Oi Suomenlahti, silta sininen
välillä vanhain heimoveljien,
viet, erottaja, vihdoin yhtehen!
Oi kansaa katkottua laulajain!
Sen vuosisataisvaivat mittas ken?
Kuin meri, ääretön ja ikuinen,
on ollut elonmurhe raskas sen
ja ilot vaahtopisaroita vain
pinnalla kuohun, hetken sattumain.
Tai maljass' isoisten on helmeilleet
kuin kulta kuolevaisten kyyneleet.
Oi Äänisjärvi, Ruijan Saimein suut
ja Vienan rannat, laulun laineet muut
ja tarun tanhut, joilla uhripuut
nous muinen suurten sukutietäjäin!
Miss' ennen roihus lämmin heimolies,
miss' ennen toinen toisen mielen ties,
ne tienoot ammoin taikoi vihamies.
Vei vangiks outoin virtain vieremäin,
veljestä veljen vieroittaen näin:
heit' aavat arot, jylhä korpimaa
ja meri, tuuli eroon tutjuttaa.
Ei enää! Veli veljehensä saa!
Kuin meri yhteen veret velloaa
ja yhteen soittaa suuri isäinmaa,
ikuinen murhe muinaiskarsikon,
tuhannet satusaaret, harjanteet...
Nyt helmiks muuttuu verikyyneleet,
käy isoisiksi enin itkeneet!
He alla pitkän pilkan, pimennon
kasvoivat urhoiks maansa kohtalon,
ja niinkuin kevät-aalto kuohupää
nyt Suomen heimo herää, rynnistää!