Hämeen maassa ovat kartanot usiasti raketut järvien rannoille, ja se
onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on "maa tuhatjärvinen".
K----n pitäjän pappila on myös rakettu lähelle K----veden rantaa.
Pappilan asunto-huonetten akkunoista on näkö-ala erittäin kaunis, sillä
suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä
K----veden lahtia. Asunto-rivin toisella puolella on piha, ja siitä on
vaan muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivu-metsän
läpitse. Tämmöisessä kauniissa seudussa oli meidän kaunotar kasvanut
niin vapaana kuin kukat koivujen juurella tuolla metsässä.
Maarian äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessansa. Yksi vanhempi
sisar ja veli oli hänellä elossa: mutta Eeva, joka oli viisitoista
vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan
kartanoon Tyrvään pitäjässä. Maarian veli Aatu oli taas noin
kahdenkolmatta-vuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian
kumppanina. Vanha provasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse
opettanut Maaria tytärtänsä. Häntä ei missään koulussa kasvatettu; vaan
kuin ilma oli kaunis ja raitis, sai hän hypätä ulkona, ja koska se oli
pilvinen, täytyi hänen tavallisesti ahkeraa lukea isänsä kamarissa.
Viikko oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maarian. Hänen sisarensa
Eeva oli lastensa kanssa pappilassa. Lapset leikitsivät puutarhassa, ja
Eeva ja Maria istuivat lehtimajassa katsellen noita pienoisia.
-- Maaria, sinä olet täällä niin yksin, -- sanoi Eeva. -- Huomenna,
koska lähden kotia, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain
kasvat ilman äitillistä ohjetta.
-- En tahdo jättää vanhaa isääni yksin, sanoi Maaria, -- vaan
muutamaksi viikoksi toki tulen mielelläni, mutta pitkäksi ajaksi en
tahdo jättää kotoani.
-- Isä kyllä antaa sinun tulla, vähän maailmaa katselemaan, -- vakuutti
Eeva, ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä.
-- Ei ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset
järvet, -- vastasi Maaria, -- enkä usko, että aikani kuluisi siellä
kauemmin. Koska taas äitillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vaan
koivumetsän läpitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti
minulle, ja Hanna on kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu
päiväkin.
-- Entä Hemmi, -- kysyi Eeva vähän nauraen, -- onko hän mielestäs kuin
veli?
Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat; "Tulee vieraita,
Koivumäen herrasväki", ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja
Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät heitä vastaan
iloisesti tervehtimään. Nyt tuli myös provastin kanssa majuri rouvineen
puutarhaan, ja kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli
lämmin ja tyyni.
-- Noh, Maaria kukkani, -- sanoi majuri, sinäpä aina päivästä päivään
tulet koriammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos
vaan joudut saamaan itsellesi kartanon j.n.e.
-- Kotoni on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on hyvä olla, --
vakuutti Maaria, en tiedä mitään parempata.
-- Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat, -- vastasi
majuri.
Nyt tuotiin kahvia, ja sen juotua läksivät nuoret pallon heitolle, ja
seuran vanhempi puoli istui lehti-majassa katsellen nuorten iloa. Eevan
vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi saivat myös olla pallon heitossa, mutta
pienemmät Viena ja Aina leikitsivät sannassa ja katselivat, miten nuot
koriat pallot kilpailivat pääskyjen kanssa ilmassa.
Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen
rouvansa läksivät pois hevoisella, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin
meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta provasti sanoi hänen jo menneen
Maarian kanssa. Kuultuansa sen jätti Hemmi hyvästi ja kiirehti heidän
jälkeensä Aatun kanssa.
Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan
hiljaisuudessa haapaen suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman
askeleen päässä maantiestä ja melkein puoli-matkassa pappilasta
Koivumäelle. Siihen asti meidän nuoret usiasti saattoivat toisiansa, ja
sinne nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä
siksi, kuu veljet sinne joutuisivat.
Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: -- Ole vaiti Hanna! Eikö
veljemme tule jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.
Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raittiilla ja selvällä äänellänsä
Oksasen kaunista laulua: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savon maa"
j.n.e. Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian
posket hehkuivat, hän oli erittäin ihana tällä haavaa. Hemmi ei saanut
silmiänsä neitosesta. Hän sanoi Aatulle: -- Miksi lauloit Savon maasta;
mikä on suloisempi kuin Hämeenmaa?
-- Laulan, kuin laulun sanat kuuluvat, vastasi Aatu, -- ne ovat ihanat,
ei niitä sovi parantaa. Olisin kentiesi paraiten sinun mielestäsi
onnistunut, jos olisin laulanut: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen
Maaria".
Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuuden ystävä eikä piitannut
mitään tuosta Aatun vähäisestä pilkasta.
-- Aatu on aina vallatoin, -- sanoi Maaria, -- älä pahastu Hemmi hänen
puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan, senpä
tähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä.
-- Tuomelaan, vai lähdet sinä Tuomelaan, mutta älä unohda
lapsuuden-ystäviäsi, Maaria!
-- Mitäs puhut? -- sanoi Maaria. -- Vaikka kaikki muut unohtuisi
mailmassa, niin lapsuuden koto ja lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi
kuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja
puro, joka sen sivutse juosta lirisee.
Hemmi juoksi vielä ottamaan muutamia rakkauden kukkasia puron rannalta
ja antoi ne Maarialle sanoen; -- Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi. --
Maaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja
läksivät kukin kotiansa.
Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt
erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen ilmoitti hän myös
sisarellensa, mutta Hanna sanoi: -- Ei ole Maaria lapsi enään. Eikö
nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata.
-- En tiedä, -- vastasi Hemmi. -- Toivoisin Maarian olevan pienen tytön
vielä. Silloin tuli hän aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.
-- Ole vaiti! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana, -- vakuutti Hanna.
Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli toki tyytyväisempänä kotia
keskusteltuaan sisarensa kanssa.
* * * * *
Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: -- Ah, rakkauden kukkia! Ne
ovat varmaankin Hemmin antamia.
-- Niin ovat, -- vastasi Maaria, -- ne kukat ovat aina olleet
ystäviäni. Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle.
-- Ja Maaria oli iloinen, -- vakuutti Aatu.
-- Etkö ymmärrä Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.
-- Aina sinä olet paha, -- sanoi Maaria. Hemmi on minulle rakas
lapsuuden-ystävä, vaan rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka
tulee, en ole tuosta liioin surullinen enkä iloinen.
-- Saammepa nähdä, -- oli Aatun vastaus.