Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja K----veden aallotkin makasivat
jää-peitteessänsä. Jo oli lumi-höyteistä kasvanut suuria kinoksia
metsä-maihin. Maaliskuu oli keski-välissä, aurinko paistoi jo hyvin
keväisesti.
Härmäiset puut olivat ikään kuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon
ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli meidän
tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:
"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
Kyllä minä pienet surut ilollani peitän." j.n.e.
Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.
Metsässä kuului myös toinen ääni. Se oli puun hakkuu, joka siellä
kajahteli, mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi
iloinen ääni: -- Hyvää päivitä, Anni!
-- Kah, Vilho! Mihinkä menet? -- kysyi Anni ja hänen poskensa, jotka
pakkaisesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.
-- Tähänpä loppui matkani, -- vastasi Vilho, -- mutta nyt aikoon vetää
tuon raskaan risukuorman kotiasi, niin saan kanssasi vähän jutella.
-- Älä tule Vilho. Isäni on siitä vihainen. Koska sinä viimein saatit
minua kotia, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enään saa kanssasi
jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vaan
olemme ystävät. Aina siitä, kun isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti
otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta "ei ole
ajat, niinkuin oli ennen", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän
taitanutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä
soriana ja vakavana kuin honka metsässä.
-- Vai niin, -- lausui Vilho, -- enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina
ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja nykyään, koska äitini sanoi
minulle: -- Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä Annia
kumminkaan saa. Ja mitäs ajattelet? Sinä kyllä saat rikkaita
talon-tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä, -- niin minä vastasin: -- En
tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin, ja sitten tulin tänne metsään
puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin
sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.
-- Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia. -- Annia
vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavansa kenen
hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta se häntä toki harmitti,
että Vilho tuon niin suoraan puhui.
-- Älä pahastu Anni! -- sanoi Vilho. Jospa saisinkin rikkaampia, niin
en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä
tiedän sinun taitavan emännyyttä pitää siinä kun joku muukin. Senpä
tähden oletkin minun Annini nyt ja aina.
Anni oli taas iloinen, ja nyt vetivät yhdessä risu-kelkkaa Annin
kotiin.
Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui; -- Jopa nyt peräti! kuu
talon-isännät risuja vetävät, ei se ole sopivaa.
-- Ei työ miestä pahenna, -- vakuutti Vilho, -- enkä vielä isäntä
olekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä,
sillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.
-- Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja
huomenna ehkä toista.
-- Ohoh! vai niin luulette. Katsokaatte honkaa tuolla metsässä, miten
se vakavasti tuulessa seisoo, niinpä minäkin pysyn sanassani.
Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä
hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa vastasi
Anni tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan, mutta Vilho
sanoi: -- kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon, -- ja läksi nyt
iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi
ostaa hänelle vielä silkki-huivinkin. Hän ajatteli Annin iloa ja oli
onnellinen.
Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän ajatteli: -- Eiköhän Vilho mahda
minulle kampaa lahjoittaa. Olisipa sentään kumma saada Vilholta lahja.
Juuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Lukkarin
Heikki sisälle. Hän oli lukkarin poika. Hänen isänsä oli jo aikoja
sitten kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä potka oli sievä nuorukainen,
mutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha
kielestänsä.
Lukkarin Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat
Syrjän maiden lähisyydessä, niin kulki Heikki usiasti Syrjän torpan
ohitse. Siellä näki hän tuon siistin Annin ja mielistyi häneen. Aina
Heikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo
huomasi Heikin käsien palelevan aivan lampimälläkin ilmalla. Heikki oli
Matin mieltä mukaan, ja hän olisi halusta ottanut Heikin vävyksensä,
sillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi
pääsemän; mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut, eikä huolinut
Heikistä ollenkaan.
Koska nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä
katsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä
mitään sanomista, mutta Liisa kysyi: -- Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?
-- Eipä mitään erinomaista, -- vastasi Heikki, -- vien vaan
heinä-kuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tänne tullessani, -- lisäsi
hän, tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hameenlinnaan. --
Heikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vaan kehräsi. Vihdoin läksi hän
pois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.
Heikki vei heinä-kuormansa pappilaan. Siellä tapasi hän äitinsä.
Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti toki paljon
poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian
Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen
sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut
onnellinen. Ulla läksi kotia. Kotimatkallansa tuumasi hän, miten
taitaisi poikansa onnelliseksi saattaa, miten Annin saisi Heikin
omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa
Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla
oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotia, vaan käänsi matkansa Syrjän
taloa kohti, sillä kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon
ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan
rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien
vieressä naapuri pitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.
Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessaan talon tupaan oli
onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä sanoi Ulla: -- On, näen
mä, matka mielessä, koska on kirkko-reki pihalla.
-- Niin on, -- vastasi emäntä. -- Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.
-- Niin aina, niin, -- lausui Ulla, -- taitaa vielä olla tuttujakin
tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin
sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin taisi
ajatella, koska toisen sulhasen otti itsellensä.
-- Vilho ei vielä ole naimista ajatellut, sanoi emäntä, -- eikä hän
torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa; mutta kukapa sitte Annin
sulhanen on?
-- Hm, paha on puhua, -- vastasi Ulla, kun olen äiti enkä tiedä poikani
tuumista muuta kuin muitten puheesta.
-- Heikkikö? -- sanoi emäntä. -- Noh, sepä onkin sopivaa.
-- Heikki ei ole minulle mitään puhunut, virkkoi Ulla, -- enkä ole
mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kun hän itse ilmoittaa
asian minulle. Sen vaan olen huomannut, että hän aina metsästä
tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista.
Ulla ei toki tahtonut poikansa päähän näitä valheita, hän vain sanoi,
niinkuin valhetteliat tavallisesti, että oli puhuttu.
Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti toki Vilholle
sopivalla ajalla ilmoittaa Annilla olevan sulhon; sitäpä Lukkarin
Ullakin juuri oli toivonut.
Nyt meni hän taas kotia päin, mutta poikkesi vielä toki Syrjän
torppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä
istuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa
istumaan, Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän,
kun ei tietänyt, millä piti puhetta aloittaman, mutta vihdoin sanoi
Matti: Mitäs Ullalle kuuluu?
-- Eipä mitään juuri, -- vastasi Ulla. -- Vanhuus vain tulee.
-- No, mitäs kirkon-kylästä kuuluu, -- kysyi Matti taas.
-- Eipä erittäin mitään, -- lausui Ulla. Kuolleet haudataan, lapset
ristitään ja nuoret kihlataan.
-- Vai niin! -- sanoi Liisa. -- Onko uusia naimis-kauppoja tehty?
-- Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.
Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.
-- Vilhoko naimis-kaupassa on, -- kysyi Matti, ja hänen silmänsä
näyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut tuo Vilhon ja Annin
ystävyys. Hän et koskaan luullut siinä olevan ikipäiväistä vakavuutta.
Anni tuli samassa sisälle.
Ulla pakisi; -- Enpä minä tahdo olla ensimäinen uutisten tuoja. Koska
ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.
Anni katseli, ikään kuin olisi kyselmä huulilla ollut, ja Matti sanoi:
-- Puhu suusi puhtaaksi Ulla. Joka aloittaa, saa myös lopettaa, --
mutta nähdessään, että Ulla ikään kuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua,
kysyi hän suoraan: -- Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?
-- Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna, vastasi Ulla. -- Sanottiin
Vilhon menevän äitinsä kanssa talon katsojaisiin -- ja siellä sitte
morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.
Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli
ensinnä punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaliat
kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan
puhetta todeksi, mutia kaikki oli niin kummasti kokoon pantu. Olikohan
toki mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla
sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen
sinisistä silmistänsä.
Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiansa, Ulla oli asiansa
hyvin toimeen saanut, mutta ei hän toki näyttänyt tyytyväisellä:
pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut
pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin
onnettomaksi.