tuon tukehtuneen ‰‰nen. H‰n ei tuntenut lainkaan sit‰ kamalaa, sodan
k‰rsimyksiss‰ syntynytt‰ itsekkyytt‰, joka k‰skee pit‰m‰‰n huolta vain
itsest‰‰n. H‰n muisti vain, ett‰ he olivat yhdess‰ lapsena leikkineet,
yhdess‰ kasvaneet ja t‰m‰ voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat
kerrat auttanut h‰nt‰ -- kerran pelastanut h‰nen henkens‰kin.
ƒ‰rimm‰isin ponnistuksin h‰n ryˆmi toverinsa luokse ja koetti nostaa
h‰nt‰ istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, ett‰ h‰nen t‰ytyi
luopua yrityksest‰‰n. H‰n kopeloi vain j‰hmettyneill‰ k‰sill‰‰n lunta
toisen kasvoilta -- eik‰ kumpikaan puhunut mit‰‰n.
Pitk‰n ajan kuluttua kuului jostakin l‰helt‰ heikko, vapiseva ‰‰ni:
-- Auttakaa, veljet ... kuolen...
H‰n tunsi, ettei voinut tehd‰ mit‰‰n, eik‰ vastannut. Pari kertaa
kuului viel‰ sama ‰‰ni entist‰ heikompana -- ja sitten se vaikeni,
ainiaaksi...
Pimeys muuttui yh‰ sakeammaksi -- ei n‰hnyt en‰‰ v‰h‰‰k‰‰n eteens‰.
-- Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.
Ja niinkuin tuo avunhuuto ‰kki‰ olisi lenn‰tt‰nyt onnettomien mieleen
heid‰n hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja.
Toiset olivat viel‰ lujia ja l‰pitunkevia, toiset k‰heit‰ ja vapisevia
-- ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heid‰n viimeinen
huutonsa.
-- Auttakaa ... auttakaa!
H‰n oli t‰ll‰ sotaretkell‰ n‰hnyt ja kuullut paljon sellaista, jota
h‰n ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan -- mutta mit‰‰n niin
kauhistavaa kuin nuo huudot h‰n ei viel‰ koskaan ollut kuullut. Ensin
h‰n luuli sen johtuvan siit‰ ett‰, ett‰ ne kuuluivat niin ep‰selvin‰
ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun h‰n kuunteli tarkempaan,
kuvastui niiss‰ jotakin, joka tarttui h‰neenkin -- niinkuin suuri
rautainen koura olisi tarttunut h‰nen syd‰meens‰ ja pusertanut sit‰
kokoon. H‰n k‰sitti nyt vasta -- niinkuin monet muutkin -- ett‰ heid‰n
kaikkien, haavoittuneiden ja n‰lkiintyneiden t‰ytyy kuolla t‰nne --
hautautua lumeen. Tiet‰m‰tt‰ mit‰ teki, h‰nkin alkoi ‰kki‰ huutaa
kaikin voimin:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Koko tuo myrsky‰v‰, sysimusta kentt‰ tuntui her‰‰v‰n el‰m‰‰n --
kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja ep‰selvi‰ katkonaisia huutoja:
-- Auttakaa, jumalan t‰hden!
-- Me kuolemme! Kuolemme!
Niin sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kuolemankauhu kuvastui noissa
huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien l‰hestynyt jokin
hirve‰ olento ojennellen jo pitki‰ karvaisia raajojaan kuristaakseen,
tukehduttaakseen heid‰t...
Ja sellainen olikin... _Lumi_, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut
tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yh‰ tunkeutuen kaikkialle.
Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heid‰t syvyyteens‰. He
taistelivat sit‰ vastaan ep‰toivon vimmalla; he k‰hmiv‰t murskattuine,
kohmettuneine raajoineen ylˆsp‰in kuin kummalliset kovakuoriaiset -- ja
voihkivat yht‰ mittaa huuto huudolta heikkenev‰ll‰ ‰‰nell‰:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta,
joten hek‰‰n eiv‰t kuulleet mit‰‰n. Ja lumi oli niin tavattoman
pehme‰t‰ ja upottavaa, he j‰iv‰t yh‰ syvemm‰lle -- se tuntui nielev‰n
heid‰t armotta kuin pohjaton, vetel‰ suo...
H‰nen toverinsa makasi jo liikkumattomana; h‰n oli luultavasti mennyt
tainnoksiin ja h‰nen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.
Selitt‰m‰tˆn h‰t‰ valtasi h‰net. H‰nest‰ tuntui, ett‰ jos toveri
nyt kuolee, on h‰nkin auttamattomasti hukassa. Sen t‰hden h‰n
ep‰toivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa h‰nen
k‰si‰‰n ja hokea k‰he‰sti:
-- Her‰‰ ... nouse! -- Sin‰ kuolet...
Pitk‰n aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:
-- J‰seneni eiv‰t liiku en‰‰
Ja omituinen, tyls‰ alistuminen kuvastui tuossa v‰syneess‰, j‰hme‰ss‰
‰‰ness‰.
Toinen koetti nostaa h‰net istualleen, mutta h‰nen omaa jalkaansa alkoi
viillell‰ niin, ett‰ kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi
myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yh‰ nuo syd‰nt‰s‰rkev‰t, v‰hitellen
heikkenev‰t huudot -- niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat
uineet kylm‰ss‰ vedess‰ ja nyt alkavat toinen toisensa j‰lkeen vajota
aaltoihin...
Ja jyrkk‰n‰ vastakohtana n‰ille tuskanhuudoille kuului taas h‰nen
toverinsa tyyni, j‰hmettynyt ‰‰ni:
-- Vie terveisi‰ ... jos viel‰ kotiin p‰‰set..
-- Emme kukaan en‰‰ p‰‰se milloinkaan kotiin, kuului h‰nen suustaan
valittavasti.
H‰nen mieleens‰ muistui koti -- h‰nen nuori vaimonsa, lapsensa ...
kaikki. Ja ‰kki‰ h‰n, t‰ysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti
nyyhkytt‰‰...
Hetken kuluttua h‰n alkoi taas ep‰toivoisesti hieroa toverinsa k‰tt‰
-- toinen olikin j‰‰tyneen veri- ja lumisohjun peitossa -- ja puhui
h‰t‰isesti:
-- Nouse, nouse ... hautaudut...
H‰n hieroi yh‰ -- ja vihdoin toinen aukaisi silm‰ns‰ niinkuin olisi
ollut tainnoksissa ja kysyi:
-- Mit‰ nyt? Miss‰ olen?
-- J‰‰t lumen alle...
-- Vai niin, h‰n sanoi taas k‰he‰ll‰, v‰linpit‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰,
niinkuin asia ei olisi h‰nt‰ lainkaan koskenut. Ja h‰n lis‰si hiljaa:
-- Kutka huutavat?
-- Haavoittuneet...
-- Niin -- nyt muistan.
Hammasta purren h‰n nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai h‰net
vihdoin istumaan. Sitten h‰n ryˆmi suurella vaivalla t‰m‰n taakse -- ja
he asettuivat istumaan sel‰t vastakkain.
Mutta myrsky raivoaa yh‰ -- eiv‰tk‰ huudot lakkaa ... heikkenev‰t
vain...
H‰nen poskensa on myrsky‰ vasten ja h‰nen korvansa ja kaulansa
tunkeutuvat t‰yteen lunta -- se sulaa v‰hitellen ja j‰‰kylm‰ vesi valuu
alas h‰nen ihoansa myˆten.
Mutta pian h‰n alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei
en‰‰ palele niin paljon -- ja h‰nen ruumiinsa lakkaa v‰risem‰st‰.
Jonkinmoinen tyls‰ uneliaisuus valtaa h‰net. Ja kummakseen h‰n huomaa,
ett‰ h‰nen ‰‰nens‰ on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.
-- Miten voit?
-- Tuntuu, kuin toinen k‰si... olisi poissa, vastaa toveri
niin hitaasti, kuin olisi h‰nen tavattoman vaikea lausua noita
yksinkertaisia sanoja.
He istuvat yh‰ kauan, kauan -- ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yh‰
ylemm‰ksi -- se nousee vyˆt‰isille, rintaan, kaulaan, leukaan... Kaikki
k‰sitys ajasta h‰ipyy; mit‰‰n ajatusta ei h‰nen p‰‰ss‰‰n en‰‰ ole --
aivotkin tuntuvat kuin j‰‰tyneilt‰... Ruumis on muuttunut kummallisen
tunnottomaksi ja vain ep‰m‰‰r‰isesti h‰n kuulee viel‰ muutamia k‰heit‰,
yh‰ heikkenevi‰ ‰‰ni‰:
-- Auttakaa ... auttakaa!
H‰n ponnistaa koko tahdonvoimansa p‰‰st‰kseen tuosta tyls‰st‰
uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu h‰nen vihdoin
hiljaa ja kankeasti sopertaa:
-- Nukutko?
Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta
h‰n huomaa, ettei t‰m‰ en‰‰ hengit‰...
Puistattava kauhu ja yksin‰isyyden tunne valtaa h‰net... N‰inkˆ h‰nkin
kuolee? Eikˆ tule apua...? Ja aivan h‰nen tahtomattaan kohoaa h‰nen
kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:
-- Apua ... apua! Kuolen...
H‰n ei tied‰, mit‰ pit‰isi tehd‰, mutta h‰nen kangistunut, kuolemaa
kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti -- aivan kuin
tahtoisi riuhtaista itsens‰ irti kuoleman raudanlujasta otteesta... Ja
h‰n horjahtaa sel‰lleen lumeen.
H‰nen p‰‰ns‰ uppoaa lumeen, h‰n haparoi k‰sill‰‰n kuin sokea... H‰nen
p‰‰ns‰kin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva
‰‰ni kuin kuolonkorahdus... Mutta p‰‰ vajoaa uudelleen lumeen -- ja
raivoisasti ja voitonriemuisesti s‰histen myrsky t‰ytt‰‰ syvennyksen
muutamassa sekunnissa.
H‰n ponnistelee viel‰kin, mutta h‰nen voihkinaansa ei en‰‰ kuulu -- h‰n
peittyy yh‰ syvemm‰lle, syvemm‰lle...
Ja h‰nest‰ tuntuu, ett‰ harmaa j‰ttil‰isolento ryˆmii hitaasti h‰nen
p‰‰lleen; sen raudanraskas ruumis musertaa h‰net -- ja suuret,
j‰‰kylm‰t sormet alkavat kuristaa h‰nen kurkkuaan... H‰n ei jaksa en‰‰
huutaa...
Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yˆss‰. Vain silloin t‰llˆin kuuluu
heikko avunhuuto.
Aamupuolella nekin vaikenevat...
Kaksi p‰iv‰‰ myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yˆn‰ se
taukosi -- ja aamulla on kirkas auringonpaiste.
Viholliset kˆmpiv‰t peitetyist‰, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa...
Laaja lakeus on aivan sile‰. Se hohtaa auringon loisteessa h‰ik‰isev‰n‰
ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieni‰
jalokivi‰. Mit‰‰n muuta ei n‰y...
Silloin keksii er‰s nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen.
Kiikarit ojentuvat sit‰ kohden -- ja silloin huomataan ett‰ se on
taivasta kohti kohotettu nyrkki...
Samassa lent‰‰ lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja -- ja niiden
k‰he‰ vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisi‰ korahduksia...
Multa vihollisetkaan eiv‰t viel‰ tied‰, ett‰ tuon loistavan, valkean
peitteen alla lep‰‰ kymmenentuhatta ihmist‰...