Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun
h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla
-- ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin
tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi
silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.
V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa
haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa
valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli
murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.
Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi
p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det
tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili,
mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi
t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi
siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.
H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin
toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰
turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.
-- Auttakaa ... Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja
valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.
H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen -- siin‰ oli
jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka
nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.
Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ --
mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?
H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n
vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.
Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin...
H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen
ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰
h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.
Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin
hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n
n‰hnyt mit‰‰n... Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne
j‰lleen hetken kuluttua.
Siin‰ h‰n oli! -- tuo vihattu, tuhannesti kirottu... Karheat, punaiset
viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui
rinnalla... Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti -- ja
h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.
-- Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta
hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.
H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon... H‰n muisti kaiken
sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut
-- ja er‰‰lle toiselle.
El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten
tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n
is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n
tuolle... Niin -- mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin
rinnalla...
Voi -- h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰
kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen
rinnalla alttarin ‰‰ress‰... Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n
syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa...
Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista... Ja
onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.
Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi
tuosta miehest‰ ... ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen --
silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi...
Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n
aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset
silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin
s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:
-- Tekˆ...?
-- Niin, min‰.
-- Oletteko tekin haavoittunut?
-- Olen.
-- Jumalan laupeuden t‰hden ... vett‰, sopersivat h‰nen paksut,
halkeilleet huulensa.
-- Oletteko heikko?
-- Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni...
Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua
h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden.
Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen
onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan
h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville
huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja
jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:
-- Miten hyv‰ te olette...
Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru... Ja hetken
kuluttua:
-- Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?
-- Niin, miksette itse juo...? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.
-- Niin -- se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin
virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri...
-- Mit‰ ... mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.
-- _Kosto!_
Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.
-- Mi -- mit‰ tarkoitatte...? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat,
ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi
keskeytti raa'asti:
-- Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia -- te tarvitsette niit‰ pian...
Nyt me olemme tasav‰kiset -- _nyt_ ei teid‰n kultanne auta! Minun
k‰teni on murskana -- mutta niin on teid‰nkin... Min‰ olen kauan
ep‰illyt Jumalan olemassaoloa -- mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on
olemassa... Juokaa, juokaa!
Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit,
nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne
olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla
armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi
pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰... Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime
hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut...
Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin
itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu
k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui
heitt‰‰ se kauas luotaan.
Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi
luullut olevan ihmisi‰...
Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin
voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen -- ja tuskasta
voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus
nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen
vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt
viholliseensa... Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin
loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.
Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n
kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua.
Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli
hurmaavan laulunsa... Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet -- kaikki
tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.
-- Te vihaatte minua syytt‰... H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi
katkonaisesti soperretuksi.
N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n
heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ -- ja tuo
paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies... H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki,
kaikki... H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.
Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n
jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.
Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰
villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen
polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta
h‰nen ammottavasta suustaan...
Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas
koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n -- h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla
toisen kurkkua...
Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen
k‰teen -- ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi
sopersi katkonaisesti: -- Saat... t‰st‰ ... rangaistuksen.
-- ƒl‰ luule ... Nyt on _sota!_
Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui
hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:
-- Et p‰‰se en‰‰ kertomaan...
ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta
h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen
iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.
Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen
k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa
ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa
heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet
puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset... H‰nen ruumiinsa
alkoi jo veltostua.
Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi
itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:
-- Armoa ... armoa...
-- Armoa?! Armahditko sin‰? -- Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja
h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. -- T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia ... ihmisi‰,
jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa... Ja _sinuako_ min‰
armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen
oppinut jotakin.
Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta
tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista --
ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua...
Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni.
Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli,
tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰,
vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa... H‰nen korvissaan
alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa
myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa -- ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin
viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰... Muristen kuin raivokas koira, h‰n
syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen... H‰n
puri hampaansa miltei yhteen -- ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt
samoin monta kertaa... H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan
yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut...
Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten
h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden -- ja alkoi
ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi
kuutamoisena talviyˆn‰...