Vanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme
Radzim'ista.
Jäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen
käsi oli peukaloton.
"Mumin Argad", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä
kohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen
kurjan päänsä.
"Sahib, mitä aiotte", karjaisi mies.
Silmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni
oli outo.
Vangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse
oli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu
syntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma,
silmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.
"Olen Mumin Argad", hän lausui, "ja Kalkutasta kotoisin".
Siis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin —
hänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama,
jonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?
"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin", hän kertoi, "olin
kahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja
minä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini
Kalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt,
paljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt
unohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena
olin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut
minut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän
tytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni
kuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin
ovella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan,
olisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas
setäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar —
kaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin... Haaveissani
petyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat
olivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema
heidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin
kaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla
nimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta
— tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa,
sidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he
raastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi... murhaajaksi
ja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu
marssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon,
minne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä
armahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset
yöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin
kovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme
yli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen... Tämä kyläkö
olisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan... hyökkää
päälleni miekka paljastettuna... Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja
siekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin
kelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty.
Selittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy...
käytök... en... e!"
Vieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti
suonenvedontapaisesti, "Lakhsmi", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli
tuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Enää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka
oli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt
oikean kasvattipojan sijaisena?
* * * * *
Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.
Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja
bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.
Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja
neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa,
kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen
Darja Argad'ia ja minua varten.
Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista
kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari
kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja
tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne
kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.
Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja
uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut
häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.
Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat
tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi
ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman
ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei
ollut mikään "roisto".
Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia,
ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas
hänen elämänsä oli ollut.
Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen.
Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki
pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat
Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti
Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono
oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui
karille ja hylkynä se oli jätettävä.
Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä,
tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön
omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin
sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.
"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin
Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko
hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen
päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta
sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä
tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun
likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat,
mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla
havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet
niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta
en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä
purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin
ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella
hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja
merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin
kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat
äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen
bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja
purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan
olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen
sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja
kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni
ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä
oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat
lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin
kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään
purjehdittiin ulos merelle.
"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä
ollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa
järjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta —
hyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole
pestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena
miehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi.
Silloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja
yhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.
"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät
hänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat
pitivät minua kuin ruuvipihdeissä.
"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi
kannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa,
ett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni
niistä. "Säälittelet neekereitä", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä,
pääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'
"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani
kapteenin ivallisesti hohottavan.
"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa
tulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta
tällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat
laivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.
"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan
onnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten
onnellisena pari vuotta.
"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä.
Muun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin
peränpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.
"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin
puolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni
päätin palata sanottuun kaupunkiin.
"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin
päivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini,
orjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän
ajoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.
"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli
muuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.
"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni
moni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi
sen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua
luonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja
merimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä
'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä."
Tässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin
kertomuksen. "Oliko Nola-kapteeninne", kysyin häneltä, "ruumiiltaan
jotakuinkin teidän kokoisenne?"
— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan
lienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä
olisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet
sanoivat.
— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.
— Peukaloa, oli... utta... odottakaa... kun hän Kairossa kiidätti
sivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä...
siinä ei todellakaan ol'... ei ollut peukaloa.
— Oletteko varma asiastanne?
— Olen.
— Tunsiko hän kotoisia olojanne?
— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua
ja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot
sukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta,
arkun pohjalta ja lukenut sen.
— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?
— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi
näkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin.
Minne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli
kuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua
matkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli
riistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa.
Olisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet
estivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan
tuumani. Olen nyt täällä... mutta... mitä tarkoittavat kyselynne?
Kerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat,
erityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja
tämän konnantöistä puhunut.
* * * * *
Kun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti
tuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten
sanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.
Katselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen
välinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta
vastaanotti vakavan kuvaukseni?
Ei, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja
ennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti,
rinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti
pystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.
Seurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa
vastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan
ja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja
sotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.
Edempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in
ja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän
väistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan
mukaani.
He tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut
hämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.
Pian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin
nopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä
vähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.
Noin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta
penkereeltä hypähtää luoksemme. "Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin",
hän huudahtaa, "ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'...
Katsokaa... kat... so... kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on,
hiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan
entinen kuljettaja."
Minäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en
Nola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya
Me'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.
Sanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat
perässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät
verille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta
minulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.
Koko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset
minne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä
ponnistuksissamme äärimäisyyksiin.
Ennen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet
"Nolan" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.
Kiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä
leveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.
Vihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin
sataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä
railo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli
polkua ylöspäin.
Nyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme
olleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi
meidät.
Olimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen
liikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä
pakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin
Argad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin
pudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain
kiinni halkeaman reunasta.
Kun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti
hymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui
— ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen
korvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja
kiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea
poskipäänsä oli yltä päältä verissä.
Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä
sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin
tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.
Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei
enää ollut asettaan uudestaan ladata.
Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana
hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.
Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä
menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli
haavoittunut.
Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.
Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten,
rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.
Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta
vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua
kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja
vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä
uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä
Nola loikoi vieressämme.
"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen
koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."
Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.
— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.
— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin
maininneet.
— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.
— Asuu Kairossa?
— Asuu.
Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin
myöhästyneinä — saapuivat paikalle.
Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä
levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme
edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli
joutunut.
Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä
lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun
nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.
Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia,
hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme.
Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät
katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli
silmänräpäykseksi torjuttu.
Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten
kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin
selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön
kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun
runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.
* * * * *
Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin.
Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin
eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.
Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää
oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli
kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin
kirkkaan puhtaat puhallukset.
Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.
Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut
tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna
mukanaan.
Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin
jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.
Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa —
pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.
Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa",
hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"
Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja
sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.
Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut
oikeassa.