Es'vanhempamme autuaat jo ammoin
pois himmeää on virtaa vierineet
ja kuvakaupunkinsa loitsuin, sammoin
mukana vierineet kuin virran veet.
Mut elon menneen merenpohja-öistä
yhäti silmäämme ne heijastaa,
kun mieli halaa kuulla sankartöistä
ja aika ankee on ja inha maa.
Ne kuultaa kuni atlantiidein linnat,
niist' taru laulaa, urhot unelmoi.
Ja arkimelu lakkaa, seestyy rinnat,
uponneen kellon helinä kun soi;
myös rotuvainon äänet vaientuvat,
käy kukkaan sydän, jonka rumuus hyys,
kun pyhät astuu esiin mielikuvat:
ihanin rotu, min loi ihmisyys!
Kun ohi samoo Paris Helenoineen
ja Akhilleus, ken riemastuis ei siit',
tai lentoon hurjaan kun Valkyrioineen
siivittyy vanha Niebelungenlied!
Ei kulu Reininkulta, hohto Hellaan.
Ajasta aikaan tehoo sankariin
Rolandin torven ään' ja joutsenellaan
ui unten merta jalo Lohengrin.
On menneisyyden merenpohja-yössä
syvimmät syntysanat Suomenkin.
Siell' loihtii Väinämö, on Sampo työssä,
häilähtää punapaulat Kyllikin,
käy mittelöitä miehet miekan, sanan,
ja Lapin velhot, hengen aateluus.
Näin suuren ihmisyyden kultavanan
piirs' satu, jonka kertoi kotikuus.
Piirs' riimusauvaan salat sankarmaineen,
mi meistä kansoille nyt kuuluuttaa:
»Tää ei oo, tietkää, heimo kullan, aineen,
ja harvoin raudalla se rakastaa,
mut konsanaan sit' ei voi vieras syöstä,
jos itse itseään ei syökse se.»
Oi, taatot harmaat, urhot kumpuin yöstä,
oppaamme ootte, omatuntomme!
Loi sydän-unelmistaan teidät kansa,
itkustaan iki-ihanuudet loi!
On isäin henget kirkkomatkallansa,
uponneen kellon helinä kun soi.
Oi, elon menneen merenpohja-öistä
yletkää ylhät haamut kohtalon!
Tahdomme kuulla lisää sankartöistä,
tahdomme samaan sankarsaattohon!