Taivaan kannen harmaan alla,
ajan alkukannikalla
asui muinen veljesparvi,
esitaatot Suomen suvun.
Elelivät korven yössä
niinkuin korven kontiotkin.
Mikä kulki paimentyössä,
mitä viehti virran juoksu
kalareitein, rantasotkin.
Kotoista tuo kaikki heille,
mikä tarua nyt meille:
mahti mannun, Maahisenki,
luotteet luonnon, loihtuluvun;
yks vain outo: onnen tuoksu
elon kauniin kukkapuvun.
Kuitenki ja kaikitenki
paistoi tähti räppänästä
tumman tuutijankin syliin,
kutoi kuuran helinästä
satuseitit silmän eteen,
kuvas kaiho kultalinnat
vilisevän virran veteen,
kuuli korva jostain kaukaa
vetävämmän veren tahdin...
Illan kalvas kaikerteli
irti alta mannun mahdin,
ulos suuriin riemun kyliin.
Virkki vihdoin vilkkain veli:
»Lähden tästä katsomahan
tarpoimia nuottatalaan...
Viivyn tunnin taikka kaksi...
Mutta jos ei tulevaksi
mua kuuluis ennen yötä,
lienen vienyt virran myötä
silloin kauemmaksi kalaan.»
Jyrähytti valtavaari,
vanhin heimon tietäjistä,
lausui pitkän lautsan päästä:
»Varsin jaarittelet suotta,
valees houkemmille säästä!
Vetämättä sult' on nuotta;
kohta lienet myyty miesi:
sua kiehtoo velhon saari,
sata riuttaa helmellistä!
Sinne muutkin veikkos halaa...
Turman tulevaisen näen:
kaikki menee, mut ei palaa
kenkään. Koht' oon yksinäinen,
liikuttajaa vailla liesi,
kiukaan kylmän hanki hautaa,
synnyinpirtin jänki jäinen.
Kukkuessa kevätkäen
hajallaan on Suomen suku
niinkuin tuuless' akanaiset,
vainaa vailla neljää lautaa...
Älkää luulko, lapsukaiset,
ett' on pivoss' onnen kuuhut,
jos on silmän kantamilla,
riemu helppo saada, kantaa.
Niin se on kuin tyhjä reppu
nälkäisellä reppurilla
kiertäessä maailmanrantaa;
vast' on oma sen, ken jaksaa
murheella sen hinnan maksaa.
Elon päivä vasta koittaa
sille, joka kuolon voittaa.
Nää en silmilläni näillä,
tokko koittaa teille huomen,
sukuveljet suuren Suomen...
Sen vain näen: kauas käytte,
suru käypi kantapäillä.»
Erkanivat erä veljet
sumeisilla syksysäillä.
Yksi hiihti valtatielle,
toinen noroon, kolmas jäälle,
elon pitkän pilven päälle.
Suru hiihti kantapäillä.
Niinkuin vanha kerjuunainen
hiipi suru, harmaa Huoli,
yllä huntu hallavainen,
tuli kuulun Permin maalle,
haastoi helmi-ruhtinaalle:
»Anna turvaa tummaiselle,
tuot' et, herra, kadu varmaan:
kudon sulle elonlangan
pitkän, sitkan, vaikka harmaan.»
Permi vierelt' immen nuoren,
luota kultasarkan huusi:
»Ennen punapurppurassa
kesken päiviäni kuolen
kuin ma elän tuhat vuotta
kera vanhan, harmaan Huolen!
Korjaa, ämmä, nopsaan luusi!»
Heläytti helmivyötä.
Nauroi koko Permin väki.
Sinisilkein, punapauloin
tiensä kirjailluksi näki:
Tundran yöstä Intiahan
vieri virta Permin rahan.
Sielu vieri kullan myötä.
Permin sielu, Permin valta,
vaipui varjoon, josta lähti,
putos niinkuin taivahalta
putoo kirkas lentotähti.
Kulki Kaiho Karjalahan,
Inkerinkin istuimille
niinkuin itkeväinen impi,
kalvaana ja hajan hapset.
Virkki:
»Herkät hetken lapset,
käykää kyynellähtehille:
itkuni on kaunihimpi
kuin on naurunhelke toisten.
Heitän teille kyynelhelmet
vienot, katkerat kuin lempi:
itkuni on ikuisempi
kuin on vaivat vaiveroisten.»
Saivat herkät hetken lapset
polvillensa kanteloisen.
Niinkuin kulta kielet soi sen,
kaiken, minkä ihmisrinta
tuskassaan loi ikuisinta.
Saapui Murhe Suomeen muuhun
niinkuin synkkä vuoren peikko.
Kansan kytki jalkapuuhun.
Seisoi Suomi surun suossa
niinkuin mykkä uhrikuusi.
Ilvehtien inha peikko
tuota katsoi, varsin huusi:
»Syvin seisot maassa juurin,
lienet veljistäsi suurin!
Vielä ollet eessäin heikko:
kun sun lyöpi orjan ruoska,
sulat niinkuin lumi nuoska!»
Viuhui raaka orjan ruoska:
Harvalla löys' selän norjan.
Pysyi päät vain pystympinä,
oppineet ei mieltä orjan.
Seisoi suuri Suomen kansa.
Kiristeli hampaitansa
peikko:
»Vielä pöyhkä, murrut,
kun sun sortaa nälkä, sota,
painuu veljesvihan ota
rintaas, jotta ijäks turrut!»
Päätyi aika ankaraksi.
Moni kiroin, kivenheitoin
otti vastaan hetken jylhän,
heimon tilipäivän ylhän:
painui maahan martahaksi.
Mutta ylinnä soi laulu
sankarpoikain, uhrineitoin,
kesken synkkäin surmannuolten
pauhaten kuin kiitoskuoro:
»Vihdoin, vihdoin vapahaksi
meilläkin on tullut vuoro!
Sua, heimon suuri henki,
vielä kunnioimme kuolten.
Tää on meille pyhä sota!
Sydänveri, kaikki ota:
liian suur' ei suurin vero,
eikä raskas raskain taakka!
Synnyinmaa, sun omas oomme
kätkyestä hautaan saakka!»
Niinkuin rukous soi kuoro
sankarpoikain, uhrineitoin:
»Kohtalotar Suomen suvun,
Murheen neito mustakulma,
lepy lapsilles jo, julma!
Päästä alta pitkän kiron,
että kaihot kaikkoaisi,
veli veljehensä saisi,
sukuveljet viskottuina
vieraan nurkkiin, mikä minkin,
orvot Aunuksen ja Viron,
itkeväisen Inkerinkin,
ett' ois täällä jokaiselle
selvä leipä, eikä pettu,
löytyis Suomen kuusen alta
koti kaunis, kadotettu!»
Näin soi suuri Suomen soitto,
sydänkaihot, sydänsurut,
valkeutta, vapahdusta
niinkuin ylhän templin urut.
Hymyää jo Murhe musta
niinkuin vieno aamunkoitto...