PIENI MEA.

Suomennos.

Niityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja

vallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja

auringonpaiste sydämmissä.

Niitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen

kummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi

pieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.

Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet,

joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi

suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan

tyytymättömyyttä ja juroutta.

"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas

ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen

aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.

"En", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.

"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?"

"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä."

"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä

ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen

luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten

pidät hupaisena?"

"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden

sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti

hänen ruskeista silmistään.

"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.

Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.

Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän

oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen

huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla

käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää!

Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei

ollut juuri hänen mieleensä.

Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli

onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta

kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun

päivä paistaa?

Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä

hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä,

rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.

Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa

häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä,

joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.

Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä

oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino

olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli

lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli

kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina

hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen

ympäristössään tapahtui.

Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän

sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.

Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi

näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa

ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka

selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.

Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut

hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä.

Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei

koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa

jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen

huolimatonta luonnettaan.

Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli

hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen

päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän,

surullisen elämän.

Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä

äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän

äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän

silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki

onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja

hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut

todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto.

Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei

kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä

mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.

Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, -- ja se ei ollut

vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan -- jakoi Mea isälle

ja äidin muistolle.

Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut

suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt

häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen

ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka

hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt

pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan

isäänsä.

Lemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti

kehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen

tavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.

Vaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina

laiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään,

katsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.

Hänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen,

tiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui

häntä alituiseen.

Martta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieni

Mea oli ruma ja sai usein kuulla sen.

Martan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaan

Kurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.

Mutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet

leikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen

kasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois,

piilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Joka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva

kotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna

Högfältin kanssa.

Joulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa.

Kiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä,

ruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja

toisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi

lasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa

läsnäolevista saisi kuulustella heitä.

Martta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi

aikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut

toimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa,

jossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli

peitetty kirjoilla ja kartoilla.

Martalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan

muu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän

kernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka

eivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.

Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi

palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa

salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden

ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi

tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.

Mea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.

Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi

lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.

"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee

tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän

lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea",

jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja

kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit

minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä

tahdosta!"

Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti

pian huoneen.

Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli

sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.

"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli

isä sanonut.

Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta,

että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen

mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.

Vihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.

Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan

kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin

odottamassa.

Martta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan,

mutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä

olikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin

Märtan.

Martta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka

tähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.

Nyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon

tämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura

punastui, sotkeutui ja vastasi väärin.

Ruukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja

itsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla

sanoilla oikean ja selvän vastauksen.

Pastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen

seurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan

kesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen

loputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot

olivat nyt jaettavat.

Pieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja

vastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä

ei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut

hänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja

jonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja

halunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista

tiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska

pieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän

toivoa tätä palkintoa.

Hän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän

palkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn

hänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen

pieneen tyttöönsä.

"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä", alkoi pastori

Klint, "olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat

ihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että

hän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta.

Vaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut,

eivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa

tiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa

Lauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista."

Synkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen

ylpeydelleen.

"Samasta syystä", jatkoi pastori, "emme ole katsoneet oikeaksi jakaa

toista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa

kieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan

syytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän

ahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko

lukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä."

Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden,

ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen

kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei

kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän

pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon

saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään

kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin

helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin

aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.

Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi

suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.

Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi,

kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä

tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja

kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä

niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.

Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten

hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka

hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että

pastorilta ja ruukinpatruunilta.

Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse

teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan

ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi

olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut

vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun

sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä

vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.

* * * * *

Eräänä iltana joulunpyhinä -- se oli Martan syntymäpäivä -- oli

sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin,

oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa,

täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni

Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään

tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että

siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt

tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.

Erästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.

"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny

Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa

taitamattomuudessa.

"Meillä ei ole tyttöjä", vastasivat nuoret kavaljeerit.

"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä

näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole

pyytänyt häntä tanssiin."

"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka

viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"

Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui

varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella,

ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan

tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja

lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä

enään näkynyt koko iltana.

Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja

itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.

Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin

etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin;

näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta

lapsijoukosta.

"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin

kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"

Ei vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.

"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan."

"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin

sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"

Kurt katsoi häneen säälivästi.

"Minä tanssin kanssasi", sanoi hän jalomielisesti. "Jos tulet muassani

alas, tanssin valssia kanssasi."

Ei! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota

kaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.

Vaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin

ajatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski

hänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden

seuraan.

Mutta pieni Mea seisoi uhoittelevan äänetönnä vastaamatta tai

tottelematta.

Sangen suuttuneena jätti äitipuoli huoneen.

Myöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän

hetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.

"En näe pientä Meaa?" sanoi hän vaimolleen.

"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua

lastenkamarissa ja itkeä."

"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen", sanoi

tohtori nopeasti. "Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa

minua alas."

"Ei maksa vaivaa", vastasi rouva kylmästi. "Mea uhoitteli minulle,

kun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän

rangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan

tahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla

Ekhultiia."

Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja

tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään

koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa

siihen.

Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa

tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden

käydä katsomassa sisariaan.

"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa

ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina

tuonlaiset?"

Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen

paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti

peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.

Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa

shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä

ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut

kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun

Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja

hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa

hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi,

sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.

Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä

hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai

hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.

Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi

kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän

olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.

"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea",

sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo

hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun

tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan,

jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja

haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin

mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla

hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa

vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On

sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen

ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin

todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt

oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän _vaati_ rakkautta,

kun hänen olisi pitänyt _antaa_ sitä.

"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää

ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole

luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen

jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle

aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen

vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää

yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon

surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.

* * * * *

Pari vuotta oli kulunut.

Martta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18

vuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen

päänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta

ilmautui koko hänen olennossaan.

Pieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi,

sirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien

silmien luonti synkkä.

Kurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet

kodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan

kotiopettajattaren kanssa.

Kun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän

katsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi

nopeasti: "Missä isä on?"

"Huoneessaan", vastasi hänen äitipuolensa. "Hän on yöllä äkkiä

sairastunut."

"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!" huudahti pieni Mea. "Näin

unta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin

pimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan

tähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä

tiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.

"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa,

näin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja

juhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja

kun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman

minuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli

kaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli

siinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle."

"Haaveita vaan", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin

silminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään

lasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti

tarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille,

että tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt

kutsumasta häntä.

Pieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina,

isänsä huoneeseen.

Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti

sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä

oli.

Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia

sanomatta sanaakaan.

Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:

"Oletko, isäni, hyvin kipeä?"

"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja

veti hänet lähemmäksi.

"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon,

että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.

"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta

elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja

vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa

tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.

"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on

se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä

haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin

kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja

tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."

Mea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.

"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori

taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi

sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit

kadottanut?"

Mea painoi äänetönnä päänsä alas.

"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö

äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä,

opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi

ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia

kohtaasi?"

"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän

ei ole rakastanut minua."

Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui

mietteisiin.

Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja

tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat,

olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.

Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää

kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana

ja koetatko toimia sen mukaan."

"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi

tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat

hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et

enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden

osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä,

Measeni, lupaat minulle tämän."

"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan

tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."

"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteä

Berghultiin."

Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli

pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.

Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi,

suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin

suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan

tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä

hänelle sanottiin.

Opettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin

yhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä.

Hän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar

raivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa

vihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.

Mea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja

sadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta

hiipi hän täällä omaan huoneeseensa.

Noin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi

äidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.

Opettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan

tohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut

sangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt

kotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita

kertoja kutsunut häntä takaisin. -- Noin kuului valitus.

Martta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa

ja poistua huoneesta.

Mea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan

huomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti

uhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna

uudelleen nousi hänen kasvoillensa.

"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti

anteeksi!"

Mea ei liikahtanutkaan.

Kerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä,

vaan turhaan.

Kylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt

kuulevankaan äitipuolensa sanoja.

"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan

isäsi viime hetkiä", sanoi tohtorinna lopuksi, "en kumminkaan tiedä

muuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen

käytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on

ylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen

luullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis

mieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla

käytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia

päiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi."

Ylpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän

kumartui alas ja itki.

"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään", rukoili hän

nöyrästi ja tuskallisesti.

"Tahdotko heti pyytää anteeksi neiti Ros'ilta?"

Mea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä

uhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa,

melkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.

Tohtorinna kääntyi kylmästi hänestä.

"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte

hyvitystä", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä

jäähyväiseksi. "Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella

meille."

Sen sanottuaan astui hän suoraan miehensä sairashuoneeseen.

Pieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän

surullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua.

Hänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä

hän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se

vääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän

yksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota

hän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa.

Äkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: "kentiesi

ei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan

häntä enään tässä maailmassa!" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti

vaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän

syöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.

"No, no, rakas lapseni, tyynny nyt toki", sanoi isä levottomana ja

huolissaan.

"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle

anteeksi", nyyhki Mea.

"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani,

Meani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka

lupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan

vihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että

nyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta

anteeksi?"

"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen

ollut väärässä."

Isä pudisti suruisena päätään, vaan ei sanonut mitään.

"Koska vielä olet valveilla", sanoi hän lopuksi, "voit lukea minulle

jotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää,

johon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni

tulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi."

Mea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa

27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta

ilmaisevalla äänellä: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä

minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?" Kun

hän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi

syvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: "Sillä minun isäni ja

äitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut."

Isä huomasi hänen liikutuksensa ja ymmärsi hänen tunteensa.

"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi", sanoi hän. "Muista, Measeni, että

et koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja

hyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy

harvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten

väliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo

on ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen,

sillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan

vakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra

sinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi."

Täyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään,

palasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien

keskellä.

Seuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan

ääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli

tuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. -- Mean

suuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän

voinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien

opettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.

Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut,

huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän

kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus,

jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi

Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä

tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti

sitä ehkäistä.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa

huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä

enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja

kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän

rupeaa paranemaan.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat

Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea

seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän

hiljaa pois ja katosi pian puistoon.

Tohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.

Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon

kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt

ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän

mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän

eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!

"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran

tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää

itseltäni."

Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt

itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni,

ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi

hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja

ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti

hän yhä kulkuaan.

Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin

kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja

sisar-puoliensa luokse saliin.

Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan

isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen

kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.

Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa

silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän

lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa

kysymyksiin.

"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti,

enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät

hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin

hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli

'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."

Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä

kyynelissä.

Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet

syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä

osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä

katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa

syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot

synkistyivät.

"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen

kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"

Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen

Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan

sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli

perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon

ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton

tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa

hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan

tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä

tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata

poismennyttä.

Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään

tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean

luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman

jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän

halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen

sydämessään.

Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä

tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo,

huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan

voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua;

naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle

hyvin epäsuosiollisella tavalla.

Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan

määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos

hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.

Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut

opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli

Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin

oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja

luopumaan tästä matkasta.

Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli

hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi

vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen

rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että

Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt

ympärilleen iloa ja hupaisuutta?

Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin

esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa

muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin

vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.

Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät;

siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä

tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.

Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine

luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli

ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat

eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella

autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa

lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit,

olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja

käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa

sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman

ja paremman, kuin hän.

Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen

kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei

muisti riittänyt.

Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota

hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui

sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella

ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn,

jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli

kohdellut häntä.

Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän

tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.

Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi

ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada

kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken

halunsa, toivonsa ja unelmansa.

Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli

päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa

ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä

päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut

muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna

vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.

Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,

Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.

Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen

ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen

luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä

tavallisesti on.

Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin

kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan

oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä

hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen,

että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma

vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä

sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan

siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä

kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli

ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että

ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja

myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta

ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.

Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint,

jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään

todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin

kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä

sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan

henkisten lahjojen puutteeksi.

Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli

täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi

kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja

levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa

aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä

suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää,

jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut

voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä,

että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo

kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen

äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus

edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka

itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli

toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin

rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua

Herran alttarin eteen! Mahdotointa.

Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän.

Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos

hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?

Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua

Kaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?

Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän

olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut

häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen,

harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta,

sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.

Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa

tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan

luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi

kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja

kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.

Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä,

suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä

juhlallisena päivänä!"

Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa

äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut -- että olen

aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen

tänään."

Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten

ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua

hämmästyksestään.

Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan

loputtua palasi hän kotiin.

Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille

laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa

lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä

enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä

kylmyys.

Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut

saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän

vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää

pakahtuvaa sydäntään.

Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta

rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa

mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi

velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt

huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat

suuremmat kuin koskaan ennen.

Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla

kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea

tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan

sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.

Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui

hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat

häntä.

Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli

tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa

opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen

käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen

luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä,

kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja

sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden

ja totuuden puutteella.

Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan

mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti

katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi

vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja

katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän

unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan

äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi

toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan

mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä

hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli

katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.

Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa

ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai

puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti

kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.

Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon

ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen,

mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.

Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle

aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden

ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.

Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen

ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin

kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien

haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli

kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.

Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen

yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi

peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi.

Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava

kuume.

Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti

hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä

ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen

koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän

Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä

todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja

myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun

heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.

Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi

Mean hoito matkalla.

Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen

päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat

yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää

unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän

kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa

metsän rinteellä.

Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko

matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle

tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän

läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan

ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota

kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.

Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja

Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa

keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja

rakkaan näköisen rouvan kanssa.

Vanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.

Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin

hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.

Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki

rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat

kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.

"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen

äitisi äiti."

Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut

unelmissaan, -- suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.

Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla?

Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa

sydämellensä?

Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen

rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen

täysinäistä sydäntään.

* * * * *

Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan

vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren

helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella

sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan,

ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja

onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi

uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui

isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen

toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä

niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.

Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista

koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa

merkiksi, että tuli olla vaiti.

Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät

tuonlaista varovaisuutta.

Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri,

että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi

kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli

valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella

onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä

tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen

elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota

hän oli kaivannut -- rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli

jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että

uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea

hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli

rikkonut.

Seikkailu Missisippi-virralla.

Kertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.

Felix Lilla.

Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä

vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me

soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me

luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.

"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja

yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme

ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me

tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme

rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"

"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti

tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun

soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas

New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia,

kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella,

huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita

tarvitsemme."

Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä

liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla

rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet,

samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja

parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät

tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme

me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen

useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat

osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti

sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli

vuoteemme.

Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja

yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme

pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja

muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi

ja auttoi.

Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin

epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut

pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta

ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet.

Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja

sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan

aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.

Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas

Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi

punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata

lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein

muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä

raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka

teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä

enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä

täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan

aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.

Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa,

pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" -- se oli

savulaatikon nimi -- kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä

meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä

enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että

meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa

höyrylaivan keksijää.

Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme

lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle

meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio.

"Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä

mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla

mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana

sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun

eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä,

olivat silloin vielä olemattomissa.

Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla

rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen

niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän

tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri,

meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla

päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme

maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta,

sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä

yhä lujemmin mutaan.

Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme

mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän

voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa

kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä

päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen

kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.

"Halloo!" huusin, "vene hoi!" kun vene oli kyllin lähellä meitä.

"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan

vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"

"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet

kiinni."

"Sen näen. Keitä te olette?"

"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?"

"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole

syntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa

sukuperää, sen saatte uskoa!"

"Yankee!" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. "Hänessä vaan ei ole

liioin rakkautta eikä avuliaisuutta."

"Auttakaa meitä, hyvä herra!" huusin.

"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve", sanoi

Hopkins hartaasti. "Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää

vointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?"

"New-Orleaasiin."

"Sinne minäkin pyrin. Mitä on teillä lastina?"

"Liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Onko siinä kaikki?"

"Myöskin omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Kuinka paljon omenoita?"

"Neljäsataa säkkiä."

"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä

omenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin.

Kaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne

sinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te

istutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley!

Koska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä

se olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!"

Ja sitte huusi hän miehilleen: "Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian

kauan viipyneet täällä."

"Kerrassaan oikea yankee-lurjus!" murisi Jim Brewer vihan vimmoissaan.

Muutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa

kun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään

koskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen

aluksensa hävinnyt näkyvistämme.

Uudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut

saada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle

vedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä

eteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan

kuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan

hyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.

Brewer sanoi, osotellen itään: "Luulen että erämaan takana,

Yazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän

väkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille."

"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat", vastasin minä. "Nämä

neekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen

vihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos

heitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja

erämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä.

Uskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee."

Ystäväni täytyi myöntyä huomautukseni todenmukaisuuteen.

Olimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi

jokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että

melkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima

hypyn.

Silloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja

sen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten

viittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän

suojelustamme.

Siinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa

paikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan

rauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.

Niinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle.

Kauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis

ruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.

"Sinä olet kai kotoisin näiltä seuduin?" kysyin. "Tietysti orja?"

"Niin, Massa", änkytti hän neekerin murretulla englanninkielellä.

"Kuinka kaukana sijaitsee lähin viljelys täältä?"

"Noin parikymmentä englannin peninkulmaa."

"Kuka on herrasi?"

"Herra Drouot toisella puolen Yazoo'ta."

"Mikä nimesi on?"

"Tiberius", ähkyi musta. "Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty

pahemmin kuin koiraa."

"Käsitän, ja siksi olet lähtenyt karkuun."

"Niin, Massa, kun minua on ruoskittu aivan syyttä."

Hän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. "Mitä voin

tehdä sinun hyväksesi?" kysyin minä.

"Oi, ottakaa minut mukaanne", rukoili hän.

"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta

matalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa,

jonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta."

Hän näkyi sen käsittävän ja mutisi: "jospa vaan olisin tuolla toisella

puolella!"

"Arkansasissako?"

"Niin, Massa, sinne voisin helpommin paeta."

"No, sen kyllä annan sinun tehdä, kun vaan saamme laivamme irti

jälleen."

Hänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: "Oi, kuulkaa!

Vainoojani ovat lähellä."

Me kuulimme karkean, kovan haukkumisen etäältä lähennellen.

"Mitä tuo tietää?" kysyin.

"Ne ovat verikoiria!" kuiskasi hän kauhistuen. "Drouot'in ystävä ja

naapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on

tuottanut Kubasta."

Todella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa

verikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja

tuotiin Kubasta.

"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva", sanoi olkapäitään kohauttaen

Brewer.

"Mitä tarkoitat, Jim?"

"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse

joutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen

jälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme."

"Hyvä Massa, rukoilen, antakaa minulle veitsi!" vaikeroi musta.

"Mihin tarpeeseen, Tiberius?"

"Minä tahdon tappaa itseni."

"Rohkeutta, poikaparka!" sanoin. "Jim, minä sanon sinulle: hän on

meidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä."

"Älä ole järjetön, Jack!" huusi ystäväni. "Me emme mitenkään uskalla

ottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että

meitä orjuuden hävittäjinä lynkataan."

"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha,

tuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi

heistä on aivan nuori, keltanokka poika."

Neekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta.

Hän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.

"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni", kuiskutti hän.

"Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard,

tuomari."

Molemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he

tuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.

"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia",

arveli Brewer huolissaan. "Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin

voisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me

tässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee

mitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna

ulos musta!"

"En, ystävä Jim!"

"Ehkä me silloin saisimme vangitsemislunnaatkin."

"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins:

oma suu lähinnä!"

"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!"

"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos

käy hullusti, on syy sinun."

Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne

olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen

juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.

Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan

ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"

Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei

näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.

"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin

elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."

Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä

ja vimmatusta haukunnasta.

Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he

jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.

"Hoi, laivuri!" huusi Drouot.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyin kohteliaasti.

"Oletteko tarttuneet kiinni tähän?"

"Valitettavasti on asian laita niin."

"Oletteko nähneet neekeriä?"

"Olen ijässäni nähnyt monta neekeriä, varsinkin etelävaltioissa."

"Koirahammas!" huusi hän. "Mitä teillä on lastina?"

"Kaikenlaista kalua."

"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät

koirat näkyvät selvään sen vainuavan."

"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa;

meillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Hyvä, sitä tutkimme oitis tarkemmin ja nousemme laivallenne."

"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä

vapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani."

"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari", sanoi Girard. "Te olette

tarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin

kunnioitusta, herra!"

"No, tuomari, tulkaa te yksin laivalle."

"Koirien kanssa."

"Ei suinkaan, ilman petoja!"

"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella

voivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne

piilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis --"

Hän usuutti kiivaasti verikoiria kiipeemään laivan kannelle.

"Pidä varalla, Jim!" kiljasin.

Me kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi

liika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan

kannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja

musersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui

alhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.

"Sen saatte kalliisti maksaa!" huusi uhaten tuomari.

"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla", huusi Drouot.

"Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun

omaisuuteni?"

"En tee kauppaa ihmislihalla", sanoin minä. "Se ei kuulu ammattiini.

Pois tästä alukseltani!"

Mutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten

kohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä

ajoruoskilla.

Mutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän

kahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.

Tämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja

muuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in

huuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut

näkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri

parhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.

Tämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias

mustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: "Rohkeutta,

kunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!"

Sen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän

vastustajiamme vastaan.

"Antautukaa!" huusi mustaparta.

Kumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla

pakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa

ja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.

"Herra", sanoin johtajalle, "jalosti teette, kun noin uljaasti

riennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä

vilpittömästi."

"Ei mitään syytä!" huusi hän. "Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään

tarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja

huomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni

asioiminen tarjolla."

"Kenen kanssa minulla on oikeastaan kunnia keskustella?"

"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin

erämaitten herra!"

Olimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman

virtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta

ihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen

kerran.

"Miksi nuo kaksi kreoolia uhkasivat?" kysyi hän.

"Niin, he syyttivät minun ryöstäneeni heiltä neekerin", vastasin minä.

"Ahaa!"

Hän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä

hattuaan: "No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia

lunnasrahoista. Tarjotkaa!"

"Vaatikaa!" sanoi synkästi Drouot.

"Tuhat dollarsia miehestä."

"Myöskin pojastani tuolla?"

"Ei, hänet annan ilmaiseksi kaupantekijäisiksi."

"Ja hevosemme?"

"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat

pulskia eläviä. Olen tuntija -- joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa.

Sanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä

kaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia."

"Meillä on vaan vähän rahaa mukanamme."

"Teidän poikanne tulee hankkia rahat perille."

"Camille!" sanoi Drouot, "tule tänne!"

Nuori mies tuotiin saapuville.

"Laskekaatte hänet irti!" käski mustaparta. "No, antakaa hänelle

määräyksenne."

Drouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään

ja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.

"Mutta älä yritäkään mitään petosta!" sanoi Teach, "muuten saisivat

isäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun

pitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?"

"Seitsemän tuntia", vastasi tilallinen. "Camille, sinun tulee ratsastaa

täyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen."

Nuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi

hevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko,

jonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana

vesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja

käskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.

"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen",

sanoi Teach tyytyväisenä. "Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te

kunnon merimiehet!"

"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?" huusin

kauhistuneena.

"Ei mitään lörpötystä, arvoisa laivuri! Totelkaa silmänräpäyksessä!"

Jim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän

kumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät

joukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja

myöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.

"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?" sanoi

mustaparta minulle.

"Minä olen vaan köyhä laivuri, minulla on niukalti dollarsia",

vastasin.

"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän

itse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?"

"Omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän

jostakin tukevammasta."

"Onhan mulla myös liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Sangen mieluista minun kuullakseni."

"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon

kylkiäinen --"

"Voisinpa tarvita koko määrän."

"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne

sataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!"

"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä

minulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon

siirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu

virran alajuoksulla, ostaa ne minulta."

"Silloin olen minä perikatoon joutunut mies", mutisin hämmästyneenä.

Sillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan

koneen puuskuttava ääni.

"Asentoon, toverit!" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille

antoi hän käskyn: "Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään

päästää, on kuoleman oma!"

Meidän täytyi totella.

Höyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä

meistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi

seisauttaa koneensa ja huusi meille: "Hoi, lastivene!"

"Mitä tahdotte, katteini?" kysyi Teach, kohteliaasti tervehtien.

"Oletteko tarttuneet kiinni siihen? Tarvitsetteko apua?"

"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on

pieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä."

"No, tehkää hyvä kauppa!" Ja katteini komensi: "Eteenpäin, täyttä

vauhtia!"

"Toivotan onnellista matkaa, katteini!"

Silloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: "Seis! Seiskaa vielä!

Seis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach,

virtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut.

Katsokaas -- minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja

ihmisiä!"

"Minusta näyttää myöskin todella siltä!" huusi katteini. "Seis!"

Höyryalus seisahtui toistamiseen.

Nyt esiintyi Teach koko ryövärimäisessä suuruudessaan.

"Ylös, toverit!" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen.

Sitten huusi hän höyryalukselle: "Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan

ja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi

muuten annan ampua teitä!"

"Hurraa!" räyhäsi uskalikko joukkio.

Höyryn katteini ja sen matkustajat rämähyttivät raikuvan pilkkanaurun.

"Tarkatkaa! Valmiit ampumaan!" kaikui sieltä syvä upseerin ääni.

Joukko merisotilaita -- siihen vielä tarkk'ampujia -- tuli näkyviin

laivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli

määrätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin

kuulimme.

"Kirottua, heillä on sotaväkeä laivassa!" huusi kalmankalpeana

mustaparta.

"Lauaiskaa!" kajahti sieltä käsky.

Yhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä

tunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse

haavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.

"Pelastakoon itsensä, ken voi!" huusi hän ja hyppäsi järveen.

Muut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä.

Kuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa

rannalla.

Höyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki.

Voitto oli aivan täydellinen.

Herra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen

ystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että

sillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha.

Pakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat

eivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he

varmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut

virtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan

upseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa

ammuttujen verikoirien vuoksi.

Katteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät

irti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen

mies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa

välityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein

alisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.

Sittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa

alaspäin. Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta

ahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli

ohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten

Arkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä

eteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.

Rahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän

asioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin

tavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös

jälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä

keksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan

höyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus

Missisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton

jokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä

vuosikymmeninä.

Uskollinen naissydän.

Kirjoittanut W. Heimburg.

Suomennos.

Ei ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin

suudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva

-- pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.

"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat

muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen;

"viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin

kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa,

ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen

vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä

Saksan harmaata Hartzvuorta.

Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli

jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja

jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie,

joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu,

ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja

riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan

urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven

päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi

kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"

Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti

kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:

Morsiamen sulho voitti,

Kaunis on hän, hyvä, hurskas;

Parempat' ei maailmassa!

Kiitä, sulho, onneasi!

Tällä nauhasella tässä

Sidomme me hänet sinuun.

Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu

palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen

jakeli joukolle.

"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön

morsian ja sulhanen myös, eläköön!"

Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä

päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea,

vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli

auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.

"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville

tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. -- Huu! Näytti

haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko

vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.

Siellä -- tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa -- leikkivät

auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren

nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi

syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista

kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:

"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä

ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus

tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin

ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin

kantaa jaksamme.' -- Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja

kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki --

horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista -- pienen vaatetuspöydän luo,

jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.

"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi

hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo

tehneet. -- Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei

raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä

päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä

näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." -- "Mitä riemua tuolla

ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin;

"minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös

ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja

vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti

sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka

hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi

suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä

jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.

Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa

huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen

yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle

hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan -- se oli hänen

morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet

niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani

hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä

tuoliinsa takaisin.

"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta --

nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen,

valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen,

pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."

Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru

kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja

kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia

kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin

kuulevinani Mimmin äänen, -- Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko... No,

nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta -- ei ketään tullut. Tuolla alaalla

mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului

talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut

pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät

vielä ole pöydällä."'