Kirjoittanut Max Bernstein.
Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen
syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu
vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.
Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa
taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma
olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon
laatia sanojansa -- kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut
Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa
hän viettää kesälomaansa.
Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat
kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren
vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia
juomaan -- sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä -- kuljetti vanha
kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. --
Paljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja
harvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia
-- vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä,
niin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu
järvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän
tuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää,
milloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua,
mutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain
ystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän
hävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha
pakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen
teoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa,
joille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun
se heidät on käsiinsä saanut...
Seppi souti niin rivakasti, että Arnold kuuli hankojen narisevan.
"Teidän ei tarvitse noin ponnistella", sanoi hän; "minulla ei ole
kiirettä mihinkään."
Seppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven
keskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella
herralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja
kaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä
järvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin,
heittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan,
ja -- se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty,
joka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään.
Hän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän
tahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä -- sittenkuin hän on saanut
panna täytäntöön Jumalan kostotuomion.
Seppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli
itsessään:
"Tänään näkee se minut viimeisen kerran."
Se -- järvi.
Vene kiiti eteenpäin. Hiljainen vilvottava tuuli pani äkkiä vedenpinnan
väräilemään.
"Tekee hyvää tässä helteessä", sanoi Arnold; "oikein on herttainen
ilma."
Seppi tunsi paremmin tuota vanhaa pettäjää -- järveä.
"No, silläkö tavalla!" sanoi hän itsekseen ja katsahti rantaan päin,
joka kääriytyi omituiseen sinertävään usvaan.
Taivaalle nousi pieniä pilviä. Tuuli kääntyi. Kaunis nuori herra loikoi
vielä tyynenä ja huoletonna. Hänellä ei ole enää pitkältä elää -- -- --
Kymmenen "Isämeidän" aikaa vielä -- niin saat sinä hänet!
Sinä -- järvi.
Kovempaa vauhtia alkoivat pilvet kiitää taivaalla.
"Tätä jos jatkuu, niin muuttuu sää pahaksi", sanoi Arnold.
"Siltä näyttää."
Vihuri jyskytti venettä.
"Soo, soo!" sanoi Seppi rauhottavasti ajurin tapaan, joka puhuu
virkeille hevosilleen.
"Eihän vaan olla vaarassa?" kysyi Arnold.
Seppi ei vastannut. Hän paheksui arvelua, ettei hänen järvensä voisi
olla vaarallinenkin. Ei, tietysti se ei ole vaarallinen; hienoon
herraan ei se uskalla kajota. Teki hän mitä tahansa, järvi ei ole siitä
tietävinään -- ei, vaikka hän puhuisi kalastajapoikien morsiamille
korvat täyteen rakkautta! Hieno herra saa sittenkin vapaasti jättää
petetyn neidon, jonka omistamisesta kalastajapoika antaisi sydänverensä
-- -- "hohoo, hieno kaupunkilainen, saat pian tulla tietämään, onko
järvi vaarallinen!"
Seppi ei vastannut kysymykseen; sen teki sen sijaan järvi, joka alkoi
yhä tuimemmin kuohua.
"Sinä tahdot hänet? Kohta, kohta on hän oleva sinun..."
Taasen jyskytti vihuri venettä ja vaahtopää laine syöksyi soutajaa
vastaan, ollen vähällä temmata hänet mukaansa.
"Mutta minua et saa, järvi", mumisi hän.
"Niin, olkaa varuillanne!" huusi hän hetken kuluttua kalpenevalle
ylioppilaalle ja häädetyllä äänellä lisäsi hän: "Minäkö myös? ... Siitä
nyt ei tule mitään."
Rajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen
jyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja
kuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.
Neuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold
silmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen
vastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa,
petollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta "siitä nyt
ei tule mitään!" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi --
niin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös
väkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!
He olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen
auttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi
hänet kuohuviin laineisiin.
"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? -- siitä nyt
ei tule mitään!"
Seppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan
nuorukaiseen -- laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui,
laahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua
"mutta sinä et saa häntäkään!"
Sinä -- järvi.
Vielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee
kalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä
uupuneena. --
Kestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella
makaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei
vielä kykene mitään puhumaan.
Mutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät
järvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle:
"Tänään raivosi se!"
Sitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että
järvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä
etsimään muualta työtä.
"Mihin lähdet, miksi et jää?" kysyttiin; "onhan sinulla hyvä paikka!
Nyt on täällä paljo kaupunkilaisia, mutta vanhalla kalastajalla ei ole
soutumiestä, kun sinä menet. Sinussa ei ole kuntoa, jos nyt jätät
vanhan kalastajan..."
"Niinkö luulette?" sanoi Seppi.
Sitten kääntyi hän ja lähti.