Kertonut J.O. Hansen.
1.
Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä
purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin
hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten
saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan
saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä
tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että
juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava
juoma-astiamme täytetyiksi.
Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä
merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat
verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.
Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli
aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli,
kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren
rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa
saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana
viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme
suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi
tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin
jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin
välttämätöntä juomavettä.
Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai
venettä.
"Oikea paratiisi!" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.
"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen
perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari
ole siitä etäällä."
Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli
kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen
laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317
kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli
Heinäkuussa 1858 -- siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen -- joutunut
haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä
onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset
tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen
toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja
söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.
Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä
katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat
merimiehet.
"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka
tahtoo mennä veneellä sinne?"
Kaikki tarjoutuivat alttiisti.
"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään
vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä
merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen,
että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet
pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."
"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin
minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää
nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin
kanssa soutaa tuonne?"
"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me
puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme
rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."
"Hyvä on, kapteeni."
Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää
vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti
veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron
suuhun.
Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten
kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei
ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa
pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla
täyttää ne puhtaalla vedellä.
Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja
join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä
viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen
aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät
myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.
Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo
onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja
nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle
kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.
Silloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.
Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös
lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin
oikeastaan siis vaara uhkasi?
Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen
askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren
alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä
villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat,
inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.
Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä
pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä
ollut.
"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!
Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"
Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni
mukaisesti olin minä viimeisenä.
Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan
kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa
ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies.
Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.
Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli.
Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle,
heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä
vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni.
Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen
sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti
nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja
hän olisi minut saavuttanut.
Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini
terävälaitaista reunaa vasten.
Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu
toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä
ilmassa.
Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut
hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät
haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun
hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä
he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me
pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois
tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät
meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta
tapaamatta.
Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät
heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.
Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen
muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi
vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen
tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme
rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.
Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös
sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että
kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun
käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.
"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin
tapahtui, kuin minä ennustin."
"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja
sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."
"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin
mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia,
mutta meillä ei ole siihen varusteita."
"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini
lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen. Tuuli
kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään.
Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme
jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.
2.
Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen
pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja
laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt
saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla
runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.
Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen
voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on
toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa
olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja
pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.
Tahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne
nauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas
etsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka
oli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla
ja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle
lausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun
mielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin
jälleen mitä pikemmin päästä merelle.
"Minä olen aivan samaa mieltä", sanoi Yves. "Minäkin halajan laineille,
mutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat
liittyä minuun."
"Mikä on Teidän tuumanne?" kysyin minä vähän ihmeissäni.
Hän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti
koristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten
veti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä
simpukankuorella.
"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä
aarteesta, joka kerran oli minun omani", selitti hän. "Mutta minä
tiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin
tunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa,
jonne laivat vaan aniharvoin joutuvat."
"Ja sinne aivotte?"
"Sinne."
"Vie sun turkanen -- se on hyvin viettelevä tuuma!"
"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te
perämieheksi."
"Tunnustan, että minussa on syntynyt tuntuva halu."
"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin
tuottavaan yritykseen?"
"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta
pitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja."
"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan
panen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian
aivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!"
Löin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen
luottamuksensa.
"Tässä on kysymyksessä matka Laughlan-saarille", sanoi hän.
"En ole milloinkaan edes kuullut niistä puhuttavan", huomautin minä.
"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän
muotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat
sitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja.
Nimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi
löysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin
kartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt."
"Missä päin on se saariryhmä?"
"Eteläänpäin Salomonin-saarista, pohjoiseen Louisiadeista."
"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä
yhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin
vähällä menettää henkiriepuni."
"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä
Louisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he
tuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu
Papuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita,
yhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään
rotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat."
"Sielläkö siis on tuo simpukka-kari?"
"Siellä, noin neljän ja kuuden sylen syvyydessä."
"Onko siellä paljon hai-kaloja?"
"Niitä kyllä on."
"Sitten emme siellä mitenkään itse uskalla sukeltaa."
"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni,
jotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin,
eivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla
ajalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja
simpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla
pikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne
muassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin."
"Osaattekos puhella heidän kanssaan?"
"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä
heidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän
luonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt
täällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein
kannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa."
Sitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli
saattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli
myrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut
veneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan
vähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi
aivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein
Laughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää
elossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset
saarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä
kymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves
ja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja
onnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin
heistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän
simpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.
Minä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin
erinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon
merkilliseen retkeen.
Sitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto
vuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän
hassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista.
Eräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää
putelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla
nesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa
riittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä
paremmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt
jättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille,
pannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen
piti taas tulla meidän kokiksemme.
Yves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta
matruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen
osaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi
miehesi.
Sopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä
pieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin
lähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia
matkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio
pikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja
merikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme
sille nimen "Helmi", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.
Ostimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin
kaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen
minulla.
Sitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa,
lasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin
kirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.
Kuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä
tarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä
vanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin
koreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta
salaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa,
jota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi
Laughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut
mitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä
päiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla
noista nesteistä paljon virkistystä.
3.
Hyvällä tuulella purjehdimme eteenpäin.
Vaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme
kuitenkin jotenkin kau'an -- runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä
ajalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa.
Myrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat
tyvenet olleet.
Onnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi
pääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.
Ne ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja
leipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia
suuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista
kuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja
lukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.
Yves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä
riemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat
tietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä
villit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He
asuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.
Heillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä,
viimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja
kallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.
Vaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui
meille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut
hedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita
hedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan
tietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille
kaupaksi.
Sitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille
kuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.
Kaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla
sukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät
simpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan
tapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli
kylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä
paluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon
ihmisille Laughlan-saarilla.
Jaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen
komeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa,
sillä tilaa niille oli siellä kylliksi.
Aikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan
lastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä
eroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.
Tällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia
Louisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä
ihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300
kiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä
on kerrottu.
Jo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit;
onnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä
leveys-asteella ovat hyvin tavallisia.
Sitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo
vaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta
minun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.
Ei tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli
laskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että
pian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta
peljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä
Rossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi
ihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.
Se on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja
väkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan
korkeuteen.
Kiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin,
kuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja
villejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa
lajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella
Louisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän
käsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella
kiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.
Ei ollut epäilemistäkään -- retki oli meitä vastaan aivottu.
Meidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti
merenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta
saaliilta.
Ampuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi
vanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme
juuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien
joukkojen ylivoimaa vastaan.
"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin
tähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä
tulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan,
sillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja
nousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli!
Silloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa."
Hyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan
vaaran johdosta.
Äkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen
pelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla.
Ehkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain
särjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen
kohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja
syödä.
"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne
palasiksi!" huusin minä. "Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet
ympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella
pääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat
jalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi
taisteluun."
"Hyvä!" huusi Yves. "Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus!
Kukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun
epäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja
siunaukseksi!"
Putelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja
sirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä
myöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme.
Vaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti
teräväkärkisiä reunoja ylöspäin.
Me teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme
kuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina
tuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.
Kuunari ajelehti hitaasti yhä lähemmäksi saarta.
Nyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan
meitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka
tuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian
piirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.
"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt --
rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän
puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"
Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me
ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia
villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä
lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse,
joka antoi meille suojaa.
Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo
iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää
ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan
suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti,
etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa
ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin
hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja
keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko
Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet
puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.
Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat
heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja
pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän
vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja
aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät
pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua,
mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan
valtaamina aina kyyristyivät alas.
"Nyt tulee tuuli!" huusi Yves. "Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!"
Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi
tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin
hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.
Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa,
mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan -- siihen
ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös
haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme
valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja
heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme.
Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle.
Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa
ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian
jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan
näkyvistämme.
Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja
Jaakko Cool'in puteleja.
* * * * *
Pääsimme onnellisesti Sydneyhin.
Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin,
joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö
700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää,
arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin
hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon.
Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin
80,000 markkaa.
Tämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.
Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden
poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras
olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.