Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli
m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli
valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita
miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat
synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.
Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius
S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja
kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰
varmaan kuolemaan.
Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin.
Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan
haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen
tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰...
Niin -- kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa
merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan
t‰t‰...
Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.
Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni
ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui
loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko
hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti
koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua
h‰nen lempikappaleensa s‰vel -- ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n
kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat
kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa
ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen...
Voi ... h‰n oli kokonaan unohtanut... He olivat marssineet jo pari
kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana
meren tuoksuva henk‰ys. Niin -- ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰...
Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta
sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen
kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne
eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan
lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta
ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli
odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla _oli_
tykistˆ‰.
Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja
lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa
tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.
ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.
Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne,
jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i
nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi --
mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone,
jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset
aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he
l‰htiv‰t juoksuun -- tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti
eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto...
Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen
‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n
‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja
konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit
kaatuivat... Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰,
kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja
lyijymyrsky...
Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla
kiireell‰ esteit‰ -- ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in.
Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli
keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰
ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua
oli patterin tuli vaiennut.
Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja.
Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli
t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja... Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo
huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet;
tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla -- ja
kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa
kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.
Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut
kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet,
n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana
tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen... Kuului huumaava
r‰j‰hdys, toinen, kolmas... Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla
olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa,
irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰
kivien ja mullan kanssa -- ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja
savuun.
Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut
vain t‰t‰ hetke‰ -- ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius
luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset
pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien
ammusten tuleen ja savuun -- ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei
en‰‰ ollut mahdollista -- heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.
Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi -- kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.
Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he
olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti
raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet
kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.
Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun
miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin
hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota
helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla
pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan,
viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja
tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.
Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun
takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰,
annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.
Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta
lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan
paikkaan -- ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten
varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.
Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei
tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui
jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia -- mutta h‰n ei
kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi
toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja
heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua:
sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.
Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia
konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat
tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.
Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰
ja vaipuvansa maahan -- ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n
koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan
l‰mpim‰‰n nesteeseen.
H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei
tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n
n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.
H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun
h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut
sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.
Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina ... ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan
n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa -- ne
s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta...
H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen
v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ -- niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin
ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten
miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet
niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia -- ja taas tuo kaamea
ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.
Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky
kuolemaanvihityille. Taas he nousivat...
H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan
kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan
sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta
eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he
seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten
kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin ...
pistimet v‰l‰hteliv‰t...
Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului
vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja... H‰n odotti
jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin -- heit‰ oli liian
v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.
Mit‰...?
Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa
kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen...
Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa
kantoi.
Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n
luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti
kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰... Niinkuin
alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.
Ja paaluhauta h‰nen takanaan... H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti,
kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰
suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet
suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat -- niinkuin ne viel‰kin
hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰... Ja heid‰n voihkinansa...
Niin -- koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan...
Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.
Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n
k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.
Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan
jalkansa -- niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰... Se levisi
ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan...
Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema --
ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia
nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja
h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.
Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa;
kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta ... eik‰ se
odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi -- h‰nen ajatuksensakin alkoivat
muuttua jo sekaviksi.
Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei
n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan
niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu ... ja parempi onkin...
H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa
iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on
n‰kevin‰‰n rakastettunsa ... ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse -- eiv‰t
huomaa...
Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika.
Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden
reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin...
H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin,
nopeammin... Kas -- h‰n meneekin lent‰en...
Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰
nousta vaaleata hˆyry‰ -- niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰
uhrisavua.
Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta
kohden.
Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.