Kuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen
ääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!
Kuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli
siitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in
paloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.
Nuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan
ensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.
Tarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä
hän oli ollut jo nelisen vuotta.
Darja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen
ilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja
minun rakasta "silmäterää".
Lakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja
uskollista palvelijatarta.
Mumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen
Hathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin
oli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli
egyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka
"kauppatoimet", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.
Nola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty
Ceylon'iin.
Surya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.
Olin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt
jälleen syntymämaani.
* * * * *
Oli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin
juodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli
emäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista,
maansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista
ja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista
temppeliraunioista.
"Kenties ette tiedä", hän muun muassa lausui, "että nimelläni
tavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on
sitä kantanut jumalatar, joka..."
— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.
— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta...
Mitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä
saliin ja katkaisi keskustelun. "Ulkona kadulla", hän lausui, "on outo
mies, joka väkisten pyrkii sisälle".
— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.
— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin
kuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan.
Ehkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.
Menin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti
hengittäen seinustaa vastaan.
Puhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän
vaipui maahan.
Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.
Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven
suuhun.
Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.
Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn
asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten
runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas,
heikkouttaan vapiseva ukko.
Pettivätkö näköaistimme?
Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta
asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta
katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä,
minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.
Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen
sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen
Ceylonista paennut".
Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli —
Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja
jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?
"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin
anteeksiantoa... ja sentähden — karkasin... En tahtonut... kuol'...
kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me... ja Darja? Elävätkö
he vielä?"
Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.
Helpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän
sittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.
Ymmärsin tarkoituksen. "Lakhsmi on kuollut", sanoin.
— Kuollutko?
— Niin.
Nolan silmät vettyivät.
Surya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa
oli turha.
* * * * *
"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan", Nola kertoi,
"valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät
kappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in
Kahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta
sydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani,
katkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin
Kalkuttaan ja... ja...
"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua,
mutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat
vanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren
omaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli
viidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä
maailmassa.
"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien
keinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin
menettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt
rikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin
ominani pitää.
"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin
kunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut
kanssaihmisiäni.
"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti
miellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei
peloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani
vastukset.
"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen
englantilaiseen höyryalukseen... Jokusen kuukauden kuluttua palasin
samalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme
käyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani.
Kapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti
opastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä
täyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen
palvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään
entisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä
oli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi
ystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen
suureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta
hän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla...
Kuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun
käännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa
hymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja
aijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla
kysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä
ystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit
tervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen
tulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme
tähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni
hopearaha vierähti jalkoihini... Nyt olin malttini kadottanut...
"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin
minua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja
murhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.
"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin
ihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.
"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää.
Karkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja
kanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle,
että ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja..."
Ja muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit
minut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.
— Niin tein.
— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?
— Mistä te sen tiedätte?
— Erehdynkö?
— Ette, otin sen todellakin.
— Luitte kirjan?
— Luin.
— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?
— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että
ruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä
muistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus...
— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?
— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.
— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?
— En.
— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen
perheeseen?
— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.
— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.
— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.
— On.
— Vasemman kätenne peukalon te...?
— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön,
jos tahdoin onnistua tuumissani.
— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.
— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun
orjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven
edustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä —
ehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen
ja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman
vuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta.
Jo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni...
Suuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan... Kalkutassa minulla
oli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte.
Olin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan
malttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja
tunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin
sen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa
Argad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta
väitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani.
Jo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut
havaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua
kohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin
aikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan
käynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin,
että Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei
siinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan
sanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota
minulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin
välitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus
Brahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni.
Tein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua
muuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen
johdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja
ja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei
siitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi
varovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin
luonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja
suunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet
ainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni
ollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi
sydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä.
Surya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä
vastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana
raivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle
miehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen
huoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni,
mutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja
tahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen
— sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät
peloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä.
Hyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana
yönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne
takaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin.
Minne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin
vihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän
englantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen
oli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten
keskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet
uskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta
Brahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja
suurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen.
Näin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti
kukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'...
Keskeytin tässä Nolan, "olen nähnyt kuviot", lausuin, "ja Lakshsmi on
selittänyt niitten merkityksen".
"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"
Vastasin myöntävästi.
"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille",
jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet
surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia
suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt.
Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin
Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen
lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella
vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan
nöyrästi rukoillen... rikoksiani... anteeksi. Ruumiini ja sieluni
voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan
vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria
myöden kalvaneet, ja jo... jo on loppuni lähenemässä. En valehtele.
— Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat
raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies,
joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi,
olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi...
Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta
olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten
Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani... Ceylon'iin lähdin ylpeänä,
uhkamielisenä... tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni.
Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä
S——n. Hän huomasi synkän mielialani... ja puhui minulle kristinopista.
Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä
vapahtaaksensa... Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä...
Ensi kerran minulle... saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta...
Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos
uskoisin... Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä
ja autuus... Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin
kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta...
tuhlaajapojasta... Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli
sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun... Minäkin... oli tuhlaajapoika,
joka... tarvitsin sovintoa... Tästä hetkestä oli... elämässäni
tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan
tavoin hartioillani... En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset,
päivien tuskat... raihnauttivat... ruumiini... Teitäkin vastaan...
olin kovasti rikkonut... Sentähden omantuntoni... ajamana... olen
kulkenut... tänne saakka. Vankilan muurit... eivät ole voineet...
pidättää minua. Mikä... vast', vastaus... vastaus... teillä on
annettavana... kurjalle?"
Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä
olevia.
Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa
Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille
anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"
Nyökäytimme liikutettuina päätämme.
Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä
rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme
hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"
Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.
Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.
Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.
Olin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta
nyt se oli jo liian myöhäistä.
* * * * *
Noin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni,
vanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä,
ainaiseksi muuttaa Englanttiin.
Isältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme
irtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani
jättänyt eronhakemuksen.
Samoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt
lähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan
kirkkaana.
Rannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme
Harthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.
Pian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota
näkyvistämme.
Tällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni
Darjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti
kimeällä lapsenäänellään; "Jää hyvästi, jää hyvästi, India!"
Merkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.