Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen
omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto,
sein‰t, s‰nkyrivit -- ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki
n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin
askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat
ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti
toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella
olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut...
Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia,
silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty
rinta... Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet
silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat
tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat
kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan... Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty
ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he
muistuttivat manalasta paenneita haamuja...
Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa
hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja
-- joku naurahtikin... Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen,
yht‰mittainen valitus ja voihke -- ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰
hammasten kiristys...
Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin
hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja
kuiskasi:
-- Nukutko?
-- En, vastasi vierustoveri.
-- Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua...
-- Polttaako jalkaasi taas?
-- Ei...
-- Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.
Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi,
kun h‰n hiljaa kuiskasi:
-- _Pakolaiset_...
-- Pakolaiset?
-- Niin -- vihollispakolaiset...
Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti
kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:
-- Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki -- kun en min‰k‰‰n voi nukkua.
Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin
kuorsattiin korisevasti -- ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas
hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua
viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.
"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin
joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰
jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.
"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan
uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin
vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu
riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen
vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.
"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku
metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien,
jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin
esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰
hiukan vasemmalle -- mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva
joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle,
jotta p‰‰sisin sillasta yli.
"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat
aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni... Mutta min‰ olin viipynyt
muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin
pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu -- ja p‰‰tin, ett‰
minun _t‰ytyy_ p‰‰st‰ eteenp‰in.
Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan
tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein
kˆyhint‰ v‰estˆ‰ -- varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet
junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni,
joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle
tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein
v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset,
takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut
muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta
ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan...
"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon
vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja
joku raajarikko mies -- ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja
r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee
kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten
kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰...
Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰
‰‰nill‰‰n -- ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua
yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! _eteenp‰in!_ Ja eteenp‰in
heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin
kaukainen, taukoamaton ukkonen... Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen
joutui, sit‰ en huomannut.
"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita.
Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha -- mutta he olivat
liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin... Toisista
katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne
tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet... Hevoseni oli
miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui
ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia,
syytt‰vi‰ katseita... Niin -- min‰ suljin silm‰ni...
"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja
min‰ tunsin, miten se horjahteli.
"Mit‰...?
"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka
olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle -- ne ovat aina silmiss‰ni...
"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰
nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja
rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan
h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla,
ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat
veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n
todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta... Ja
h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira -- niinkuin
sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen
punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta...
"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti
kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli
noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy...
Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita,
mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat
kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata ... Niin, min‰ n‰in,
ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti -- _n‰lk‰_.
"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten
‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat
niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰
h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta.
Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰
sittenkin ollut helpompi katsoa -- mutta nuo kasvot olivat niin kauhean
liikkumattomat kuin kuolleen kasvot...
"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon
kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja
muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan
l‰hell‰ -- mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan...
"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en
voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi
puristanut syd‰nt‰ni -- ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin,
auttaa...
"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n;
minulla ei ollut edes rahaa -- ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?
"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono
kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa
k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.
"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja
vaivalloisesti -- aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka
viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon...
"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin
r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja
menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli
kuitenkin perille.
"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset
-- nuo viimeiset pakolaiset..."