinen Hildebad. "Tässä hän
nyt on. -- Enkö sitä teille sanonut, te raukat.
"Mutta jo sinun oli aika tullakin -- muuten täällä olisi käynyt
huonosti."
Silloin Hildebrand saapui oikealta muutamain ratsumiesten kanssa.
"Terve, kuningas Vitiges, terve, kruunu päässäsi", huusi vanhus.
"Ajakaa ympäri leiriä, kuuluttajat, ja kertokaa mitä olette nähneet.
Koko kansa huutakoon: 'Eläköön, kuningas Vitiges ja hänen koeteltu
uskollisuutensa!'"
Mutta Vitiges kääntyi surullisena poispäin vanhuksesta.
Ratsumiehet kiitivät salaman tavoin joka suunnalle. Pian kaikui
kaikilta kujilta jyrisevä huuto: "Eläköön, kuningas Vitiges". Joka
paikassa yhtyi äsken vielä niin kiihtynyt joukko huutoon.
Kuningas silmäsi tuskansekaisella ylpeydellä tuhatlukuista joukkoa.
Ja kreivi Teja kuiskasi hänelle: "Kuten näet, olet pelastanut
valtakunnan."
"Eteenpäin, vie meidät voittoon", huusi Hildebad. "Guntaris ja Arahad
tulevat tänne päin. He toivovat tapaavansa meidät päättöminä ja
julkisessa riidassa keskenämme. Hyökätkäämme heidän kimppuunsa. He
saakoot nähdä erehtyneensä. Ulos heidän kimppuunsa! Alas
kapinoitsijat!"
"Alas kapinoitsijat", huusivat sotamiehet mukana toivoen saavansa siten
purkaa vielä kiihdyksissä olevat intohimonsa.
Mutta kuningas viittasi jalon levollisesti:
"Hiljaa! Goottilaiset aseet eivät enää saa vuodattaa goottilaista
verta.
"Te odotatte täällä kärsivällisesti. Hildebad, avaa portti!
"Kukaan ei saa tulla mukaani. Minä menen yksin kapinoitsijoita vastaan.
"Sinä, kreivi Teja, pidät järjestystä leirissä siksi kunnes palaan.
"Mutta sinä, Hildebrand", huusi hän kovalla äänellä, "ratsastat
Ravennan porteille ja käsket avaamaan ne.
"Heidän pyyntönsä on täytetty. Tänä iltana me saavumme kaupunkiin:
kuningas Vitiges ja kuningatar Matasunta."
Hän lausui nämä sanat niin voimakkaasti ja juhlallisesti, että koko
sotajoukko kuunteli niitä henkeä pidättäen.
Hildebad avasi portin. Kapinallisten sotajoukko läheni
ryntäysmarssissa. Kovana kajahti sotahuuto, kun portti avattiin.
Kuningas Vitiges antoi kreivi Tejalle miekkansa ja ratsasti tulijoita
vastaan.
Portti suljettiin hänen takanaan.
"Hän hakee kuolemaa", kuiskasi Hildebrand.
"Ei", sanoi Teja. "Hän hakee gooteille pelastusta ja löytää sen."
Kapinalliset hämmästyivät tunnettuaan ratsastajan. Völsungiveljesten
vieressä, jotka olivat joukkonsa etunenässä, ratsasti heidän
pestaamainsa avarilaisten jousimiesten päällikkö.
Tämä varjosti kädellään pieniä, säihkyviä silmiään ja huusi:
"Kautta hevosjumalan hevosen, hänhän on kuningas itse. Nyt poikani,
aron ampumataitoiset pojat, tähdätkää tarkasti, ja sota on lopussa."
Ja hän sieppasi väärän sarvijousen olaltaan.
"Seis, Warchun kaani", sanoi herttua Guntaris laskien rautaisen kätensä
hänen olalleen. "Sinä olet pahasti erehtynyt kaksi kertaa samalla
hengenvedolla.
"Sinä sanoit kreivi Vitigestä kuninkaaksi. Sen saat anteeksi.
"Ja sinä aiot murhata sen, joka tulee rauhan sanansaattajana.
"Avarit tehkööt niin, mutta se on vastoin goottien tapoja.
"Tiehesi joukkoinesi leiristäni."
Kaani katseli häntä ihmeissään.
"Tiehesi, heti", toisti herttua Guntaris.
Avari nauroi ja viittasi miehilleen.
"Sama minusta! Lapset, lähtekäämme Belisariuksen luo.
"Omituisia ovat nämä gootit. Jättiläisiä ruumiiltaan -- lapsia
sydämeltään."
Vitiges oli saapunut perille.
Guntaris ja Arahad katsoivat häntä tutkivasti.
Hänen olemuksessaan ilmeni entisen vaatimattoman arvokkuuden ohella
vakava ylevyys: suurimman surun majesteetti.
"Tulin puhumaan kanssanne goottien puolesta.
"Veljet eivät saa enää toisiaan silpoa.
"Lähdetään yhdessä Ravennaan ja soditaan yhteisvoimin Belisariusta
vastaan.
"Minä nain Matasuntan ja te molemmat olette valtaistuintani lähinnä."
"Ei koskaan", sanoi Arahad intohimoisesti.
"Sinä unohdat", sanoi herttua Guntaris, "että morsiamesi on meidän
leirissämme."
"Turcian herttua Guntaris, minä voisin sanoa, että hän on pian meidän
leirissämme.
"Me olemme teitä lukuisammat, emmekä suinkaan aremmat, herttua
Guntaris, ja meillä on oikeus puolellamme.
"Minä en puhu niin.
"Mutta minä puhun sinulle goottien kansasta.
"Vaikka sinä voittaisitkin, olet liian heikko vastustamaan
Belisariusta.
"Tuskin yhdessäkään häntä voitamme.
"Myönny siis!"
"Myönny sinä", sanoi völsungi, "goottien hyväksi. Luovu kruunusta! Vai
etkö sinä voi mitään uhrata kansasi hyväksi?"
"Voin kyllä -- olen uhrannutkin jo. Onko sinulla vaimo, Guntaris?"
"On, minulla on rakas vaimo."
"Kuule siis! Minullakin on rakas vaimo. Minä olen uhrannut hänet
kansani vuoksi. Minä olen hylännyt hänet kosiakseni Matasuntaa."
Herttua Guntaris oli ääneti.