Pieni talonpoikaistalo oli aivan t‰ynn‰ haavoittuneita. Kaksi
nuorta l‰‰k‰ri‰ teki tyˆt‰‰n kuumeisella kiireell‰ -- heid‰n
valkeat esiliinansa olivat ylt'yleens‰ veress‰, ja hiki helmeili
heid‰n otsallaan. Mutta he eiv‰t voineet ajatella hetkenk‰‰n lepoa,
sill‰ yht‰ mittaa tuotiin lis‰‰ haavoittuneita, jotka voihkivat,
valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla ‰‰nell‰ apua. Ja hiukan
edemp‰n‰ jyrisiv‰t tykit jatkuvasti, niin ett‰ koko rakennus vapisi
perustuksiaan myˆten.
Er‰‰ss‰ nurkassa lojui keski-ik‰inen sotilas, jonka rinnan
kranaatinsirpale oli halkaissut, niin ett‰ kylkiluut pistiv‰t esiin.
Oljet h‰nen allaan olivat kokonaan veress‰, h‰n ‰hkyi raskaasti ja
h‰nen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun er‰s l‰‰kint‰mies n‰ki h‰nen
sinert‰vien huuliensa liikkuvan, h‰n meni haavoittuneen luokse ja kuuli
miten t‰m‰ k‰he‰sti ja katkonaisesti kuiskasi:
-- Pienet ... lapsi raukkani...
N‰m‰ olivat h‰nen viimeiset sanansa, sill‰ heti sen j‰lkeen h‰n heitti
henkens‰.
Ja h‰nen taskustaan lˆytyi seuraava kirje.
"Rakkaani!
Kirjoitit minulle, ett‰ pienokaisemme ovat sairastuneet
tulirokkoon. Voi rakas, kun he eiv‰t vain kuolisi ... etkˆ sin‰
voisi jotakin...? Kas niin, nyt min‰ alan taas lˆrpˆtell‰ -- eth‰n
sin‰ mit‰‰n muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sent‰‰n hankkia
jostakin maitoa, ett‰ lapsiparat saisivat sit‰ juoda, kun p‰‰sev‰t
sairaalasta. Kyll‰ ne kumminkin siell‰ laihtuvat ... pikku raukat.
Ja koeta puhua, vakuuttaa, ett‰ min‰ kyll‰ maksan kaikki, kun
p‰‰sen sodasta ja saan taas tyˆt‰. No, kyll‰ sin‰ sen ymm‰rr‰t
itsekin...
Kirjoitan t‰t‰ sairaalassa, sill‰ olen ollut v‰h‰n kuumeessa.
Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla viel‰ kaksi p‰iv‰‰
sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten
me ampumahaudoissa joulua vietimme -- niin, min‰ _en voi_ olla
kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri _sen
t‰hden on meid‰t siirretty kokonaan toisaalle_ -- ja parempi
onkin...
Jouluaaton vastaisena yˆn‰ olisin saanut lev‰ht‰‰, mutta vihollisen
onnistui ampua s‰p‰leiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki
seisomaan koko yˆn ampumahaudassa. Ja kun yht‰ mittaa tuijottaa
pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyˆkk‰‰ kimppuun
hirveine k‰sikranaatteineen -- niin sit‰ ei tahdo voida kest‰‰;
tavan takaa on kuulevinaan salaper‰isi‰ ‰‰ni‰, hiipivi‰ askeleita
-- ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne ‰kki‰ suuntaavat
valonheittimiens‰ sokaisevan tulen vasten silmi‰ -- niin pimeyteen
tottuneet silm‰t muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi...
Mutta viholliset odottivat kai _meid‰n_ hyˆkk‰yst‰mme, kun ei
valonheittimemme toiminut -- ja mit‰‰n hyˆkk‰yst‰ ei tapahtunut
kummaltakaan puolelta.
Sin‰ et voi aavistaa, miten v‰synyt olin, kun viimein aamu koitti,
ja minun vuoroni oli lev‰ht‰‰ -- tuskin pysyin jaloillani. Olin
valvonut niin monta yˆt‰ -- ja sitten sellainen j‰nnitys. Kˆmmin
ampumahaudan penkereen taa, k‰‰rin likaisen huovan ymp‰rilleni ja
vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tied‰, mutta min‰ olin seisovinani
ampuma-aukolla ja koetin ampua -- mutta kiv‰‰ri ei lauennut...
Minulle tuli hirve‰ tuska, sill‰ vihollinen l‰heni hurjaa vauhtia,
s‰rkien esteet tielt‰‰n -- niiden pistimet kiilsiv‰t jo aivan
l‰hell‰... Tykit jyrisiv‰t, srapnellit r‰j‰hteliv‰t taukoamatta, ja
min‰ kyyristyin aina vaistomaisesti -- eik‰ kiv‰‰rini lauennut...
Silloin potkaistiin s‰‰reeni, ja min‰ kuulin h‰t‰isen h‰lytyshuudon:
-- Viholliset hyˆkk‰‰v‰t!
Mit‰‰n k‰sitt‰m‰tt‰ hyp‰hdin puolipˆkertyneen‰ seisoalleni, mutta
vaivuin uudelleen maahan -- jalkani olivat aivan kangistuneet
kylm‰st‰. Samassa r‰j‰hti srapnelli kohdallani ja luodit
lensiv‰t ilke‰sti vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni
ampuma-aukolle, jossa kiv‰‰rini oli valmiina ja aloin konemaisesti
ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka l‰heniv‰t ‰‰nettˆmin‰,
hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtiv‰t esteidemme luokse ja
alkoivat rikkoa niit‰, aloittivat kaikki konekiv‰‰rimme ja
pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiv‰‰rinlaukaustaan
kuullut lainkaan -- ja viholliset kaatuivat maahan kuin
suunnattoman j‰ttil‰isluudan lakaisemina...
Hetken kuluttua kentt‰ oli aivan t‰ynn‰ kaatuneita. J‰ljell‰ olevat
l‰htiv‰t pakoon juosten, kaatuillen -- ja haavoittuneet alkoivat
ryˆmi‰ hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla viel‰kin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin
ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eiv‰t antaneet
milloinkaan nukkua... Min‰ t‰ht‰sin ja laukaisin mink‰ suinkin
ehdin pakenevien j‰lkeen. Er‰skin pitk‰ mies oli tarttunut
piikkilankoihin ja ponnisteli p‰‰st‰kseen irti. Min‰ t‰ht‰sin
h‰nt‰ rintaan ja laukaisin -- ja n‰in vahingoniloissani, miten h‰n
vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yh‰ pahemmin... Ammuin
viel‰kin noita kˆmpivi‰ olentoja kohden -- kunnes ‰kki‰ huomasin
ammuskelevani yksin.
Ilke‰ tunne l‰ik‰hti rinnassani, ja min‰ aivan kuin her‰sin.
Useimmiten n‰et annettiin haavoittuneiden ryˆmi‰ takaisin; vain
toisinaan, kun emme olleet pitk‰‰n aikaan saaneet nukkua, ja meill‰
oli kova vilu ja n‰lk‰ -- ammuimme raivoisasti niin kauan kuin
yksikin liikkui...
Nyt vasta huomasin, ett‰ ruumiini v‰risi vilusta ja hampaat
kalisivat suussani. Ja ymp‰rill‰ni n‰in toverien k‰‰riv‰n huovan
ymp‰rilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyv‰n kummalliseen mykkyr‰‰n
-- ik‰‰n kuin v‰syneet, vilusta v‰risev‰t koirat... Eik‰ heid‰n
harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan n‰kynyt muuta ilmett‰ eik‰
ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua...
Min‰ yritin myˆs nukkua, mutta kylmyys oli k‰ynyt aivan
siet‰m‰ttˆm‰ksi. Vatsassani kurni n‰lk‰ ja minulla oli viel‰ hiukan
leip‰‰kin j‰ljell‰, mutta oli niin kylm‰, ettei haluttanut ruveta
edes syˆm‰‰n. Kummallinen tylsyys ja v‰linpit‰m‰ttˆmyys tuntui vain
levi‰v‰n koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi
tykistˆtaistelua ja kranaatit r‰j‰hteliv‰t lakkaamatta, mutta
sek‰‰n ei en‰‰ vaikuttanut.
Mutta ilta ja yˆ olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, ett‰ saimme tuoretta
lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla,
miten hyv‰lt‰ se maistui... Me emme olleet moneen p‰iv‰‰n
saaneet mit‰‰n l‰mmint‰ -- ja nyt me hˆrpimme tuon keiton
aivan tulikuumana. Min‰kin poltin kieleni ... mutta miten se
l‰mmittik‰‰n! Kylmyys ja tylsyys h‰lveni; me tunsimme itsemme aivan
virkistyneiksi -- aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin
p‰iv‰‰n olleet vaihtaneet sanaakaan.
Mutta kyll‰ me olimme kurjan n‰kˆisi‰! Silm‰t olivat vajonneet
syv‰lle p‰‰h‰n, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin
m‰d‰ntynyt rukiins‰nki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.
-- Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa ‰‰ness‰ v‰reili
kummallinen alakuloisuus.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja
huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne -- niinkuin
hartioitani olisi painanut ‰‰retˆn taakka... Minusta tuntui kuin
olisin n‰hnyt, miten pienokaisemme itkev‰t ik‰viss‰‰n kolkossa
sairashuoneen salissa -- ja sin‰ istut yksin kotona...
-- Kas -- aurinko!
Tuo huudahdus her‰tti taas meid‰t mietteist‰mme. Aurinko,
joka ei moneen p‰iv‰‰n ollut kertaakaan n‰ytt‰ytynyt, oli
todellakin tyˆnt‰nyt pilvet syrj‰‰n ja heitti meihin viimeisen
punahehkuisen katseensa... Taivas oli punertava, pilvet hohtivat
kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma
n‰ytti ruusunv‰riselt‰ tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme
sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena
vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meid‰n ajatuksemme
lensiv‰t kauas kotipuolen lauhkeihin kes‰iltoihin -- emmek‰
huomanneet, ennen kuin oli miltei pime‰.
ƒkki‰ her‰tti minut ajatuksistani laulu. Me hyp‰hdimme ylˆs, sill‰
se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha,
meillekin tuttu joululaulu...
Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen
kalpeassa valossa v‰lkkyiv‰t vihollisten piikkilankaesteet kuin
hopeiset verkot ... maisema n‰ytti aivan satumaiselta tuossa
vihre‰ss‰ valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yh‰
selvemmin -- niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he
siihen tahtoneet saada kaiken ik‰v‰ns‰, kaipuunsa, rakkautensa, ja
lenn‰tt‰‰ sen kauas kotiin...
Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua
-- ja monen silmiss‰ kimmelsi kyynel. ƒkki‰ muutamat meik‰l‰iset
yhtyiv‰t siihen omalla kielell‰mme ja hetken kuluttua lauloimme
kaikki.
Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita
sytytettyj‰ joulukuusia ja heid‰n miehens‰ kiipesiv‰t niiden
ymp‰rille ja taas kajahti sielt‰ laulu; se oli meille tuntematon,
mutta me kuuntelimme sit‰ henke‰ pid‰tt‰en.
Mutta viel‰ uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta l‰hti
kolme upseeria meit‰ kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta
l‰hti meilt‰kin kolme nuorta upseeria heit‰ vastaan. Me kiipesimme
kaikki valleille ja seurasimme j‰nnittynein‰ noiden kuuden miehen
l‰henemist‰. Ja kun he valonheittimien valossa n‰kyiv‰t kauan
puristavan toistensa k‰tt‰, silloin me taputimme k‰si‰mme kuin
lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja
innostuksen valtaamana -- mit‰ me huusimme, sit‰ en viel‰ nytk‰‰n
muista...
Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja l‰hdimme
vihollisia kohden -- ja he tekiv‰t samoin. Me katkoimme useita
aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme p‰‰sseet nopeammin
perille.
Minusta se oli el‰m‰ni suurin hetki, kun valonheittimien
h‰ik‰isev‰ss‰ valossa n‰in tuon suuren aseettoman vihollisjoukon
l‰henev‰n. He n‰yttiv‰t olevan aivan samanlaisia kuin mekin:
laihoja, partaisia, r‰‰syisi‰... Ja min‰ luulen, ett‰ meid‰t
valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
_ihmisi‰_.
Min‰ olin miltei etummaisena ja muistan aivan selv‰sti, miten
minua kohden tuli er‰s vihollissotilas. H‰n oli hiukan pitempi
ja vanhempi kuin min‰ ja kulki pitkin, j‰ykin askelin. Kun min‰
n‰in h‰nen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja
ajamattoman partansa ja tartuin h‰nen suureen, k‰ns‰iseen k‰teens‰,
valtasi minut voimakas mielenliikutus; min‰ tunsin h‰nt‰ kohtaan
kummallista hellyytt‰. Aivan kuin h‰n olisi ollut vanhempi, paljon
k‰rsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta... Min‰ en
voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota tyˆss‰ kovettunutta
k‰tt‰ ja kasvoni painuivat h‰nen olkap‰‰t‰‰n vasten -- ja h‰nenkin
silmiss‰‰n oli kyyneleit‰.
H‰n osasi kielt‰mme ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ h‰n oli kivityˆmies
er‰‰lt‰ suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin h‰nelle
olevani myˆs kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy h‰nen karkeita
piirteit‰‰n.
-- Onko teill‰ perhett‰? -- kysyin min‰ hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta h‰n otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle.
Valonheittimien valossa n‰in kuvassa miehen ja naisen, ymp‰rill‰‰n
viisi kaunista lasta -- nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies
syliss‰‰n ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin h‰neen h‰mm‰styneen‰. Oliko mahdollista, ett‰ tuo komea,
viel‰ nuorekas mies oli sama kuin edess‰ni seisova parrakas,
laiha, kuoppasilm‰inen...? H‰n n‰ytti k‰sitt‰v‰n katseeni ja
hymyili alakuloisesti -- ja taas min‰ tunsin tuon oudon hellyyden
sielussani... Min‰ n‰ytin h‰nelle vuorostani sinun ja lastemme
kuvat ja h‰n katseli niit‰ liikuttuneena.
Kaikkialla ymp‰rill‰mme n‰kyi miehi‰, jotka liikutuksen valtaamina
puristivat toistensa k‰tt‰, kuului murteellista puheensorinaa --
ja hyvin he n‰kyiv‰t toisiaan ymm‰rt‰v‰n. Er‰s nuori meik‰l‰inen
syleili nyyhkytt‰en vanhaa vihollissotilasta -- lieneekˆ t‰m‰
muistuttanut ulkon‰ˆlt‰‰n h‰nen kuollutta is‰‰ns‰...?
Miltei kaikki antoivat pieni‰ lahjoja toisilleen. Me tosin emme
voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata,
marmeladia, pieni‰ esineit‰... Minunkin uusi yst‰v‰ni otti
taskustaan ison, hopeapaperiin k‰‰rityn suklaapalasen ja ojensi
sen minulle. Puoliv‰kisin sain h‰net ottamaan siit‰ pienen osan
-- ja minua h‰vetti, kun en voinut antaa h‰nelle muuta kuin v‰h‰n
tupakkaa...
Er‰s nuori vihollisluutnantti ilmoitti meid‰n kielell‰mme, ett‰
heid‰n t‰ytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan -- ja aivan kuin
yhdest‰ suusta kuului meid‰n puoleltamme moni‰‰ninen huuto:
-- Me autamme teit‰!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me
rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen,
kun l‰henin yksin meid‰n piikkilankaesteit‰mme ja huomasin siell‰
er‰‰n pitk‰n olennon miltei riippumassa piikkilangoissa...
Kylm‰ v‰ristys puistatti ruumistani... T‰m‰ oli minun
ampuma-aukkoni kohdalla ja -- niin, min‰ tunsin h‰net: min‰ olin
p‰iv‰ll‰ ampunut h‰nt‰...
H‰n oli viel‰ aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt h‰nen
ranteensa ymp‰rille, pitk‰t, ter‰v‰t piikit olivat kokonaan
tunkeutuneet lihaan... H‰nell‰ oli pehme‰, vaalea tukka ja kauniit
kasvot, ja kun min‰ vapisevin k‰sin koetin irroittaa h‰nt‰ -- h‰n
aukaisi siniset silm‰ns‰...
Se oli minulle hirve‰ hetki -- h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut
piikkilangoissa kuolevana... H‰n ponnisteli kauan sanoakseen
jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti -- mutta
joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen
suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.
Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren
tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia -- sidottuna punaisella
nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon
hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut
h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle -- ja sitten minun vihdoinkin
onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
-- Morsiamelleni...
Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta
h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan
nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.
Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista
-- min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin
vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin
olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰
ampunut...? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin
tahtonut _sovittaa_ jotenkin, jotenkin... Mutta mit‰‰n en voinut --
kaikki oli myˆh‰ist‰.
ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:
-- Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...
H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa
kohosi -- niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen
jotakin... Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n -- veri vain
tulvahti suusta... Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja
ilmeettˆm‰t... H‰n korahteli vain muutaman kerran -- ja sitten h‰n
oli liikkumaton.
Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...
Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja
otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin
kirjeen ja hiussuortuvan.
-- Kas vain... "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen
kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:
-- Poika parka ... mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo...? Ja morsian...
Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu -- ja minun t‰ytyi taas
pyyhki‰ hike‰ otsaltani.
Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan
sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme...
Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli
aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.
Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t
ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta -- luoti
oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat
kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine
silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet
luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan
kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien
kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n
inhimillist‰ -- ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari
kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin
muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle
tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa...
Niin -- sinne heid‰t vain ladottiin... Kun yksi rivi oli t‰ynn‰,
ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla
suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰
kyyneleit‰ -- lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan,
tai uskollisia tovereitaan...?
Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n
sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t
hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes
kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. -- Pahasti
haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n
ampumahaudoilleen.
Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain
suuri, musta kumpu -- niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰
puutarhamaa...
Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut
mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin
heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta
kaikki me paljastimme p‰‰mme.
Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi
kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:
-- T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!
Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:
-- Emme! Emme!
Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli
sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰
taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina
piikkilankaesteet -- ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.
V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi
kalpea, kellert‰v‰ kajastus: _jouluaamu alkoi valjeta_."