Englannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.
Odottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.
Lapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin
rantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina
ja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös
tulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle,
sillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin
verrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman
olevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän,
mutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan,
oli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo
hyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan
henkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on
tämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen
puoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on
käytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi
meni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut.
Tuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin.
Lopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin,
sitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta
ja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti
miellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme,
oli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen
hallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin
minulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä,
että hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu,
josko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa,
joten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani,
kun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus
nimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli
ollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä
mielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin
merkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka
kaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin
pojan osaksi.
Jätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan,
mikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta
Punaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren
ohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin
saarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan
kaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin
päämääräni.
[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on
kolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei
pelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa.
Kalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat
hallintovirastot.]
Jo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan
auringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno
tuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.
Pian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä
katsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli
sadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan
puheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin.
Aikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne
rykmenttini oli sijoitettu.
Opas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi
pakoitettu lykkäämään matkani.
Päätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.
Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja
kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat
pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria
vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu
tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden
luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja
kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät
ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla,
ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien
koristusten verhoamana.
Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia
bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta
ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä,
karkeatekoisilla ruoskilla.
Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin
rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen
vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli
muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut
mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja
ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti
korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.
Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään
ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville
raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin
kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän
keskuudessaan tehneet.
Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He
pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla.
Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja
raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta
kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit
raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.
Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut
asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että
vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi
pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen
kaupunginosaan.
Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin
sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin,
"että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä
epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa
ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa
ja vaaroista vapahtaa".
Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus
aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni
huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä
olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut
sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään
aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen,
sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin
edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita,
hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.
Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö
olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat
nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma
— oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian
varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan
ylimyssäätynä.
Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä
portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella
tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa
kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat,
tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli
olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti
mitä äärettömintä kauhua.
Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä
tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta,
silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin
ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä
muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat
jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti
mukanansa laahata?
Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet
syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin
nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa
pitkään tukkaan.
Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella
pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti
porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon.
Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen
pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso,
käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin
varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun
potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se
riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja
tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi
otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että
hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli
ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha
sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.
Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta
hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni
ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua
temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan
tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan
nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin
kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän
pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.
Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen
rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi,
jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti
kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa
enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne
säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."
Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja
osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän
kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä
hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa
ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin
Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen
miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja
kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä,
niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin
sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin
kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua
polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista
hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös
sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä
Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.
Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on
ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän
vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä
yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen
kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa
muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja
lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan
kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan
peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni
on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä
Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein
meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan
kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse
hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi
sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa',
pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa.
Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin
oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a,
tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli
kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun
vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut
sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä
selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen,
enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli
yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua
hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti
ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin
huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt,
sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan
murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi
todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta
— kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien
epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme.
Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni,
seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse
nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä
hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän
säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen
toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä
enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota
kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia
ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen.
Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi
täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta,
sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.
"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä
Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi,
kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei
huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."
Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa
sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja
viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka
viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti
kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.
"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta
toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta
tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa
toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia
jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt
meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka
ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä.
Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun.
Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole
saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä,
jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun
poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne,
siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata
asuntonsakin.
"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten —
syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme
häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon,
jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään
hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle
siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla
tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt.
Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut
ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla
kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se
selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä
olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata
mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa.
En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa.
Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin
olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta,
noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä,
jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin
mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut
kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin,
mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä
syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä
lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja
hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin
vastaan."
Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen
äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä
ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti
häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi.
Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi
kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla
rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki
pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme
ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla
merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta,
ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo
laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän
tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.
Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan
kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan.
Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".
— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.
— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin
äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni
antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen
"aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana
ilonaan ja lohdutuksenaan.
Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa,
erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo,
kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen
kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa
ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja
odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun
kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä
ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi
löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin
noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä
pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan
kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.
Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen
ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani
kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän
astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään,
kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien
tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen
ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti
monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat
vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni
huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja
silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.
Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut
leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli
varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni.
Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen
silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen
avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.
"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti
ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin
tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin
Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti
kohotettuna.
"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen
pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi
tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en
tietänyt.