Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä
asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.
Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja
katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain
helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki
kaukana.
Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä
erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta
uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden
kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.
Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja
usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin
olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän
matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.
Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna,
ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi
lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä,
mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja
vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.
Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään
helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen
kalliorantaa kohden.
Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä.
Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen
vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.
Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi
etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta
oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta
ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.
Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat
lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin
takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta
paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti
halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat
riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin
kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja
hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.
Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin
kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä
missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös
nousta.
Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta
kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo
eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli
aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä
tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja
kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?
Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden
harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta
ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot
olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani
toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä
ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.
Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni,
mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin
kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin
pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota
herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan
ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis
tarpeen.
Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut.
Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat
ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat
tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta
aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu
arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs,
harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja
teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.
Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä
lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut
koholle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana,
sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni
takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs
merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa
suuhuni rommitilkkaa.
Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan
laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on
vaivuttanut minut virkistävään uneen.
* * * * *
Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta
mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi
alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä
laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti
epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani.
Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko
sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja
sielun voimissa.
Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani
katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib,
(herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät
tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he
eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne
ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin
vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa
olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet.
Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät
tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne.
Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse
erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi
hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin
kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'.
(Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa
ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan
pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät.
He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."
Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä
siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin
kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on
ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta
ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat
eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä
kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta.
Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut
seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla
kulkenut niitten sivu.
Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin
eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää.
Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut
huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut
ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona
tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen
oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja
jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin
pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt
paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani
tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin
muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle
jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut
tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin
oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.
Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta
parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme
vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.
Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa
poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat
olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he
olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen
herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut
Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en,
murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei
ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle
saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin
ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja
väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi
etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia,
mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli
saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona
väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa
olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä,
mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja.
Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa
oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut
mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää
sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.
Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui
mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola
oli Taka-Indian rantamalla.
Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua
kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta
sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa
pelastajaansa.
* * * * *
Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä
viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain
matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin
joutuin.
Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli
ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun
varrella.
Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä,
hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen,
kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän
toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun
esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni.
Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä
tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin
lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin
muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen
mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana.
Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen.
"Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö
raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."
Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen
ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä
tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat
olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset
seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta
huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä
ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä
pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.
Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä
Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin
laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen
pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä.
Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien,
silkinhienojen suortuvien peitossa.
Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat
ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili
raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän
nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja
niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että
ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana,
"Mumin Argad tulee ja tu... tuolla hän vie pelastajani, aut...
auttakaa!"
Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti
uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad
onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo
olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.
Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki
hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla
Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt
todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin
tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut
nähnyt.
Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut
huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui
häntä "Lakhsmi'ksi".
Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset,
tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä
sirotekoisessa maljakossa.
Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.
Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski
levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa,
ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen
kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli
terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.
* * * * *
Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä
päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään
tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua,
arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi —
tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti
minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun
levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.
Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla
epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään,
olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.
Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran
näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa.
Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen.
Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin
puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa,
lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa
liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta
hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät
kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.
Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.
Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi
kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.
Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa
ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.
Ensi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto
palasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.
Sanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat
hänen silmistänsä.
Surya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin
kertoi hänen katseensa.
Olin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.
Luultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana
pitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi —
toipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.
Kerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua,
ajattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä,
että minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista
hindulaistyttöä.
Hämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin
merkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt
koko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen
avomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan
tullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi
arvosteltava.
Samoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn,
minkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin
muistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin
hänen vuoteensa ääressä valvonut.
Mumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän
isää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän
julmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka
sallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä
estämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu
kokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis
miehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun
oli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos
armoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi
minulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi
kostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava
lailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa
saapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt
jättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti
olin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten
jo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin
toistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja
tehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme
kiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä
suunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista
— mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun
keinon poliiseja avustaakseni.
Nämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin
luulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo
ensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa
häntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni
viimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen
sanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen
saakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän
hämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli
loihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.
"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla",
ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä
Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa
minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan
kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen
tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja
ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen
elämän juoksu."
Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me
viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä.
"Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten,
"olen ollut niin — kovin sairaana."