Vuodet vyörivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta; Maaria
vaan aina välimiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän aina
enemmän ja enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän
tallensi sydämessänsä, ja Niini oli ahkerasti lukenut ja usiasti ollut
pappilassa Maarian seurassa; Anttia oli hän myös paljon työllänsä
auttanut.
Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli Syrjälle. Hän oli
erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä oppia vastaan ottanut,
jonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hauelle jakoivat tietoansa.
Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enään ollut lapsi,
vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän myös itse -- ja jota paremmin hän
sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämessänsä halu saada jonkun
itsetyisen työ-alan.
Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen
piti tekemän. Hän oli usiasti kuullut Annin sanovan; -- Voi! jospa
kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset, kuin Niini, että
saisivat oppia ja taitoa! -- Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän
seminari, -- entä jos pääsisin sinne, -- ajatteli hän, -- ja sieltä
sitte vihdoin ehkä K----n pitäjääsen kansakoulun opettajattareksi,
sittepä saisin vähään määrään edes palkita Annin hyvyyden. -- Niinin
silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki
itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi ihana tulevaisuus! Mutta taisiko
hän jättää tämän ihanan K----n pitäjään? -- Mikä piti näitä tuumia
vastaan? -- Yksi tunto Niinin sydämessä, jonka hän nyt vasta huomasi.
Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko
viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän
rakasti Hemmiä. -- Hemmiä rakastan minä, -- sanoi hän itseksensä, --
Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa rakastaa
hän, -- ja kuka taitaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta --
mutta Maarian sydämessä asuu jo toinen. Hemmi rukka! yksin kuljet sinä,
yksin minä, etkä ikänä saa aavistaakkaan kerjäläis-tytön, jolle oppia
annoit, rakastuneen opettajaansa. -- Näin ajatteli hän ja alkoi taas
kiiruummin kehrätä, sillä Anni jo pian tarvitsi langat. Kehrätessänsä
rupesi hän laulamaan; laulu oli Runeberg'in "Palveleva tyttö", jonka
Niini oli suomentanut. Hän lauloi:
"Jos pyhä-kellon soidessa
Oisin jo juhla-vaatteissa,
Ja jospa yö jo joutuisi,
Ja pyhä-päivä koittaisi.
Ja viikko-työni tehtyä
Mä aamu-saarnall' käydessä
Nyt näkisin sen kirkolla,
Ku kaivannut on kultaansa!
Jo yksin kirkon-mäellä
Hän seisoo ennen minua
Ja katsoo pitkin järveä
Nyt kansan suurta joukkoa.
Hän siellä etsii minua;
Jo lähestymme kirkkoa,
Ja kohta tulen joukosta
Ja kättä kauppaan ilosta.
Nyt laula sirkka iloinen!
Kun päre näkyy palaneen,
Niin minä saan jo nukkua
Ja näen kullan unissa.
Mä istun täällä, kehrään vaan,
Ei ole rulla puolellaan;
Ja koska kehruu loppunee,
Ja ilta pitkä joutunee."
Laulunsa Lopetettuaan oli hän taas iloisempi ja päätti mennä Maarian
kanssa juttelemaan. Hän meni rantaan, otti veneen ja souteli lahden yli
pappilaan. Tultuansa sinne, meni hän ylös puutarhaa pitkin.
Poiketessansa yhdestä käytävästä toiseen näki hän Hemmin ja Maarian
istuvan keinu-laudalla. Nuorukainen oli vaalia kuin lumi, ja Maarian
poskilla välkkyi kyyneleet. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut.
Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja
heitä pikaisesti tervehdettyänsä kiirehti hän sisälle asuin-huoneisin,
mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui
siellä vaaliana, ääneti; vihdoin sanoi hän itseksensä: -- Aavistukseni
kävi toteen -- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! miksi oli
rakkautesi ainoastaan sisaren rakkaus? Miksi et taitanut tulla
omakseni? Nuorukainen itki, vaan pian nousi hän ylös; vielä oli hän
vaalia, mutta hän oli tehnyt päätöksen -- valitus ei ole miehen --
ajatteli hän, -- työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä, takaisin
Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa,
ehkä sitte jotain taidan tehdä maani hyödyksi: -- ja nyt meni hän samaa
tietä, kuin äsken tytötkin.
Salissa kohtasi Hemmi provastin ynnä Maarian ja Niinin, Niini oli
tuumaillut seminariin lähtemisestänsä, ja provasti oli sen sopivaksi
nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi
päättäneensä lähteä pois Helsinkiin ja oitis, hän tahtoi vaan sanoa
jäähyväiset ensin.
-- Kaikkipa nyt ai'otte meidät jättää, -- lausui provasti.
Vähän aikaa puhuttuansa jätti Hemmi hyvästi ja sitte kiirehti hän pois,
mutta portahilta palasi hän vielä takaisin ja sanoi katsoen saliin,
jossa Maaria seisoi: -- Vielä kerran hyvästi Maaria, rakas lapsuuteni
ystävä! Muista joskus Hemmiä! -- Vähän aikaa vielä kuului ratasten
jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.
Muutaman hetken kuluttua siitä, kun Hemmi läksi, tuli posti ja postissa
kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjäästä. Maaria aukasi sinetin ja
luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen
poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille sanoi hän: -- Kirje
on Aarni Vakaselta: tuo jalo mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka
olen onnellinen!
Niini iloitsi myös ystävänsä onnesta, mutta pois tahtoi hän, tuonne
pieneen kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän jätti hyvästi
Maarian ja läksi Syrjälle, Tultuansa pieneen kamariinsa istui hän
istuimelle ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkein. -- Ei, pois,
pois tahdon minä, -- sanoi hän niin lujaa, että Anni, joka kulki
porstuvassa, sen kuuli ja tuli sisälle, kysyen:
-- Mikä Niiniä vaivaa? Miksi Niini pois tahtoo?
-- Ei minua mikään vaivaa, enkä pyri pois, -- vastasi Niini, -- olin
vain vähän lapsellinen, -- mutta Anoi, joka arvasi Niinillä jonkun
surun olevan, lausui: -- Niini on vaan hyvässä turvassa, pian murheen
päivä taitaa iloksi muuttua. Luulin minäkin kerran onneni kadonneeksi,
mutta pian tuli se takaisin, -- ja nyt jutteli Anni Niinille, miten hän
kerran oli ollut epäluulossa Vilhon rakkaudesta, -- mutta -- sanoi hän
vielä, -- niinkuin päiväkin pilvessä välistä on ja taas paistaa
kirkkaammin, niin on ihmisen elämäkin, -- Sitte läksi hän ja jätti
Niinin yksin.
Niini hymyili surullisesti. Hän ajatteli: Aavistiko tuo nuori vaimo,
mistä suruni tuli. Niini ajatteli Annia, miten tyytyväinen hän oli,
vaikka vanha muorikin välimiten oli kova, ja lapset närisivät. Hän
ajatteli omia elämän-vaiheitansa; hänenkin oli syytä olla tyytyväinen.
Pois tahdon riipiä surut sydämestäni, -- ajatteli Niini, -- ja työtä
tehdä ahkerasti.
Niini vietti nyt enimmiten päivänsä pappilassa; siellä Maarialla ja
hänellä oli paljo työtä, jota yhdessä tekivät. Kiiru oli pappilassa.
Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha Leena levitteli
palttina-kankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei ollutkaan, että kiiru
oli, koska Maaria oli morsian, ja vuoden päästä ai'ottiin pitää häitä.
Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo Heinäkuun loppu-puolella.