Syyskuu oli keski-välissä. Lehdot koivikoissa olivat kellastuneet.
Kirkon kellot kajahtivat surullisesti pyhä-aamuna. -- Kenen kellot
soivat? Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. --
Teräsen Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee mure-väki.
-- Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisin puetettuja
ihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.
Niinin posket, olivat kelmeät, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä
tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, vaan nyt ei saanut
kyynelettä silmiinsä. Hän oli pakahtumaisillansa, sillä mustalla
mullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli mailmassa rakastanut, hänen
äitinsä.
Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: Tuo Teräsen joukko ei ikinä
ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei
edes äitiänsä itke.
-- Kyllä minä ne tunnen, -- lausui eräs leviä lihava akka, -- ne
ovat kovan-laatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan
mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin,
joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan
veli-vainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimiseen,
ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa
Teräselle. Teränen oli silloin vaan vankka työmies, vaikka sittemmin
meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta. -- Nyt
kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että
valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja
mustalais-sukuisuudesta oli erittäinkin halullista kuulioille.
Hautajaisten jälkeen meni Niini Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut,
että Niini saisi heillä olla siksi, kun hänelle koto hankittaisiin.
Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen
Meskalan kosken kuohua ja tuota pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka
rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koto! Nyt ei hänellä ollut
kotoa enään. Niini arveli itseänsä huuto-kaupalle pantavan, ja
minkä-kaltaisen kodon hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Niini
itki katkerasti, mutia samassa kuuli hän puheen salista. Se oli
patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin huuto-kaupalla olleen
ja Niemen Marttiinin hänen vähimmällä maksulla ottaneen. -- Olisin minä
tyttö-raukalle paremman kodon suonut, -- lisäsi patruuna vielä.
-- Ohoh, -- sanoi tohtori, -- tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa
vielä ihmisten lasten olla huuto-kaupalla?
-- Niinpä se on, -- vastasi patruuna. -- Kun kerran vaivaisien kassasta
makso tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmällä
maksolla ottaa vastaan.
-- Olisin minä pitäjän miehiä, -- vakuutti tohtori, -- niin se ei
tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotoon ja
maksaisin köyhäin-kassasta kohtuullisen makson. Kyllä niitä aina
löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka lapsen määrätystä rahasta
ottavat kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten
kasvattajien puutteessa: mutta tuo huuto-kauppa on vaan otettu paha
tapa.
Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,
jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova
tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.
Olipa joku mailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.
Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli
Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi
Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin
herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin
kanssansa.
Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: -- Älä itke
Niini, koeta vaan aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla
ole yhtään hätää.
Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komiat vaunut
ajoivat pihaan. Niemen Marttiinipa se oli perheinensä. Tahdomme näitä
vähän lähemmälti katsella.
Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä meri-kaupungissa,
jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt
kuin rahasta. Rahan jälkeen hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki
oppi ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vaan, jos eivät tuoneet suuria
voittoja lakkariin. Virka-miehistä ei hän pitänyt mitään, eihän niillä
tavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkiänä kulki hän kuin tyhmä
kalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme
tytärtä, joista kaksi jo oli naima-iässä, ja kaksi poikaa, joista
toinen oli ala-ikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin
hoito-lapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa
kaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.
Marttinin rouva istui leviänä sohvassa katsellen mieli-hyvällä
tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komia muodoltansa, mutta tyhmä ja
ylpiä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianon-soitossa
ja tahtoikin sillä loistaa. Nyt hän myös seisoi pianon ääressä
nuotti-kirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä
lentelivät ympäri, ikään kuin olisi hän odottanut jotain. Jopa viimein
kysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja koska Eeva sanoi
hänen par'aikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava
rouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:
-- On se toki onni, että läänissämme on niin taitava tohtori kuin
Vakanen. Kuinka monta kertaa hän minunkin on parantanut, koska olen
tullut kipiäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös
joka päivä pelvossa, että mieheni, joka on ylen lihava, saattaisi tulla
halvaukseen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo
viisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä.
Meidän Emilia olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on
niin ujo, ett'ei taida naimattoman tohtorin kanssa puhua.
-- Onko Emilia kipiä? -- kysyi Eeva. Eipä hän siltä näytä.
-- On, -- vastasi rouva. -- Jo kauan on hän sairastanut sydämen
tykytystä. Mutta joutui mieleeni, mitä nykyään kuulin, että
patrunessalla on sisar täällä. -- Rouva ei ehtinyt sanoa enempätä.
ennenkuin kaksi ovea aukeni, toisesta tulivat herrat sisälle ja
toisesta Maaria.
Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.
Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä
oli iso palkka: olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Häntä täytyi
siis katsella. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, joka katseli
niin suloisesti suurilla sini-silmillänsä, sekin välttämättömästi vaati
heidän huomiotansa. Martiinin Lassikin seisoi kuin korpi-kuusi eikä
muistanut tervehtää, vaan jäi katselemaan Maariaa. Myös tohtori näkyi
ihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: -- En ole
teitä vielä nähnyt tänä päivänä. -- Maaria noikkasi vähän ja kääntyi
heti pois ajatellen itseksensä: -- en taida hänen kanssansa puhua,
kumma, miten häntä pelkään, -- ja tuo iloinen Maaria tuli oikein
vakavaksi aina, koska tohtori oli seurassa.
Tervehdettyänsä kääntyi Maaria Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan
tarkasteli nuotti-kirjoja, ja kysyi: -- Soitatteko pianoa?
-- Soitan, -- vastasi Hilda. -- Enkä muuta halua tehdä kuin aina
soittaa, se on työni aamusta iltaan.
-- Kyllä soitto on ihanaa, koska sillä itseänsä huvittaa moninaisten
töittensä jälkeen, -- sanoi Maaria, -- mutta aivan yksi-puolista olisi
mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti.
Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: --
Ei suinkaan, Tohtori tulkaatte minua puolustamaan. Eikö se ole tosi,
että yhtä työtä taitaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin
parantaa sairaita päivät pitkät.
Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilve-nauruun, kun Hilda häntä vertaili
itseensä, ja hän sanoi: -- Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on
onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla,
sillä silloin hän tietää itsensä myös olevan yhden pienen aseen maansa
hyödyksi, ja varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa,
muutoin työnne olisi aivan yksi-puolista ja itsekästä, jos sitä
tekisitte vaan oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.
-- Minäkö muita opettaisin! en suinkaan, vastasi Hilda, Kuka sitä
tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?
-- Eihän sitä muut tee kuin köyhät, -- sanoi Marttiinin rouva, --
melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä.
-- Ja kuitenkin, -- vakuutti tohtori, -- uhraa moni varallinen
nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettaja-virkaan tarvittavaa
oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa aseen, eikä vähimmänkään, maansa
hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämensä tyytyväisyydellä ja
antaa hänelle voimaa hänen raskaasen työhönsä.
Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: -- On tuo mies toki
jalo ja järkevä, hän ei olekkaan ylpiä, niinkuin luulin.
Nyt tuli Eeva ja sanoi: -- Minä tahdon ratkaista riitanne ja pyydän
Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.
-- Aivan kernaasti tahdon soittaa, -- vastasi Hilda, ja tohtoriin
katsahtain lisäsi hän: -- jos vain sillä taidan huvittaa muita kuin
ainoastaan itseäni.
Tohtori ei ollut tuota kuulevanansa enään, hän vaan puhui Marttiinin
kanssa laivoista ja kaupasta.
Maaria toi uusia nuotti-kirjoja. Siinä heillä oli monta kaunista
suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: --
En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja, --
vaan koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän tyytyä erääsen
ruotsalaiseen lauluun nimeltä "Vid Roines Strand" (Roineen rannalla),
joka olikin erittäin kaunis.
Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyi
häneltä: -- Ettekö te soita? vai laulatteko?
Maaria vastasi sekä soittavansa että laulavansa, mutta ei pianoa, vaan
kanteletta, ja nyt pyysivät kaikki häntä soittamaan, Maaria meni
ottamaan kanteleensa ja rupesi somalla äänellänsä laulamaan Runeberg'in
runoelmaa Talonpojan pojasta. Hän lauloi:
Jo hetken oon nyt heilunut
Mä kirves käissäni,
Ja hongan oisin kaatanut,
Vaan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa,
En silloin uupunut;
Vaan vehka-leivän syötyä
On ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttasin
Jo tästä seudusta,
Niin leivän ehkä löytäisin
Ja palkan vaivasta.
Vaan vaikka siellä saisinkin
Ma ruuan runsahan,
Niin vaikeaa on kuitenkin
Mun saada matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
Niin siellä herttaset?
Ja oisko kummut, kukkaset
Kuin meillä metsäset?
Ja tuoksuisiko tuomikko
Niin siellä laaksosen?
Ja laulu kullan soisiko
Noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
Niin tuuli tempasi,
Niin raukka hänkin eksyvi,
Ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi
Jo köyhän kansansa,
Ja syksyn tullen siunavi
Sen vielä vuoronsa.
Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikään
kuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,
joita tuo ihana soitto ja laulu oli tuottanet heidän sydämihinsä.
Tohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän
laulun oli ruotsista suomentanut.
-- Niini Teränen, -- sanoi Maaria.
-- Niini Teränen! vai se! -- huusivat kaikki kummastellen. Tohtori
sanoi lisäksi: -- Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään
kasvatusta.
-- On, -- lausui Maaria: -- hänellä on erinomainen tiedon ja taidon
halu.
-- Niinpä se sanotaan olevan turhamainen, -- sanoi Marttiinin rouva. --
Mitä tyttö tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä
pidettäisiin kovassa työssä; niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi
mailmassa vaatetta ja ruokaa.
-- Vaate ja ruoka on hyvä asia, vaan ne eivät ole kaikki tässä
mailmassa, -- virkkoi tohtori. -- Olisi ainakin suotava, että se, jolla
on kykyä ja halua kaikellaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa
tyydyttää.
Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat
läksivät pois, vieden tuon kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui
vielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komiat vaunut eivät enään
näkyneet.
Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille:
-- Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohteleman, kuin sinä teet.
-- Kuinka niin? -- kysyi tohtori.
-- Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret
puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä
heidän perheensä.
-- Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle
arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä
tarpeelliset ja yhtä arvolliset, kun vaan kukin teemme työmme
täydellisesti maamme hyödyksi; mutta nämät pöyhkiät ihmiset, jotka
rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka
ammatissa, ovat aina pilkan alaiset. Mutta nyt, en enään joudu täällä
keskustelemaan kanssanne, sillä minun on kiiru kotia, täällä jo on
liiaksi päiviä kulunut. -- Ja Aarni Vakanen jätti heidät hyvästi, ja
läksi ajamaan kotiansa.
Suitset makasivat höllänä hevosen selässä ja Vakanen tuumaili
itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikään kuin olisi sillä
saanut ajatuksensa selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja
siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin tuli hän kotia.
Kotonsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt mielestänsä eikä
viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Kauan käänteli hän itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui
uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.