Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.
Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo
pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja
Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut
minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.
Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet
häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät
tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan
pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan
päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n
seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.
Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla
kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni
vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin
kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni
johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen
hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli
Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka
kaikki toistamiseen kärsimään.
Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei
lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen
huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan
vaikuttaneet.
Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen
itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina
isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi
vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi,
hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin
vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui,
mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta —
tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen
rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle
hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä
kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin
kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen
saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan
minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli
mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin.
Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad
tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.
* * * * *
Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku
kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta,
ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne
sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo
oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä
kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta
varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan.
Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista
kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut
osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.
Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin
tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu
useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja
etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa
rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena
riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä
nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä
Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin,
ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja
tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.
Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs
ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin.
Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä.
Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta
aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä
tuntikausia Radzim’in ympäristössä.
Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli
kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa
mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat
mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat
alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla
oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja,
lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia,
väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin.
Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä
täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä
kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki
oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi
pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa
metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen,
kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus
oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä
köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta.
Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä
korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta
peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten
rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat
nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli
mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja
kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä,
juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa
olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään.
Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli
kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa
niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi
syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.
Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana
kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio,
käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän
isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet
oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme
Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut
osaa.
[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa.
Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran
taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka
oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun
tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]
Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet,
sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti
asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma,
joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle
tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.
Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä
olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli
menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa
noudattaakseni.
Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut
vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in
seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme
läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi
hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle
hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.
Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin
tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä
kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän
siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin
vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä
oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön
sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä
varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin.
Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa.
Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin
"voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni
siellä oli ja eli.
* * * * *
Eräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja
pitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään
erikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se,
että asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö?
Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.
Yht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin
kuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että
joku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.
Katselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria,
jättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni —
ehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä —
pettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä,
peukaloton käsi.
Käsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat
kadonneet.
"Mumin Argad", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella
heittäydyin pitkälleni.
Nelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin
varovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.
Turhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet
niellyt.
Merkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä
lehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla... tuolla.
Tarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja
sen yläpuolella — risti.
Mikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies
turhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi
vielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä
ja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä
uutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion
muotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä.
Kulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli
taitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.
Selittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma,
että joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya
Me'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän
asujamistoa.
Lakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän
mahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin
siihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin
juoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.
Kuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi
kerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui
äkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. "Tulkaa, Sahib", hän kuiskasi
värisevin huulin, "tulkaa, hetket ovat kalliit", ja tulisella kiireellä
me kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen
luo.
Täällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja
sitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui
uudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a
kädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä
merkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja
palmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin
oli juuri tähtiä kaivertanut?
"Tähdet", hän vastasi, "julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa.
Pääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta
muutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat
tuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli
tuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen
ympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä.
Silloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme
yrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät
salamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla
ajatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme
pelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava
sovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin
olen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani."
Näin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut
juonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille
uskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet
heidän uskonnollisia tunteitaan. "Tätä todistaa", lausui Lakhsmi,
"kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä
hinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä
kostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella
velvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo
heitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa
mitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä
ei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen.
Seitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei
kellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja
puissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua
olisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret
eivät olisi auttaneet... Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan
vihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes
Mumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se
luettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin
kuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen
käsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on —
mielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään
pakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun
lunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni
hengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on
syntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi.
Katsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut,
ovat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja
nimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta,
ja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin.
Rakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös
yöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole... Katot ovat nekin
vain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt... Todellakaan uhraus ei
olisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette,
Sahib?"
"Eipä olisi", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta
enempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti
huomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.