SISARUKSET

Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti,

kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja

moniv‰risten kukkien tuoksua.

Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa,

eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ -- ja nyt

h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona

oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta

hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat

laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:

-- Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.

Saataisiin edes marjakeittoa...

-- Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!

H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan

ep‰rˆiden:

-- Mutta jos siell‰ on sotilaita...

-- ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti

ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.

ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

-- Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole... Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.

Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰

kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan

ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta -- ja lintujen laulu

helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona...

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa

er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat

polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika

hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

-- Nyt ‰iti varmaan ilostuu!

-- Niin -- kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden.

He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin

kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:

-- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!

Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan

seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰

hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni

tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin -- aivan kuin saalista vaaniva peto,

ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:

-- Anna maistaa marjojasi, tyttˆ...

Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰

kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin

naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara

-- tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰...

H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi --

ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰.

Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn,

tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti

voitonriemuisesti:

-- Vai niin! Vai pakoon...

Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu -- niinkuin olisi j‰nis

parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan...

Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen

j‰lkeens‰ karjuen:

-- Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan

palasi takaisin.

H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui

taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi

pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰

h‰n miltei j‰hmettyi...

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen

k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen... Oh...!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat

niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli

ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari

kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa -- aivan kuin suuri k‰‰rme olisi

kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee

vastaan... Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu,

johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli

vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja

t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi

nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja

tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen

joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein

silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto...

Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen

kokoonkutsumerkki -- sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne

olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat

saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n

vaaraa -- ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis

j‰tt‰‰ uhrinsa.

H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat

poistuneet -- sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana...

H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ -- se tuntui aivan nousevan

kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen

otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse...

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut

sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.

Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰.

Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli

ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen

veri... H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja...

K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen

tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin

huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰

kotiinp‰in.

Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan

maantiet‰ myˆten. Ahaa -- ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa

ohitse...

Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰

h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin

henkens‰ edest‰.

Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰

esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen

uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen

valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan

l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n

miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen

ullakonakkunan ja alkoi odottaa...

H‰n l‰‰h‰tti viel‰kin kuin n‰‰nnyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti

virtoina h‰nen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen

niin, ettei h‰n kotvaan n‰hnyt mit‰‰n. Mutta h‰n pyyhk‰isi kasvojaan

h‰t‰isesti puseronhihallaan -- ja taas n‰kyi tiell‰ asteleva tumma

vihollisjoukko...

Joukon l‰hestyess‰ muuttui h‰nen katseensa tavattoman ter‰v‰ksi. Edell‰

kulki nuori luutnantti, mutta eikˆ tuolla...? Ne l‰heniv‰t yh‰ ja

silloin h‰n tunsi etummaisessa riviss‰ nuo paksut huulet ja pyˆre‰t,

ulkonevat silm‰t...

H‰n t‰ht‰si tarkkaan keskelle rintaa -- ja painoi liipasinta ...

Raiskaaja nosti k‰tens‰ ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyˆr‰ht‰en

-- niinkuin olisi aikonut tanssia... Ennen tuntemattoman, mielettˆm‰n

riemun valtaamana poika tyˆnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja

laukaisi umpim‰hk‰‰n joukkoa kohden.

Kuin sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ viel‰kin kaatui joku, mutta sitten

hajaantuivat sotilaat nopeasti, eik‰ h‰n en‰‰ ehtinyt ampua. Kuului

raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisev‰t askelet

l‰heniv‰t -- ja samassa ilmestyiv‰t oviaukkoon er‰‰n aliupseerin

parrakkaat kasvot.

-- K‰det ylˆs! karjaisi mies kovasti, t‰hd‰ten poikaa kiv‰‰rill‰‰n.

Mutta t‰m‰ ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tyls‰n‰

vihasta ja kiv‰‰ri lep‰si viel‰ ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyˆkk‰si esiin, nosti pojan

niskasta seisaalleen ja ‰rj‰isi raivoisasti:

-- Lurjus! Mit‰ teit?!

Pojan silm‰t leimahtivat ja pienet, laihat k‰det puristuivat

nyrkkiin... Mutta silloin aliupseeri iski h‰nt‰ vasten suuta, niin ett‰

veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiv‰‰rin ja panokset -- ja laahaten vietiin poika alas

portaita suoraa p‰‰t‰ pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset

silm‰t, tarkasti poikaa hetken silm‰lasiensa takaa ja kysyi kauniilla,

mutta ankaralla ‰‰nell‰:

-- Sin‰kˆ ammuit ullakolta?

-- Min‰ -- vastasi poika hiljaa ja lujasti.

H‰n n‰ytti viel‰ niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan

siin‰ kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskell‰. Veri vuoti

virtanaan h‰nen nen‰st‰‰n valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja

tahraten h‰nen puseronsa. Luutnantin valtasi s‰‰li, ja h‰n kysyi hiukan

lempe‰mmin:

-- Mink‰ t‰hden sen teit?

-- H‰n tappoi ‰sken sisareni tuolla mets‰ss‰ ... ja paljon pahempaa...

Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet h‰nen kurkkuunsa, mutta

sitten h‰n ‰kki‰ huusi hurjasti:

-- Niin! Menk‰‰ katsomaan tuonne mets‰‰n! Siell‰ h‰n makaa...

Tuo kime‰, vapiseva ‰‰ni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri h‰tk‰hti. H‰n pudotti silm‰lasinsa ja sammalsi

tolkuttomasti:

-- Kuka ... kuka...?

-- Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu l‰hemm‰ksi.

H‰nen katseensa kulki miehest‰ mieheen, ja kun h‰n rivin loppup‰‰ss‰

n‰ki toisen roistoista, leimahti h‰nen vihansa uudelleen; h‰n osoitti

miest‰ ja huudahti silm‰t s‰kenˆiden:

-- Tuo myˆs! He molemmat ... molemmat!

Seurasi pitk‰, pahaenteinen ‰‰nettˆmyys; kuului vain sairaan

vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ymp‰rill‰ lentelev‰t

p‰‰skyset viserteliv‰t iloisesti... Kaikkien katseet olivat suunnatut

raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; h‰n tuijotti eteens‰

maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina h‰nen otsallaan.

Nuoren upseerin silm‰t olivat ter‰v‰t kuin tikarit ja h‰nen ‰‰nens‰ oli

matala ja vapiseva:

-- Kuinka vanha h‰n oli?

-- Viisitoistavuotias, lausui poika j‰yk‰sti kuin t‰ysikasvuinen mies.

Toverien katseet n‰yttiv‰t tahtovan murskata rikollisen -- ja n‰kyi,

ett‰ h‰pe‰, pelko ja katumus raateli h‰nen sieluaan.

-- Lapseni ... lapseni, nyyhkytti ‰iti syd‰nt‰s‰rkev‰sti.

Hirve‰ taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. H‰n otti lakin

p‰‰st‰‰n ja pyyhki hike‰ kalpealta otsaltaan -- ja h‰nen katseensa

harhaili kummallisesti ymp‰ri kuin rikollisen. H‰n katsahti

taivaallekin, ja huomasi, miten sinisell‰ taivaalla liiteli hiljaa

yksin‰inen pilvenhattara kuin suuri, ‰‰netˆn lintu ... Vihdoin alkoi

h‰n puhua katkonaisella, k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Tied‰ttekˆ, ett‰ aseiden piilottaminen ja pit‰minen on

kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

-- Tied‰mmeh‰n me sen, nyyhkytti vaimo. H‰n oli laahautunut ulos ja

nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta min‰ en ole

mit‰‰n t‰st‰ tiet‰nyt -- sen vannon Jumalan kautta!

-- Ja tied‰ttekˆ, ett‰ jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan

sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi

asunto, miss‰ aseellista v‰kivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti

poltetaan... Tied‰ttekˆ t‰m‰n?

-- Kyll‰ ... kyll‰ min‰ sen olen tiet‰nyt...

Luutnantti ryk‰isi kovasti usean kerran; sitten h‰n k‰‰ntyi pojan

puoleen ja h‰nen ‰‰nens‰ oli aivan vieras ja kolea.

-- Sinut on siis heti ammuttava ja t‰m‰ mˆkki poltettava...

-- Armoa! parkaisi sairas ‰iti kauhealla ‰‰nell‰, syˆksyen polvilleen

upseerin eteen. -- Armoa, herra... H‰n on nyt ainoa lapseni ... ja

ajatelkaa, mist‰ syyst‰ h‰n sen teki... Jumalan laupeuden t‰hden...

-- Min‰ en voi mit‰‰n, keskeytti luutnantti k‰he‰sti. Se on

ylip‰‰llikˆn ankara k‰sky. Teid‰n poikanne on tappanut kaksi

sotilastamme -- ja jos min‰ h‰net armahtaisin, ammuttaisiin minut itse.

Vaimo parka, min‰ en voi mit‰‰n...

ƒidin sairaat, kellert‰v‰t kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet

mielettˆm‰st‰ kauhusta. H‰n syleili kiihke‰sti luutnantin polvia ja

huohotti:

-- Armoa! -- H‰n on vasta lapsi ... h‰n on vasta nelj‰toistavuotias...

Jumalan laupeuden t‰hden! Ajatelkaa, ett‰ teill‰ olisi sellainen veli...

Luutnantti irroitti itsens‰ tuosta suonenvedonomaisesta syleilyst‰ ja

h‰nen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja h‰n huusi miehille taas

tuolla vieraalla, karkealla ‰‰nell‰:

-- Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan -- ja olkaa valmiit!

-- Armoa! koetti onneton ‰iti sopertaa, mutta h‰nen ‰‰nens‰ sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan k‰det, asetti h‰net seisomaan

kotimˆkkins‰ seinustalle ja aikoi sitoa nen‰liinan h‰nen silmilleen.

-- Ei tarvita! huudahti poika. H‰n muisti lukeneensa jonkin kertomuksen

samanlaisesta tapauksesta ja p‰‰tti, ettei h‰nk‰‰n h‰p‰ise itse‰‰n...

Mutta h‰nen ‰‰ness‰‰n v‰risi sekaisin kauhu, viha ja pid‰tetty itku.

H‰nen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, h‰n n‰ytti vain viluiselta

lapselta...

-- Valmiit! komensi luutnantti k‰he‰sti, niinkuin ‰‰ni olisi tarttunut

h‰nen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

-- Ampukaa!

Pojan silm‰t leimahtivat viel‰ kerran voimattomasta vihasta, ja h‰n

huusi kaikin voimin:

-- Kurjat murhaa...

Mutta h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman

r‰ike‰n‰ r‰j‰hti yhteislaukaus liian l‰heisest‰ tuvansein‰st‰ --

ja sit‰ peitt‰v‰, vihre‰ kˆynnˆspeite vavahti kuin el‰in, jota on

kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhj‰

s‰kki -- ‰‰nn‰hdyst‰k‰‰n ei en‰‰ kuulunut. H‰nen suunsa vain

aukeni, niinkuin h‰n olisi aikonut viel‰ kerran vet‰ist‰ ilmaa

l‰piammuttuihin keuhkoihinsa -- ja laihat, hennot sormet koukistuivat

suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat...

ƒiti, joka mielettˆm‰ss‰ tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lys‰hti

tunnotonna maahan, niinkuin h‰netkin olisi ammuttu. Nuori upseeri

tarttui kaksi k‰sin p‰‰h‰ns‰ ja tuijotti mielipuolen tavoin pient‰,

verintahrattua ruumista... Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvoilleen tuli kauhea,

p‰‰tt‰v‰inen ilme, ja h‰n huusi hurjasti:

-- Ojennus!

Sitten h‰n otti pistoolin vyˆlt‰‰n, t‰ht‰si tarkkaan elossa olevaa

raiskaajaa -- ja laukaisi.

T‰m‰ kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran

hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla ‰‰nell‰:

-- Ja nyt mˆkki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylm‰ v‰ristys kulki heid‰n

ruumiinsa l‰vitse: he n‰kiv‰t, ett‰ h‰n oli menett‰nyt j‰rkens‰.

Mutta h‰nen k‰skyns‰ oli viel‰kin ylip‰‰llikˆn julistuksen mukainen

eiv‰tk‰ he uskaltaneet kielt‰yty‰ tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin

hiukan syrj‰‰n ja mˆkki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit r‰tist‰, ja paksu, musta savupatsas nousi sinist‰

taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ymp‰rill‰ lenteliv‰t

vinhaa vauhtia p‰‰skyset, piipitt‰en surkeasti ja valittavasti. Niiden

poikaset olivat j‰‰neet liekkeihin ... nuo pienet, avuttomat poikaset,

joilla ei viel‰ ollut hˆyheni‰k‰‰n...