Taas oli vuosi kulunut, ja kesä-aurinko paistoi lämpymästi. Sireenit ja
pihlajat olivat täydessä morsius-puvussansa, ja pihalla oli portahitten
ympärille taajaan koivuja pistetty. Jokin juhla oli tulossa.
Pappilan salissa au'aistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,
joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämä nuoret olivat Aarni
Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen
viserteleminenkin kuului heistä ikään kuin onnentoivotukselta, sillä
tänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän
ympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen
toisellensa.
Salin vierisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä
siellä oli asetettu laattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi
ja Aatu (he olivat nyt kandidaatit), Hanna ja Niini sekä Eevan
vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri koko myrtin-oksia makasi
pöydällä heidän edessänsä. He sitoilivat kruunua Maarialle. Tytöt
sitoilivat myös itsellensä myrtti-kiehkuroita, sillä he olivat
valitut mnrsius-piioiksi. Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat käsketyt
edes-käyviksi, ja heitäkin piti merkittämän myrtti-oksalla, joka oli
pistettävä takin rintaan.
Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimein hänen näimme K----n
pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.
Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan
jonkin tarkoituksen, hän oli tuleva kansa-koulun opettajattareksi.
Kaunis oli hän istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen
huomasi Hemmikin, koska hän, valiten myrtin-oksia Niinille, katsoi
hänen mustiin säihkyviin silmiinsä. -- Hän on kaunis kuin Espanjan
mustasilmäiset kaunottaret, -- ajatteli Hemmi.
Aatu, jonka silmät aina olivat valveella, huomasi pian, miten ihastunut
Hemmi oli, ja sanoi vähän imarrellen: -- Kukapa nyt taas ensiksi
kihlataan K----n pitäjäässä? Sanotaan: "Häät on aina toisten alku".
-- Aatu varmaankin, -- vastasi Hemmi. Sinäpä olet ensimmäinen
edeskäypä, ja niin on sinulle matka lyhyin vihki-tuoliin.
Näin heidän jutellessaan riensivät tunnit.
Eeva tuli sisälle ja lausui: -- Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki
lähestyy, jolloin vieraat tulevat. -- Sitte meni hän tohtorin tykö
sanoen:
-- Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.
-- Vie vain, -- vastasi tohtori, -- pianpa taas saan hänen takaisin
ehkä vielä suloisempana, ja sitte i'äiseksi onnekseni. -- Maaria meni
Eevan kanssa.
* * * * *
Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsius-piiatkin seisoivat
valkoisissa juhla-vaatteissansa, myrtti-kiehkurat päässä. Pappilan
salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihki-tuoli
oli valmiina laattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Syrjän nuori
isäntä ja emäntäkin näkyi siellä joukossa. Pappi, pitäjään kappalainen,
joka vihki-sanat oli lukeva, käveli edes-takaisin laattialla, ja
tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikään kuin joka
hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä odotti.
Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha
valkia-päinen provasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.
Hänellä oli valkiat, hohtoiset vaatteet, pitkä valkia huntu riippui
kruunun alta hameen-paltteisin asti, ja valkia, myrtti-kukista sidottu
kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikään kuin pilvissä
tuli Maaria, kun hän hiljaa hiipi laattian yli tohtorin luo, johon
isänsä hänen jätti.
Morsius-piiat ja edes-käyvät tulivat jäljessä ja menivät seisomaan
kahden puolen morsius-paria. Pian oli pappi vihki-sanat lukenut, ja
selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen;
tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoin-käymisessä.
Nyi toivotettiin onnea, ja vihdoin kuului viulun säveleet soivan.
Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja kaupattiin aina välimiten, ja niin
joutui ilta.
Niini oli paljon tanssinut, hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän
meni portahille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui
nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläis-tyttönä seisahtui Haapakallion
lähellä. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä. Hän
päätti mennä tuonne Haapakalliolle. -- Täällä häitten tohussa --
ajatteli hän -- ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä
saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa: -- ja
Niini otti takin olallensa ja vähäisen hatun päähänsä ja läksi
Haapakalliolle päin. Pian juoksi hän tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä
kalliolle istui hän, ja moni muistui mielehensä. Hän kuunteli haapain
suhinaa ja pienen puron virisemistä, ne muistuttivat häntä Tyrvään
kuohuvista koskista ja hänen kodostansa, tuosta pienestä mökistä kosken
rannalla. Näin istui hän unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden hengen,
joka häntä par'aikaa haki: se oli Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: -- Etkö Niiniä ole nähnyt? -- Aatu vastasi
nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt täksi
Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla vähäisessä koivumetsässä ajatteli hän: -- Kuinka
kummallinen toki ihmissydän onkin. -- Vaan vuosi takaperin rakastin
Maariaa ja luulin, että en ikänä tuota rakkautta taitaisi sydämessäni
tukahuttaa, mutta hyvä tahto voi, näen mä, paljon matkaan saattaa.
Vähemmän vielä aavistin minä silloin, että Niinin mustat säihkyvät
silmät taitaisivat minua kahleisin kietoa. Ah, tuollapa istuu hän,
ikään kuin metsän impi!
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkioissa vaatteissa ja pieni
myrtti-kiehkura mustissa kähäröityissä hiuksissansa. Hemmi meni hänen
luoksensa ja sanoi: -- Olen Niiniä kaivannut. Pappilassa jo rupesi
hää-väki illalliselle, vaan yhtä morsius-piikaa kaivattiin.
-- No, rientäkäämme sinne, -- vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä,
mutta Hemmi lausui: -- Ei vielä Niini. Ennen tahdon täällä, jossa
Niinin ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa. -- Haavat suhisivat,
puro virisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämensä
suloisimmat tunteet. -- -- --
Muutama hetki sen jälkeen seisoi tohtori ja Maaria katsellen ulos
akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas
ulos, Aatu tuon huomasi ja kysyi:
-- Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan. -- Siellä näkyi Hemmi
ja Niini tulevan käsitysten, Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä
vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa tulivat yhdessä sisälle.
Aatu kaasi viiniä klaseihin ja puhui: -- Vielä päivän päätteeksi
juokaamme yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat
kuiskeellansa ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa, Nämät
nuoret ovat Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnen toivotuksen malja!
Ja nyt kilistettiin klaseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle
nuorelle, jotka näyttivät, ylen onnellisilta.
-- Niinillä oli parempi onni kuin äitillänsä, -- sanoi Eeva
patruunalle, -- koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison
Koivumäen emännäksi.
* * * * *
Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, Lukkarin
Ullankin korville, ja nytpä oli hänellä puhumisia. Hän kulki talosta
taloon ja sanoi: -- Oletteko kuulleet kummempaa? Tuo Mustalais-tyttö,
joka kerjäten tänne tuli ja Syrjällä kasvatettiin, on nyt tuleva ison
Koivumäen maisterin rouvaksi.
Koivumäen majuri sekä hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet, He
tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa-vainaja vasta liian myöhään tuli
tuntemaan, että "Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,
jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kaunalla."
* * * * *
Haapakallio on aina Niinille rakas. Siellä viettää hän kesällä Hemmin
kanssa monta onnellista hetkeä. Haapaen suhinassa ja puron lirinänsä
kuulee hän kosken kuohun lapsuutensa kotirannalta.