Muutamia päiviä oli kulunut. Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotia
kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut
Lukkarin Ullan jutut. Tuota ei Vilho kuitenkaan uskonut. Hän vain
nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: -- Sen on joku akka teille
lörpötellyt.
-- Saatpa nähdä, -- vastasi emäntä.
Kotia tultuansa meni Vilho heti torppaan, kampa muassa. Silkin jätti
hän toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin
menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat, epäluulon siemen oli jo
hänen sydämessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni
sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin
istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen
todeksi ja pahan oman-tunnon tekevän Annin vaaliaksi.
Matti kysyi vähän jäykästi: -- Mitä Syrjän isännän on asiaa?
-- Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi, -- vastasi Vilho.
Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen
morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalia ja hänen kätensä vapisi, kun otti kamman Vilhon kädestä
ja maksoi sen.
Vilho meni heti taas kotia. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja
Vilho olikin muuttunut. Työtä teki hän niinkuin ennenkin, mutta hän oli
näränen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: -- Jos
saisi Vilhon naimiseen, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin, -- mutta
koska hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: -- Minä en
ikänä huoli naimisesta. -- Sitte ei ollut äitin enään mitään sanomista.
Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet, ja eräänä iltana, kun hänen
isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu
torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuoren vielä
ottamaan miestä.
-- Ole vaiti, -- sanoi isä, -- Vävy tekee työnsä suuremmalla
tarkkuudella kuin palkattu mies. Olen havainnut Lukkarin Heikin sinusta
paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopivainen mies.
-- Heikki kyllä on kelpo mies, vaan minä en häntä rakasta, -- vastasi
Anni.
-- Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi, -- lausui Matti ja läksi taas ulos
töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi; mutia eipä
niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,
oli pian pois haihtuva.
Matin mentyä rupesi Anni katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä
kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet
par'aikaa virtailivat Annin poskilla, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni
pyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.
-- Kuinka täällä jaksetaan? -- kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei tuohon
vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi hän itseksensä. Hän oli
vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt
silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi
päätti hän sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli
sekin, että Annin posket olivat vaaliat. Koska emäntä vielä sanoi: --
Mikä Annin on, kun näyttää mielestäni niin surulliselta, -- niin
silloin ei Liisa enään taitanut harmiansa hillitä, vaan lausui: --
Kyllä on suremisen syytä minullakin! Lapsi meidän oli iloinen, kuin
lintu laulaessa, ja kukoistava, kuin kukka kesällä, mutta nyt näette
itse miten vaaliaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on
poikanne syy. Viikko takaperin vaan oli Vilho täällä ja todisti
tahtovansa Annia vaimoksensa, Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon
ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho vaan aina oli luja
päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta
sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa,
näen mä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Tuota en toki silloin
olisi uskonut.
Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt sanoi
hän: -- Onko sekin poikani syy, että Anni on Lukkarin Heikin morsian?
-- Ei toki niin pitkälle ole joutunut, -- vastasi Liisa. -- Isä kyllä
sitä aina on tahtonut, vaan Anni ei unohda rakkauttansa niin pian, kuin
Vilho, mutta se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan
Hennan ja hylännyt köyhän lapsuuden-ystävänsä.
-- Hm, -- lausui emäntä, -- tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei
ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin
mieltäni mukaan ollut, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan
Heikin morsiamen. Minäkin tuon uskoin ja puhuin sen Vilholle. Hän
ei sitä uskonut, mutta viimein täältä tultuansa oli hän vallan
toisellainen kuin ennen ja sanoi minulle: -- Äiti, puheessanne oli toki
perää, Siitä asti on hän ollut äriä ja vallan muuttunut. Annista kuulin
sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itku-silmissä. Ajattelin
sitte itsekseni, miten onnellinen morsian hän olisi, ja päätin tulla
kuulemaan, miten asian laita oli.
-- Nytpä sekainen vyhti selvenee, -- vastasi Liisa. -- Lukkarin Ullapa
Vilhonkin naimisesta meille jutteli. -- Ja nyt puhui hän, miten Ulla
oli heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: -- Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta
rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä toki tahdo lapseni onnea estää.
Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän
emännän, mutta pian sai hän kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi
mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte sanoi hän: -- Eipä
taida kauan viipyä, ennenkuin poikani on täällä.
Emännän mentyä tuli Annikin taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja
äitinsä olevan kovin iloisen näköisiä. Matti lausui:
-- Anni rukka! heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta
vähäisen, pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon
kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vaan olleet Lukkarin
Ullan lörpötyksiä.
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä kuuli hän? Kuinka taisi
hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä
ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto,
kuin ennenkin, ja hän sanoi:
-- Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia
puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.
Anni itki ja nauroi, kun kysyi: -- Mitä tämä nyi kaikki on? En tiedä,
uneksinko vai olenko valveilla.
-- Niin se nyt on, -- vastasi Vilho, -- että illalla lähden isäsi
kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan.
-- Tule tänne, jalo mies, metsän honka, sanoi Liisa, -- ja ota
siunaukseni! Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.
Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon
asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.