Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen
hyppäys.
Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä.
Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen,
sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti
siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.
Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta
ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin
pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.
En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää
tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat
nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä
raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja
vyörittelin tuskissani ruumistani.
Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen
hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen
ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin
Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.
Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä
kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa
asemassa olin.
Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta
syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.
Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni
kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.
Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan
kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut
hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä
tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut
vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.
"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä?
Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin
hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää
käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in
kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha,
ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"
Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin
pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani
tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta
vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me
mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi
olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin
onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani,
niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen
kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi
saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat
siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu?
Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi,
ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi
kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä
tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä
ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää
avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä
tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin
aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun
paraani mukaan käyttää edukseni.
Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani,
vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin
asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä
kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion
syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni
onnistumisesta.
Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin
pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada
ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi
ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.
Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja
pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi
kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää
syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja
vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.
Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä,
siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.
Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin
pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin
uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin
pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin
kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat
vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin
siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.
Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen
johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi
minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.
Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua
ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian
myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on
katuva tekemänsä ilkityöt.
Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat
äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin
ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen
kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.
* * * * *
Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana
oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan
kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän
metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat
korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla
kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan,
aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä
myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi
liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja
yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti
paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän
jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti
auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä
pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen
unohdin kalliolla huoleni.
Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi
maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin
— todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen
mahtavuuttaan?"
Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli
puistalti takinliepeitäni.
Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti
sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.
Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan
kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli
vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne
korkkipäähineeni nyt katosi.
En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että
suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa.
Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa
kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.
Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan
siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin
ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää
suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani
takaisin.
Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä
punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä.
Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä
vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista
käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi.
Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja
kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui
heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit
olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni
käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat
lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti
edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.
Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin
lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten
kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä
peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On
laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin
neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä,
vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen
surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä
vahingoittaa.
Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä
myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti
kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä
hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin
käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat
liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas
pistäytyi uhkaavana esiin.
Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni
onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta
oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety
laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.
Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla.
Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä
asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa
vauhtia ilmaa.