Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen
kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.
"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen
surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi
ainakin lähettää jonkun lapsista. -- Lapset, niin, ne kyllä tulevat
lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti
hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle
lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen.
"Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen
eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on
pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien:
"Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"
"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin
yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka
posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä
lähtevät kirkkoon... Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin
vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."
"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar
esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut
vastaanottaa hänet hänen syntyessään -- hoidettavakseen ja
kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut.
Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan
kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä
lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi!
-- Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi -- siitä oli vanha Karoliina
vakuutettu -- sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin
seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut
olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän
yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha,
kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.
Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi
talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja -- nyt alkoivat kirkonkellot
soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten
akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa
olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä
antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset
sullottiin suuriin perhevaunuihin.
Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna
avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos,
juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui
rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena
haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta;
hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli
lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset
koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita
pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat
kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"
Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan
seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen
tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut;
hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää
ullakkokamarin akkunasta.
"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei
kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."
Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa.
Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita
poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa
onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa
täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää;
suojelkoon Jumala hänen onneansa!"
Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa
kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä
kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. --
Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti!
tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää
ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen -- en tiedä
miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." -- Ja kuten
tuulispää oli hän jälleen kadonnut.
Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä -- ainoa ruoka, jota
hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun
hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä
tervehtimään... Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut...
"No, eihän se kummaa -- tänäänhän on juhla..."
Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa
on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee
pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina
Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri
oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän
käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti
vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla
kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla
kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja
sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän -- kaiken
muun voin itseltäni kieltää." _Uskollinen naissydän_ oli alleviivattu
ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee
minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle!
Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien.
Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."
Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin
täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea
vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen
huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan.
Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen
poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut
takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei
väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä
ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.
Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen
silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan
säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun
hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.
"Mimmi", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä,
"kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan -- väsymyksestä tahi
mielen liikutuksesta kaiketi", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.
"Täti, armas täti", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen
jalkoihin, "saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?" Ja hänen tummat
silmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.
"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän
sinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona."
"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua
ja sinun hiljaista kamariasi."
Sairas ei vastannut mitään. "Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta,
Mimmi?" kysyi hän viimein.
Tyttö nyökäytti päätään.
"Ja isä ja äiti?"
"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin
iloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt
ovat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi."
Musiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria
kohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut
kuuntelemiseen.
Mutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat
käytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista
puhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät
parit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja
loisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä -- ruusuja kaikkialla
minne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen
morsian.
Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten
hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki
pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla
ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat
tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori
aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin
hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli
kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen
purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen
pariskuntaan.
Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi
itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt
kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta
kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain
katkeruutta?"
Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista
puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi
tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän
ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen,
ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa:
"Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit
minun kannettavaksi?"
Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän
kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.
"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni,
tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja
suruiseksi täällä sairashuoneessa."
"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa
tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja
surusta."
"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä
valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen
hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän
hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa
sinua?"
Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä
itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin
yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin
lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin
uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."
"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?"
"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja
todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen
hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä,
mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat
ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin
mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua -- aina nukkua, kunnes
tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin
eilen?"
"Ja siinäkö kaikki huolesi, lapsi?"
"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?" mumisi nuori tyttö. "Minä -- oi, en,
en -- minä..." ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.
"Usko huolesi minulle, Mimmi", sanoi Karoliina täti ja silitteli
ystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.
"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä
minä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää."
"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke,
muuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla."
"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas
täti, minä pidän niin sanomattoman paljon... hänestä."
"Ai, ai, mitä kuulen! Mimmillä on jo joku, jota hän rakastaa."
"Oi, täti Liina, älä sano sitä kenellekään!"
"En, Mimmi, kun sinä et sitä tahdo; mutta miksi minä en..."
"Sentähden, että meidän täytyy odottaa", huokasi tyttö. "Vasta puolen
kolmatta vuoden kuluttua palaa hän."
"Missä hän nyt on?"
"Missä hän on? En tiedä, täti. Hän on Reginan perämies, ja Regina on
suuri laiva, joka kulkee Länsi-Intialla... Ja se, se juuri huoleni,
rakas täti, etten tiedä, tuleeko hän koskaan takaisin... Jokainen
tuulenpuuska, joka puhaltaa meidän vuorillamme, saa minut ajattelemaan
myrskyistä merta, joka heittelee hänen laivaansa niinkuin lastua...
Puoleen yöhön istun usein, kartta edessäni, etsien paikkaa, missä hän
saattaisi olla... Eikö ole minulla syytä surra...?"
"Ei, Mimmi, ei. Kiitä Jumalaa, että saat olla huolissasi hänestä, että
saat rukoilla hänen puolestaan ja seurata häntä ajatuksillasi -- siinä
on armoa kyllä."
"Mutta mikä erotus täti Gustchenin ja minun kohtaloni välillä! Kuinka
onnellinen hän!" huudahti Mimmi ja peitti käsillään punastuvat kasvonsa
ottamatta ollenkaan varteen lohduttavia sanoja.
"Älä koskaan katsele onnellisempia, rakas lapsi", sanoi täti vakavalla
äänellä; "vertaa sen sijaan asemaasi niiden asemaan, jotka ovat saaneet
raskaamman taakan kannettavakseen. Sinä olet nuori, olet terve ja
tallennat sydämessäsi onnellisen rakkauden; mitä muuta voi sinua
ikäisesi vaatia? Kun sinä olet huolissasi lemmittysi tähden, niin on se
huolesi terveellinen; se on pieni suolakipinä ruoassa, se valmistaa
turhamaista sydäntäsi vähitellen vastaanottamaan tosi-iloa. Alituisessa
auringonpaisteessa ei kykene maa hedelmiä kantamaan, eikä ihmissielu
kypsy alinomaisessa onnessa! Armaasi kyllä palaa takaisin, ja onni,
joka on voitettu surun ja rukouksen kautta, on tuhat kertaa suloisempi
kuin se onni, joka itsestään putoaa helmaasi."
"Onko totta, täti, että sinäkin kerran...? Anna anteeksi, rakas täti,
että teen tämän kysymyksen, mutta isä ja äiti puhuivat äskettäin, että
sinäkin olet ollut kihloissa, ja että..."
"Sulhaseni jätti minut... Eivätkö he sitä myös sanoneet, lapsi? Niin,
luulen että se niinpäin on parempi", huokasi vanha nainen. "Hän meni,
eikä palannut..."
"Täti parka! Kun ajattelen, että Richard tekisi samoin... en luule,
että jaksaisin sitä päivää elää", huokasi Mimmi.
"Ei sitä niinkään helposti kuolla, lapsi; on uskomatonta, mitä kaikkea
ihmissydän jaksaa kärsiä!"
"Mutta miksi meni hän, täti? Oi, minusta on niin sanomattoman surkeata
ajatella, että niiden täytyy erota, jotka oikein rakastavat toisiansa."
"Miksi, Mimmi?" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden
ja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.
"Minä tahdon kertoa sen sinulle", sanoi hän hiljaisella äänellä,
"kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko
mielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?"
Nuori tyttö nyykäytti päätään.
"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua", alkoi täti
Karoliina matalalla äänellä. "Elämäni kului tasaisesti ja
jokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme
rajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin
kaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan
niin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja
kaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni
tyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut
pitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon,
joka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän
uhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni
tyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo
toinen poika äitini käsivarrella -- se oli Albert, enosi, josta sinä
niin paljo pidät.
"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä
liehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin
kuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä
miltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston
läpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä
leikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta
kotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin
milloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin
katsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos
joskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun
toki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.'
Hän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut
muuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka
eivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut
takaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.
"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan
vielä tämän päivästä tapausta -- kuinka isä syleili minua ja sanoi:
'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille
alkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa;
minua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin
terve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät
he minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja
sanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En
voisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten
kanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme
kukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.
"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo
ehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin
tunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan -- minullekin.
"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä,
kuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli
olemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein
tänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun
istuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia.
(Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti
ja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista
asioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin
ja ällistyin.
"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä
naimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella,
oli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen
laineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari
pyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin,
itkien ilosta ja onnesta.
"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua;
mutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun
sijalleni. Niin olin minä siis morsian -- ylönmäärin onnellinen
morsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan
lehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi
kuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon
tuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä
sisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni
uskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä
kuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä
oli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme
erottaisi.
"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa.
Silloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa -- sinun
isäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin
ehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa
ympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori
sulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa
morsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen
taloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin
voittavasti, että -- kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin
pitkä ja vei niin paljon aikaa -- vanhempaini täytyi antaa jälkeen,
semminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei
sitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta
naimisiin.
"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun
sulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen -- ei käy päinsä.
Ernestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän
olet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun
sulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla
yhdessä.'
Minä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani,
joka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai
etusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.
"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat
tähän aikaan erikseen sitoivat minut... Oi, minä muistan sen niin
hyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma -- perunalupa,
joksi sitä täällä sanotaan -- ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet
paistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten
puistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten
maahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla
peitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin
soperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja
huoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut
lehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen
akkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.
"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni
omenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni
hänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. -- 'Nyt voitte
tulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut
lasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne -- muhkean, pyöreän olennon. Se
on jo seitsemäs, neitiseni.'
"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli
pimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi --
nuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä
pisti esiin röijyn hihasta.
"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän
minulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini
ja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen
että minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat
kätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme
nuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja
vanhemmat tytöt muikistelivat.
"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen
Augusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika.
Äiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä.
Likemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri
taloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan -- Gustchenin hoito
siihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja
virkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen,
tapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi
kaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta
lienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa
huoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin
kertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä.
Usein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta
ystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin
lepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia
sillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar
ensi sijaan ja hänet vasta toiseen.
"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona
lämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä,
pikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja
änköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja
saisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä
tämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti
vaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa
minusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi
liiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä
tyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä
ottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.
"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys
oli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja
järjettömyydestä -- hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi,
pienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!...
"Tämä vastaus kouristi kuin kovin pakkanen sydäntäni, ja ikäänkuin
paremmaksi vakuudeksi alkoi Gustchen katkerasti itkeä. Ääneti kuljin
minä edestakaisin, koettaen viihdyttää häntä. Toimitin sitten tehtäväni
kuten ennenkin, mutta masentava tunne lamautti minua niin, että tuskin
tiesin, mitä tein.
"Illalla uskalsin tuskin kohottaa silmiäni sulhaseeni. Kun hän lähti,
saatoin häntä puiston läpi. Oli kaunis kuutamo, ja syreenit huvihuoneen
vieressä tuoksuivat niin miellyttävästi.
"'No Liina', alkoi hän ja asetti minut istumaan viereensä penkille
kukkivien pensaiden alle; 'oletko puhunut äitisi kanssa?'
"Minä nyykäytin päätäni, sillä puhua oli minun mahdotonta.
"'Ja saanko viimeinkin syksyllä ottaa omaisuutesi haltuuni?' kysyi hän
leikillisesti ja kääri käsivartensa minun vyötäreeni ympäri.
"'Ei käy, Taavetti', vastasin minä; 'ei käy, äiti tarvitsee minua
välttämättömästi vielä.'
"'Mitä nyt? Eikö käy?' kysyi hän kiivaasti, ikäänkuin olisi hän luullut
kuulleensa väärin.
"Minä pudistin päätäni.
"'Sinä et vastaa, Karoliina', jatkoi hän närkästyneenä. 'Sinä et pidä
minusta, muuten et olisi sanonut tuota niin tyynesti; vai oliko se vaan
sinulta pilaa?'
"'Ei, ei; väärin tekisin, jos sen myöntäisin, Taavetti. Äiti on sairas
ja heikko, ja pienonen ...'
"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään,
Karoliina!'
"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen
velvollisuus on pyhä.'
"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. -- Mari, sisaresi on nyt
viidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'
"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen,
ja lapsi, Gust...'
"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua,
siinä koko asia.'
"'Taavetti!' rukoilin minä.
"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina?
Ernestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua
täällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä
olet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä,
että olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.
"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän
noin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin
olisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut
minua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut
hänen omansa.
"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn
sinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'
"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu
kuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti
siipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!'
riemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla
kajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen
huuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin.
Lapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä
tiesin, että pienonen oli yksin.
"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!'
rukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin
olisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.
"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut,
että rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet
pitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'
"Ja hän lähti, kulki hitain askelin puiston porttia kohden.
"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta
hänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut
taakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.
"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet
ainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin
nähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini.
Tietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin
vanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä
makasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta
uskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja
kuiskasi: 'hän kyllä palaa -- hänen täytyy palata! --'
"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen
sydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua
elämään -- minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona
iltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt... Yhä edelleen tein työtä,
kovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen,
jommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni
liiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut
säästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa;
mutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja --
niin kai se oli sallittu... Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja
koko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet
minulta kalliimman, mikä minulla oli -- onneni. Gustchen tuli
silmäteräkseni... Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja
antakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu
lähestyy." --
Vanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä
silittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.
Oli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti
sähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli
morsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys
valaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui
tuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan.
Se puhui selvempää kieltä kuin sanat. "Sinua ehkä kaivataan, mene nyt
alas muitten luo, lapsi", sanoi hän. "Sinä -- eikö niin -- haluat
taasen kohdata iloa?"
Mimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja
osanottavaisuuteensa.
"Lapsi", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka
hän oli aikeessa lausua, "minä tahtoisin niin mielelläni puhutella
Gustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi
uhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä... mutta pian, sillä minä
tunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi."
Nuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä
lyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen
ullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta
vanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä,
kaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä
menneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku
kepein askelin ylös rappusia.
"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty", kuului ääni hänen
takanaan; "vaunut jo odottavat."
"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset", vastasi nuori
morsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.
Kuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen.
Valkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. "Karoliina sisar",
kuiskasi hän, "minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole
pahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä... Nukutko?" kysyi hän äkkiä
ja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.
Ei mitään vastausta.
"Karoliina!" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. "Ah, hän nukkuu
todella", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen
ja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.
"Karoliina nukkuu", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, "enkä minä
tahtonut herättää häntä." --
"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti", kuiskasi hän
sitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa
kaulassa. "Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle
itselleen, mutta hän nukkui!"
Niin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu
tyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta
lehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen
uskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui
sitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran
ummistuvat.