Kesä-aurinko paistoi taas kirkkaasti. K----veden aallot loiskivat
hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsi-tuuli tuuvitteli vanhojen
puitten latvoja pappilan puu-tarhassa, jossa Maaria käveli poimien
sireeni-kukkia.
Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli
saanut esteitä, jotka hänen kotiin-lähtöänsä viivyttivät. Niistä nyt
tahdomme lukiallemme muutamalla sanalla tiedon antaa.
Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna
pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika oli erittäinkin paha ja ilkeä
häntä vastaan. Hän oli huomannut Niinin usiasti lukevan niitä muutamia
kirjoja, joita oli perinyt äidiltänsä ja niistä erittäinkin rakastavan
Runeberg'in runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja luvannut heittää sen
pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun näki kirjaosa
vaarassa, tuon kirjan, jonka äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota
hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.
Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjansa;
mutta mikäs tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka
niveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat, Hän oli syyllinen, se on tosi,
ja sen hän itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman
armotta. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni
Ruusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen
tähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alku-syy, hän pääsi kaikesta
rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei ikään mitään olisi tehnyt.
Tohtori Vakanen, joka tuotiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan
siallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja
kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori
Vakasen, joka oli tunnollinen ihmis-ystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja
köyhän välillä, kävi sääli tuota Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä
Marttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä tuosta kelvottomasta Niinistä,
joka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja:
mutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltä, miten tämä onnettomuus oli
tullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä läksi
tohtori Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli,
ja sanoi Maarialle: -- Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä
katsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi
toki lapselle sangen tarpeen.
Maaria hymyili ja lupasi sen halusta tehdä, koska lapsi oli hänelle
rakas.
Tohtori sanoi vielä: -- Koska ensi-kertoja seurassanne vietin, mittasin
teitä väärällä mitalla, antakaatte se minulle anteeksi.
-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt, -- vastasi Maaria, mutta hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi
Niemelle. Siellä kävi hän nyt joka päivä, siksi kun Niini parani. Mutta
vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.
Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä olivat tytöt vaihetelleet
sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen
sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle
mennessään laski hän sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.
Aamulla puettuansa vaatteet päällensä otti Emilia sormuksensa -- mutta
kumma -- yksi oli poissa. Missä oli se? Niini oli ollut kamarissa, --
Hän sen varmaankin on vienyt, -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea
sitä, mutta kun ei se löytynyt, sanoi hän: -- Sinä kelvoton sen
varmaankin olet varastanut.
Kauhistuksella kuunteli Niini näitä syytöksiä ja vastasi: -- varastanut
en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä. -- Hän oli
vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että
Niini oli syyllinen.
Illalla oli Niini nukuttanut Ruusan tavallisuuden mukaan, mutta koska
maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä
luulivat Niinin karanneen varastetun kalunsa kanssa ja lähettivät
palveliansa häntä hakemaan. Palvelia ei hakenutkaan, kun toivoi vaan
Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tuota Niini rukkaa.
Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan meni hän väen-tupaan ja puhui
siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen
varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan
herras-väellenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti
sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen
palvelian kanssa Niemelle. Koska palvelia toi sormuksen Emilialle ja
sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt muisti hän
unohtaneensa sen Tuomelaan, Vähän nyt pisti hänen omaa-tuntoansa.
Maaria viipyi vielä vähän aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa jotain
tietoa Niinistä, jonka kanssa hän onnensa sallimuksesta oli niin monta
kertaa ollut yhdessä, mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään
kuulunut.
Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi, mutta
nyt oli hän kotona, tässä ihanassa, rakkaassa kodossa. Hän poimi
kukkia, niinkuin jo mainitsimme ja ajatteli, miten moni oli muuttunut,
sitten kun hän kotoa iäksi. Sitte olivat syksyn tuulet raivonneet,
talvi tehnyt kinoksiansa, ja kevät-aurinko ne säteillänsä sulattanut,
ja nyt oli taas lämmin ihana kesä, tuo aika, jolloin hän oli poissa
ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä toki varsin lyhyeltä. Hän muisti
Syrjän Annia, rippi-koulu kumppaniansa, joka hänen kanssansa lapsena
ollessa oli saanut leikitellä, -- hänkin nyt oli Syrjällä emäntänä,
jossa hän onnellisena toimitteli talon töitä -- ajatteli itseänsä,
hänkin oli muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton, kuin lapsi, kodosta
lähteissänsä, mutta nyt oli hänellä yksi kaipaus; kaikki ei ollut
enään niin täydellistä kuin ennen. Syvässä hänen sydämessään oli
tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. Hänen
näin ajatellessaan oli koppa, johon kukkia poimi, tullut täyteen, ja
hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.
Maaria oli kaunis, kuin kukkainen kesällä, kulkeissansa kukka-koppa
käsi-varrella, vähäinen takki olalla ja valkoinen hattu päässä, jonka
punaisia nauhoja länsi-tuuli heilutteli. Koska hän oli joutunut
Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti
tervehdettyänsä riensivät tytöt yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli
aikomus koristaa kallio kukkaisilla: sillä he odottivat tänä päivänä
veljiänsä kotia yli-opistosta. Nyt sitoilivat kukista kiehkuroita
pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvi-kupit,
josta näkyi, että heidän oli aikomus siellä vähäisen viipyä.
Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo
kuulivat pikaisesti astuvien jalan-äänen, ja samassa meidän nuoret
yli-oppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.
Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu
heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä
tehdessään. Nyt istuivat mieli-hyvällä kahvi-pöydän ääreen ja rupesivat
uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä
ja toista tuolta komiasta pääkaupungista.
* * * * *
Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpian näköinen tyttö.
Hän oli hoikka ja vähäläntäinen ko'oltansa, mutta hänen erin viisaasta
muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoista-vuotisen.
Hänen hiuksensa olivat syys-yötä mustemmat, ja hänen suurista mustista
silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enään olleet
outoja. Hän pyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä
huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä
laulamaan:
"Tuoll' pilvet rientää turvatta
Nyt tuulen huvina,
Ja ilman maatta, kodotta
Mik ompi elämä?"
Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivin-soittaja. Tämä, kun kuuli
tytön laulun, kummasteli hänen somaa ääntänsä ja seisahtui odottamaan
tyttöä. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuaan hänen mieron tietä
kuljeskelevan käski hän hänen tulla kanssansa soittoon laulamaan.
Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän soitollansa ansaitsisi, antaa
tytölle osan.
-- Saapa tuotakin koettaa, -- sanoi tyttö huoaten, ja nyt kulkivat
edellensä, siksi kun kuului haapaen suhina Haapakalliolta.
-- Menkäämme tuonne soittamaan, -- sanoi positiivin-soittaja. Muutaman
askeleen päähän kalliolta seisahtuivat he nyt, ja Niini, joka seisoi
selin kallioon lauloi:
"Etelässä kaunis Spanja,
Spanja on mun kotimaa.
Siellä lehevä kastanja
Ebron rannall' humuaa,
Mandel-kukat punertavat,
Hedehnöitsee viina-puu;
Siellä ruusut kaunihimmat,
Siellä kirkkahampi kuu.
Rinnassani huokaukset
Poijes vaatii minua:
Jätän kaikki huvitukset,
Jos vaan pääsen kotia.
Koti-maani ompi Spanja:
Riennän koti-kankaille,
Jossa lehevä kastanja
Varjon antaa haudalle."
Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut, missä olen tuon äänen ennen
kuullut, -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: -- Niini! -- Maaria!
-- sanoi Niini (sillä se oli hän), ja hänen silmänsä näyttivät
erinomaisen iloisilta, mutta pian katosi hänen iloinen muotonsa. Hän
muisti kultasormuksen ja ajatteli: -- ehkä Maariakin luulee minun
syylliseksi. -- Maaria tuon huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden
puhuikin oitis Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi
ikään kuin takka sydämestä! Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja
viatoin.
Positiivin-soittajan jätti hän ja seurasi Maariaa ja hänen
kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää
Niinin elämän-vaiheet.
Niini nyt puhui myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko
yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni, Sen hän vaan tiesi, että pois,
kauas pois piti hänen menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja
nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä
-- ja raskas on mieron tietä kulkea, -- lausui Niini. -- Koska
kesä-puoli rupesi tulemaan, -- jatkoi hän, -- oli minulla vähän parempi
olo. Silloin sain vähän työtäkin monessa paikassa ja nyt viimein parin
suomen virstan päässä täältä tapasin tuon positiivin-soittajan, jota
hänen pyynnöstään ai'oin seurata ja laulamisella ansaita leipäni; mutta
onneni johdatti tänne askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minua
luonanne; älkäätte panko minua tuonne outoon mailmaan.
-- Kyllä saat kodon täällä, -- sanoi Maaria, -- mennään vaan isäni
kanssa tuumailemaan, mitä tehtäisiin; kyllä hän sinun papinkirjasikin
tänne toimittaa.
Kauan eivät enään viipyneet Haapakalliolla, vaan riensivät kaikki
pappilaan tuumailemaan, mitä oli tekeminen.
Maarian sydämessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin
onnelliseksi, kuin mahdollista olisi, hän tahtoi olla ase sen kädessä,
joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti pyysi hän nyt isältänsä saada
Niiniä luonansa pitää. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille
oppia, isän lupa vaan vielä puuttui.
Provasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä
vaan nuorten hullutuksena, mutta vihdoin, kuu Maaria puhui, miten oli
havainnut Niinillä olevan erinomaisen taidon, sanoi hän: -- No, jääköön
sitte tänne teidän oppilaaksenne, jos hän kotonsa saa Syrjällä. Syrjän
siisti ja taitava emäntä on hänelle paras kasvattaja. Täällä ei hänen
sovi olla, sillä Maaria on usein poissa, ja vanha Leena on monesti
pahalla tuulella eikä varmaankaan tuota vierasta tyttöä kärsisi, mutta
Syrjällä Annin tykönä tottuu hän paremmin kaikenlaisiin töihin. Siellä
taitaa hän olla Annin apuna ja tottuu itse ansaitsemaan leipänsä.
Täällä saa hän käydä lukemassa, ja minä tahdon Syrjän isännälle hänestä
myös vähäisen makson antaa.
Nyt oli Maaria iloinen. Hän läksi oitis Niinin kanssa Syrjälle, johon
Hemmi heitä souti. Pian olivat vähäisen lahden yli soutaneet ja kun nyt
Maaria oli puhunut asiansa Syrjällä, vastasi Vilho: -- Tämän aivan
halusta te'emme. Provasti on meistä paljon vaivaa nähnyt; olemme
molemmat hänen rippi-lapsiansa olleet ja ilolla nyt tahdomme näyttää
kiitollisuuttamme.
Vähäisen hyyryn provasti sai maksaa Niinin huoneesta, mutta muusta
maksosta ei Vilho antanut puhuakkaan. Niini sai nyt pienen
porstuanperäisen kamarin asuaksensa, jonka akkunoista näkyi pappila ja
vähäinen K----veden lahti. Maaria saattoi Niinin tuohon kamariin
sanoen: -- Nyt, Niini, saat oppia ja taitoa niin paljon, kuin haluat,
minä tiedän sinun sitä kaivanneen; ja kun sinulla vaan on aikaa, saat
tulla pappilaan kanssani juttelemaan.
-- Oi! tämmöistä onnea en ole taitanut uneksiakkaan, -- lausui Niini.
-- Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää
ollut ennenkuin tänään, koska teidän näin. Oi! nähneekö äitini nyt,
miten köyhä Niininsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette
minun onneni enkeli.
-- Ole vaiti, -- vastasi Maaria, -- ja jää hyvästi, sillä nyt minun on
pois lähteminen.
Niini saatti Maariaa rantaan, josta hän sitte palasi takaisin pieneen
kamariinsa. Siellä tapasi hän Annin, joka lausui: -- Niini jää nyt
hyvällä onnella uuteen kotiinsa. -- Anni meni taas ulos, jättäen Niinin
yksin. Niini läheni akkunaa ja katseli venettä, jossa Hemmi ja Maaria
soutelivat, kunnes se oli joutunut pappilan rantaan. Nyt istui hän
kamarissa olevan vuoteensa äärelle, ja harras kiitos nousi hänen
sydämestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli johdattanut. Hän
otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. Sitte meni hän
levolle: hän oli väsynyt sekä matkastansa että mielen-liikutuksista; ja
seuraavana päivänä alkoi hänen koulun-käyntinsä.