-- Minun on n‰lk‰...
-- Niin minunkin -- tuskin voin pysy‰ pystyss‰.
He olivat hyvi‰ yst‰vyksi‰, kotoisin samasta kyl‰st‰. Toinen oli
hintel‰, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja h‰nen
tukkansa ja viiksens‰ olivat vaaleankellert‰v‰t.
-- Eikˆ sinulla ole edes yht‰‰n leiv‰npalaa? kysyi tummaverinen taas
hetken kuluttua.
-- Ei yht‰‰n.
N‰in he puhuivat hiljaisella ‰‰nell‰ kahlatessaan eteenp‰in syv‰ss‰
lumessa risaisen miesjoukon keskell‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja
silm‰t tuijottivat tylsin‰ ja ilmeettˆmin‰ syvist‰ kuopistaan. Pitk‰‰n
aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yht‰mittainen kahina
jaloissa -- ja n‰‰ntynytt‰, l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰...
Jo kuusi p‰iv‰‰ oli verinen j‰ttil‰istaistelu riehunut, ja heid‰t,
kymmentuhatmiehinen joukko, oli l‰hetetty kiert‰m‰‰n vihollisen vasenta
siipe‰ ja hyˆkk‰‰m‰‰n sen niskaan.
He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei lev‰ht‰m‰tt‰ ja olivat
niin uupuneita, ett‰ vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenp‰in
lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eik‰ kuormastoa ollut mukana -- se
oli joko eksynyt lumimyrskyss‰, tai oli unohdettu kokonaan l‰hett‰‰.
Oli miten oli, mutta he olivat n‰lk‰isin‰ autiolla seudulla. Ja
aivan ‰skett‰in olivat partiot ilmoittaneet, ett‰ vihollinen oli
suoraan edess‰ varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja
varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteit‰
ainakin oli n‰kynyt.
Eik‰ vihollisia pit‰nyt viel‰ lainkaan olla n‰ill‰ seuduilla -- ja nyt
ne istuvat siell‰ varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heit‰...
Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin p‰‰h‰n mets‰isist‰
kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pys‰htymismerkki, ja
upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.
Sotilaitten kasvoihin puhalsi l‰pitunkeva, j‰‰kylm‰ tuuli, ja sen
mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrsky‰; se tuntui aivan
kuin tunkeutuvan heid‰n n‰lkiintyneitten, kylm‰st‰ hiest‰ m‰rkien
ruumiittensa l‰vitse. He olivat niin n‰‰nnyksiss‰, etteiv‰t jaksaneet
edes k‰sill‰‰n huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle
istumaan tuijottaen toivottomasti eteens‰. Heid‰n kasvonsa muuttuivat
v‰hitellen sinert‰viksi ja heid‰n ruumiinsa alkoivat ankarasti
v‰rist‰...
-- Tietysti ne istuvat tuolla l‰mpimien lihapatojen ‰‰ress‰, virkahti
muuan sotilas katkerasti.
Ja toinen huusi hurjasti:
-- Jospa min‰ saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat
meille t‰m‰n tehneet...
Aliupseeri huomasi, ett‰ nyt eiv‰t auttaneet mitk‰‰n uhkaukset. Ja
sit‰ paitsi h‰n oli itsekin n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n. Mutta h‰nen
mieless‰‰n her‰si sukkela tuuma, jolla h‰n omin p‰in aikoi asettaa
tyytym‰ttˆmyyden.
-- Kuole siis n‰lk‰‰n t‰h‰n paikkaan, hˆlmˆ! h‰n huusi vihaisesti.
Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain
upseerit k‰skev‰t hyˆkk‰ykseen, niin ei t‰ss‰ kauan n‰lk‰‰ k‰rsit‰.
Heid‰n ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys
jokaiselle, ett‰ he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat
oljenkorteen. Kuului muutamia ep‰rˆivi‰ ‰‰ni‰:
-- Olisikohan niill‰...?
-- Taitaisi sielt‰ lˆyty‰kin jotakin.
-- Kyll‰ niill‰ ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.
Pitk‰‰n aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina,
ja lunta alkoi tulla aivan taivaan t‰ydelt‰; se pieksi heid‰n kasvojaan
kuin pienill‰ vitsoilla. L‰pi myrskyn pauhun kuului taas joitakin
alakuloisia, toivottomia huudahduksia:
-- Kunhan antaisivat vain hyˆkk‰ysk‰skyn...
-- N‰lk‰kuolema t‰ss‰ kumminkin tulee.
-- Jospa tuon lumipyryn suojassa p‰‰sisi huomaamatta l‰helle...
-- Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan t‰ss‰ paleltuu kuoliaaksi!
Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, ett‰
kun vihollisella ei t‰ll‰ suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin
oli heti lumipyryn suojassa hyˆk‰tt‰v‰ ja vallattava heid‰n asemansa.
Ja hyˆkk‰ys alkoi. Se on: he alkoivat taas syv‰ss‰ lumessa
vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.
Lumimyrsky kiihtyi kiihtymist‰‰n. Mets‰iset kummut olivat silloin heti
kadonneet kokonaan n‰kyvist‰. He laahustivat aivan kuin umpim‰hk‰‰n, ja
matka tuntui loppumattoman pitk‰lt‰.
Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ kolminkertaisen
piikkilankaesterivin. He pys‰htyiv‰t ilman k‰sky‰, heid‰n syd‰mens‰
sykkiv‰t miltei kuuluvasti, ja heid‰n hengityksens‰ muuttui omituisen
huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskyst‰ erottaa jotakin
h‰‰mˆtt‰v‰‰, mets‰ntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ --
mutta mit‰‰n elonmerkki‰ ei voinut n‰hd‰.
-- N‰ytt‰‰ aivan silt‰, kuin ne olisivat j‰tt‰neet t‰m‰n aseman,
kuiskasi k‰he‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰ sama mustasilm‰inen, laiha mies,
joka tiell‰ oli pyyt‰nyt leip‰‰ toveriltaan.
-- Se on juoni ... kyll‰ ne siell‰ odottavat, vastasi kuiskaten h‰nen
vaalea toverinsa.
-- Mutta katsos ... piikkilankaesteiden luonakaan ei n‰y yht‰‰n j‰lke‰,
h‰n sanoi taas, tuijottaen ter‰v‰sti esteit‰ kohden.
-- Kyll‰ t‰llainen lumimyrsky pian j‰ljet tasoittaa. Min‰ pelk‰‰n, ett‰
t‰ss‰ k‰y huonosti.
H‰n sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta h‰nen
kasvoillaan kuvastui j‰nnitys ja mielenliikutus.
Etunen‰ss‰ marssi pioneeriosasto, ja taas l‰hdettiin hiljaa eteenp‰in.
Aidoilla pys‰hdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.
Silloin kuului yli myrskyn pauhun ter‰v‰ vihellys, heti sen j‰lkeen
r‰j‰hti yhteislaukaus -- ja suuri joukko vaipui k‰si‰‰n huitoen maahan.
-- Ampukaa! Ja eteenp‰in! kajahti joka taholta upseerien huutoja.
Seurasi hajanainen, pitk‰veteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa
-- ja sitten he viimeisill‰ voimillaan syˆksyiv‰t piikkilankaesteit‰
kohden.
Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat
kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskiv‰t niit‰ vimmatusti
kiv‰‰rinperill‰; jotkut alkoivat kiivet‰ yli ja takertuivat niihin
kuin k‰rp‰set h‰m‰h‰kinverkkoon... Mutta takaap‰in tuli yh‰ uusia
joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenp‰in, eteenp‰in
mahdollisimman pian! He syˆksyiv‰t eteenp‰in kuin mielettˆm‰t,
huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja
toveriensa kuolinhuutoja... Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet
kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaap‰in
painoi yh‰ monituhantinen, n‰l‰st‰ miltei mielipuoli miesjoukko --
aivan kuin patonsa s‰rkenyt hyˆkyaalto...
Juuri t‰t‰ hetke‰ n‰ytti vihollinen odottaneen. Sill‰ kiv‰‰rinr‰iskeen,
myrskyn ja huutojen yli alkoi ‰kki‰ konekiv‰‰rien kamala s‰rin‰
ja pikatykkien jyrin‰ -- ja tihe‰‰n ahtautuneet joukot kaatuivat
sananmukaisesti kuin hein‰ niittokoneen ter‰n edess‰... Samalla
r‰j‰ytettiin kokonainen sarja lumeen k‰tkettyj‰ miinoja. Kuului
hirmuinen r‰j‰hdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen...
Ja yli helvetillisen r‰iskeen ja melun erotti joitakin vihlovia
kirkaisuja...
Viel‰kin juoksivat jotkut huutaen eteenp‰in, mutta he pys‰htyiv‰t
v‰hitellen -- ja elossa olevat k‰‰ntyiv‰t hurjaan pakoon. Mutta he
olivat liian l‰hell‰ konekiv‰‰rej‰ ja pikatykkej‰; niiden luodit ja
ammukset ulvoivat yhten‰ ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekev‰‰,
juoksiko eteenp‰in vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman
kautta p‰‰st‰ kauemmaksi kent‰lle.
J‰‰nnˆkset pakenivat mink‰ jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko,
joka oli paremmin s‰‰stynyt, ratsasti umpim‰hk‰‰n er‰st‰ pient‰
metsikkˆ‰ kohden, jonka he olivat n‰hneet h‰‰mˆtt‰v‰n lumimyrskyss‰. Ja
jalkav‰en j‰‰nnˆkset raahustivat heid‰n j‰ljess‰‰n.
Mutta kun ratsuv‰ki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin
p‰‰h‰n metsikˆst‰, syˆksyi heit‰ vastaan kokonainen ter‰smyrsky...
Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen
lyˆmin‰; toiset k‰‰nsiv‰t ratsunsa ja yrittiv‰t pakoon, mutta mihin he
olisivat p‰‰sseet konekiv‰‰rien hirve‰st‰ tulesta! Jalkav‰kijoukot,
jotka laahustivat viel‰ kaukana tasangolla tihein‰ ryhmin‰, kaatuivat
taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyiv‰t
lumimyrskyst‰ kuin j‰ttim‰iset myrskylinnut, syˆksyen hurjalla
vauhdilla heid‰n ylitseen -- ja muutamien jalustimissa laahasi
jotakin... Miehet tulivat aivan kuin mielettˆmiksi kauhusta -- he
sieppasivat nen‰liinansa, heiluttivat niit‰ ja kiv‰‰reit‰ ilmassa ja
kirkuivat ep‰toivoisesti:
-- Me antaudumme!
-- ƒlk‰‰ ampuko!
-- ƒlk‰‰ ampuko en‰‰!
Mutta kuka olisi kuullut heid‰n huutojaan? Tykkien jyrin‰,
konekiv‰‰rien s‰rin‰ ja yh‰ kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat
niin kaamean ‰‰nen kuin olisi se tullut helvetist‰... Lunta tuli niin
sakeasti, ettei en‰‰ n‰hnyt eteens‰ kuin kymmenkunta metri‰; he eiv‰t
n‰hneet vihollista, eik‰ t‰m‰ heit‰, mutta heid‰n kamala tulimyrskyns‰,
joka tuntui olevan yht‰ lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen
pois tasaiselta kent‰lt‰.
Vihollinen oli n‰ht‰v‰sti saanut vakoojiltaan v‰‰ri‰ tietoja ja
varustautunut vastaanottamaan viel‰ suurempaa joukkoa. Heid‰n tulensa
jatkui viel‰ sittenkin, kun ei mit‰‰n vastustusta ollut. Ja tunnin
kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut j‰ljell‰
kuin satakunta n‰‰ntynytt‰ olentoa -- loput makasivat tuolla aavalla
lumikent‰ll‰ silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina...
Mutta lumimyrsky yltyi yh‰ hirvitt‰v‰mm‰ksi. Tuntui aivan kuin se olisi
tahtonut n‰ytt‰‰, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vet‰‰ sille
vertoja... L‰heisest‰ mets‰st‰ kuului peloittava ryske -- ja ulkona
tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi
n‰lk‰isi‰ j‰ttil‰ispetoja...
Kun miinat r‰j‰htiv‰t, paiskasi ilmanpaine h‰net maahan, vaikka he
olivat r‰j‰hdyksest‰ verraten kaukana. Syv‰, pehme‰ lumihanki esti
kuitenkin loukkaantumasta.
Puoliksi pˆkertyneen‰ h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi vieress‰‰n
vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.
He alkoivat juosta poisp‰in ja havaitsivat, ett‰ suuri joukko seurasi
heit‰. Heid‰n takanaan kuului huutoja ja avunpyyntˆj‰, mutta niihin
he eiv‰t kiinnitt‰neet huomiota -- he vain juoksivat. Heid‰n rintansa
korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat n‰‰ntym‰isill‰‰n, mutta
poisp‰in, poisp‰in tuosta kauhun paikasta! Miehi‰ kaatui alinomaa
heid‰n takanaan; pikatykin ammukset lensiv‰t ulvoen heid‰n p‰‰ns‰
vierest‰, toisinaan r‰j‰hti srapnelli heid‰n yl‰puolellaan, luodit
l‰vistiv‰t heid‰n risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja -- mutta
aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yh‰ hengiss‰, vaikka heid‰n
joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.
He juoksivat siten kauan -- niinkuin olisivat muka voineet p‰‰st‰
luoteja pakoon! Mutta lopulta heid‰n ruumiinsa valtasi aivan kuin
juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenp‰in aivan hiljaa.
Silloin l‰heni taas kummallinen vinkuna -- ja aivan kuin
j‰ttil‰isviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiv‰‰rin
tuli oli osunut heid‰n pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat l‰vistetyiksi
useista kohdin ja kuolivat ‰‰nt‰ p‰‰st‰m‰tt‰... H‰nest‰ itsest‰‰n
tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nt‰ hiukan s‰‰reen. Mutta vaikka h‰n kuinka
olisi ponnistellut, h‰n tuli yh‰ heikommaksi, tykkien jyrin‰ ja myrskyn
kohinakin lakkasi v‰hitellen kuulumasta, ja h‰n kaatui suulleen
lumeen...
H‰nell‰ oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta h‰n ei vain
voinut her‰t‰. Jokin tuntui painavan h‰nt‰, kuristavan h‰nt‰ kurkusta;
h‰n ponnisti kaikki voimansa ja nosti p‰‰t‰‰n.
Lumi hajaantui h‰nen p‰‰lt‰‰n, h‰n kuuli lumimyrskyn pauhun -- eik‰
muuta. Heikosti voihkaisten h‰n vaipui uudelleen maahan -- jalasta oli
niin oudosti rep‰issyt...
V‰hitellen h‰n huomasi, ett‰ jalat ja k‰det olivat niin kankeat ettei
niit‰ voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi
kuolema ja t‰m‰ h‰m‰r‰ tunne pakotti h‰net taas ponnistamaan kaikki
voimansa -- ja h‰nen onnistui taas nostaa p‰‰t‰‰n.
Ep‰selv‰sti h‰n n‰ki, ett‰ h‰nen vierell‰‰n makasi joku olento
pitk‰ll‰‰n -- ja lumi t‰m‰n rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan
kauempana istui lumessa h‰nen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan
ja kannattaen toisella k‰dell‰ toista -- ja h‰nen hampaansa kalisivat
kuuluvasti.
Myrsky ulvoi yht‰ rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyˆryv‰n
heid‰n ylitseen. Ja alkoi h‰m‰rt‰‰.
Pitk‰n ajan kuluttua h‰n taas vaivalloisesti k‰‰nsi p‰‰t‰‰n toverinsa
puoleen ja sopersi:
-- Miss‰ lienee l‰‰kint‰osasto...?
T‰m‰ k‰‰nsi hiukan lakitonta p‰‰t‰‰n ja h‰nen vaalea, pitk‰ tukkansa
oli aivan lumessa; h‰nen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti,
mutta vihdoin h‰n ‰nkytti:
-- Ei ole mit‰‰n l‰‰kint‰osastoa...
-- Eikˆ?
-- Ei mit‰‰n -- kaikki hukkuu lumeen...
Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt h‰nelt‰ viimeisetkin voimat, h‰n
retkahti sel‰lleen syv‰‰n lumeen -- ja vihaisesti s‰histen alkoi myrsky
peitt‰‰ h‰nen kasvojaan.
Hetken kuluttua h‰n ‰hkyi kuin tukehtumaisillaan:
-- J‰‰n lumen alle ... nosta p‰‰t‰ni...