Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui
korpraali Teräsen leski kolmentoista-vuotisen tyttärensä kanssa. He
olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli
heikko ja kivuloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut
puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelu-työssä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan
äiti vainajalla ollut kasvattina aina siksi, kuu tuli naimiseen Teräsen
kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja siisti tyttö. Siihen aikaan,
jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan veli-vainaja,
luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin
rakastunut, vaan se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,
ja koska luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimiseen
Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut aina tekemään emäntänsä
käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta
kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän tuli naimiseen
Teräsen kanssa, ja koska luutnantti tuli taas kotia ja kyseli Riikaa,
sanoi patrunessa: -- Riika on naimiseen joutunut, hän on rehellisen
miehen saanut, joka on hänen vertaisensa, -- Silloin oli luutnantti
vaalistunut ja sanonut: -- Oi äiti, minun vertaisekseni hänen
kasvatitte; miksi minulta hänen ryöstitte? -- Eikä siitä asti ollut
luutnantilla tervettä päivää, ja pian makasi hän vaaleana ja kylmänä.
Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa
sanoi hän: -- Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten
eroittaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,
jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska
olen eroittanut kaksi rakastavaista sydäntä; se minulle on paljon
maksanut.
Nyt makaavat he, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,
vaan Riika on tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka
kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli Syyskuun alku. Ilta oli pimiä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkia, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia kiihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä vaipui hän vuoteellensa ja nukahti vähäisen.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi
kekälettä, ja valkia loisti taas kirkkaammin. Nyt otti hän kaksi kirjaa
ja luki valkian loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti
heräsi unestansa ja sanoi: -- Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä
luet.
-- Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua, sanoi hän itseksensä. --
Mitäs luet lapsi? -- sanoi hän Niinille.
-- Lännetärtä ja Runebergin runoelmia, vastasi Niini.
-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika, -- Runebergin runoelmat -- ne antoi hän
minulle, se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi
opetin lapseni ruotsia lukemaan! Sinä olet suomalainen tyttö, lue
suomalaista raamattuasi lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, koska
kärsimme täällä mailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä
olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla.
-- Olen halusta lukenut pientä raamattuani, -- vastasi Niini, --
mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoissani Lännetärtä, jonka
sain Tuomelan Helmiltä, johtui eteeni erittäin kaunis runoelma
Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi
meidän kauniilla suomen kielellä. Tahdon teille, äiti, lukea
ensi-värsyn. Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen
käännöksessänsä:
"Etelässä kaunis Spanja,
Spanja on mun kotimaa:
Siellä lehevä kastanja
Ebron rannall' huumaa:
Mandel-kukat punertavat.
Hedelmöitsee viina-puu;
Siellä ruusut kaunihimmat.
Siellä kirkkahampi kuu."
-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika. -- Siellä on ruusut kaunihimmat, siellä
siellä -- sinä minun sydämeni ainoa rakastettu täällä mailmassa, ehkä
pian näemme toisemme --
-- Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen, -- kysyi
Niini. -- Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.
-- Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi
kaikki kärsimisensä mailmassa ja kaikki ilonsa; mutia nyt joudu
levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja ilta-yön lepo on ruumiille
paras.
Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen
ajatuksensa lentelivät kauas tuosta ahtaasta mökistä. Hän ajatteli
kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös tuota
kiitettyä K----n pitäjää Hämeen maassa, josta hän oli kuullut Tuomelan
lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: Voi jospa kerran pääsisin tuonne,
noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, että laaksot
kajahtelisivat! Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa.
Hän istahti vuoteellensa ja mustat silmänsä kiilsivät kuun paisteessa.
Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se
oli kravustajien päre-valkioista. Niitä aina syys-yönä näkyy usioita
Meskalan kosken ympärillä! Niini katseli krapu-valkioita ja kuunteli
sirkkaa, joka lauleli takan kolossa.
Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan laulun,
mutta Niinille oli se vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa
yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. Niinin katsellessa
päre-valkioita, lähenivät ne ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas
tuli joukko rannalle, päre-soitot kädessä. Niini tunsi ne, ne olivat
Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo nuori tyttö oli, joka näytti niin
ihanalta valkian loistossa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan
patrunessa oli tullut kotia ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja
päätti tuon neitosen patrunessan sisareksi.
Valkiat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla
oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimisesta ja kysyi: --
Oletteko äiti sairastunut.
-- Olen, -- vastasi Riika. -- Rinnassani on kova polte. Jos vaan tulisi
päivä, lähettäisin sinun Tuomelaan jotain lääkitystä hakemaan
itselleni.
Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti päällensä sanoen: --
Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.
-- Ei lapseni, -- sanoi Riika, -- patrunessa ei vielä ole ylhäällä.
Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämensä
tykytti. Kiiruusti astui hän tavan takaa pyhkiellen esiliinallaan
silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. Voi joska
olisin päässyt tuolla hevosella! ajatteli Niini, vaan se oli jo mennyt.
Niini rupesi juoksemaan ja pian oli hän joutunut kartanoon. Hän meni
kyökkiin, ja tuossapa oli tuo kaunis neito, jota hän eilen oli
katsellut krapuvalkian loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut,
patrunessan sisar, meidän kaunis Maaria.
Maaria kuori krapuja kyökissä Niinin tullessa. Niini pyysi saada
patrunessaa puhutella.
-- Nuotkin ovat aina pyytämässä, -- ärjäsi kyökki-piika. -- Ei nyt
kukaan joudu patrunessaa käskemään, täällä on vieraita. Tule toisten!
-- Äitini on sairas, -- valitti Niini, -- käskekäätte pian, pian!
-- Aina se on sairas, -- mutisi kyökki-piika. Mutta Maaria, joka näki
tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: -- Minä menen toimittamaan
sinulle apua, lähde vaan kotia. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.
Niini selitti vaan äitinsä rinnassa kovan poltteen olevan ja meni sitte
kotia.
* * * * *
Vieras, joka oli Tuomelassa, oli läänin-tohtori Aarni Vakanen. Tohtori
Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja
teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja
hänen suora luontonsa mielistytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan
neitonen ollut häntä sitonut kulta-kahleisinsa.
Tohtori Vakanen puhui par'aikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria
tuli sisälle.
-- Orpanani Vakanen ja vaimoni sisar, sanoi patruuna.
Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, vaan pian oli hän unohtanut koko
tämän kukoistavan tytön.
Maaria kääntyi Eevaan sanoen: -- Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi
äitiliänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle
hankittava?
Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: Missä asuu hän? Kyllä minä menen
häntä katsomaan. -- Kuultuansa Riikan asuvan rannalla olevassa mökissä
jätti hän hyvästi ja läksi kiiruusti sinne. Eeva käski kyökki-piian
mennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.
Tohtori ei kauan viipynyt Riikan tykönä, ennenkuin tuli Tuomelaan
takaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: -- Teräsen leski ei kauan
elä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo
suuri-suinen piika, jonka sinne lähetit.
Eeva tuumaili, vaan ei muistanut ketään sopivaa. Mutta Maaria sanoi; --
Kyllä minä menen häntä hoitamaan.
-- Mene vain, -- lausui Eeva, -- kyllä se on hyvä, että Riika parka saa
jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua: hänellä ei ole sopivaa
puhekumppania vertaistensa seassa.
Tohtori katsoi pitkään Maariahan ja sanoi sitten: -- Joka paraiten
loistaa tanssi-salissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.
Maarian posket punastuivat. Häntä harmitti nuot tohtorin sanat, ja hän
vastasi: -- Paremman hoitajan puutteessa pidän toki päätökseni ja
lähden Niiniä auttamaan. -- Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,
jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkein. Maaria pani kätensä
hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: -- Niini hyvä, minä tulen auttamaan
sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotia. -- Maija meni, ja
Maaria jäi lohduttamaan Niiniä.
Niini itki katkerasti ja sanoi: -- äitini, rakas äitini, mihinkä
joudun, jos kuolette!
-- Jumala on orpoin isä, -- vastasi Maaria.
Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui; -- Niin
nuori ja toki jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?
-- Olen, -- vastasi Maaria.
-- Niin se on, -- vakuutti Riika; -- Jumala on orpoin isä, ja muista
lapseni häneen turvata.
-- Miksi ottaa hän minulta äitini, -- valitti Niini.
-- Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa
tutkistella, -- sanoi Riika, -- vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä
murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.
Näin kului illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta
kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat kuurot, antoi hän
viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut
sairas-huoneessa, kun Vakanen taas tuli ranta-mökkiin. Täällä oli
kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta
hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin
hoidettaman, kuin tähänkin asti.
Vakasen mentyä jäi Maaria tuumailemaan tuosta miehestä, joka hänestä ei
mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki
kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.
Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi
istua. Samassa yskähti hän, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.
Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja vähän ajan levähdettyänsä sanoi
hän: -- Lapseni, jo jätän sinun ilman maallista turvaa, mutta pidä
Jumala turvanasi, hän on kuitenkin paras turva. Ja muista myös, että
puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, mun pieni
Niiniseni! -- mä tulen pian -- pian -- siellä on ilo loppumatta,
lakkaamatta. -- Ja huoneessa, jossa vast'ikään oli kuulunut sairaan
tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen
itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.