K----n pitäjässä K----veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa
kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei löytynyt paitsi
tarpeellisia ulko-huoneita muuta kuin kaksi asuin-huonetta, nimittäin
lupa ja kamari tuvan takana. Asunto-huonetten ympärillä oli aitaus, ja
aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä
kukoistuksessa. Vieläpä muutamia koivujakin oli portaitten viereen
pistetty, ja latvat kauniisti viiteen siilottu, sillä nyt oli
Mittumaari-aatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti
ensi-kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portahilla odottaen tytärtänsä kotia
pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa ja senkin vuoksi hyvin
rakastettu, mutta erittäinkin hänen hellä ja siisti luontonsa teki
hänen heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä,
kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kuu ei
kaivattua kuulunut, sanoi hän miehellensä: -- Mene, Matti hyvä,
katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden iltasen toimeen. Tänä
iltana olkoon Anni vapaa maallisista toimista. -- Niin sanoen riensi
Liisa ilta-toimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene. Anni istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului
airojen loiske. Annin huivi oli luiskahtanut niskaan, ja hänen
keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan
kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat
sini-silmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli
pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene tönkäsi rantaan.
-- Hyvää iltaa, Anniseni, -- sanoi Matti ja veti venettä paremmin
rannalle.
-- Jumal' antakoon, -- vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa
tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt läksivät tupaan, johon Liisa oli
valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa otti Anni kainalostansa ison raamatun, jonka näytti
vanhemmillensa sanoen: -- Katsokaatte, mitä vanha provastimme antoi
minulle; samanlaisen sai myös pappilan Maaria mamselli.
-- Hyvä, hyvä, -- lausui isä. -- Mutta muista, lapseni, että maa vaatii
viljeliänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii myös
raamattukin.
Liisa pyhkieli silmiänsä sanoen: -- Siinä, lapseni, sinulla on
neuvon-antaja vielä silloin, koska vanhempasi päässä sammalet kasvavat.
-- Oi, äiti, -- sanoi Anni, -- jos olisitte kuullut, kuinka rakas
provastimme puhui meille, ette olisi taitanut itkemättä olla. --
"Kakkaat lapset", sanoi hän, "lähdette tuntemattomaan mailmaan;
muutamille teistä tohtii elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin
teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä taitaa olla keveämpi takka
kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä jo ehkä
nuoruuden i'ässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat
ohjanneet: mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta
oppia ja neuvoa saatte ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä
muistutan teitä", sanoi hän, "että kannen, johon sana on suljettuna, ei
pidä tomuiseksi joutuman; niin usiasti pitää teidän sitä viljelemään".
-- Niin puhui provasti, -- sanoi Anni, -- ja käski meitä vielä huomenna
kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa
kirkkoon.
-- Mutta nyt on jo ilta kulunut, -- sanoi Matti, -- lähtekäämme
iltaselle. -- Ruualta päästyä luki Matti vähäisen raamatusta, ja sitte
läksivät levolle.
Aamulla oli aurinko jo korkialla taivahalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti
puki hän päällensä mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa
pappilaan.
Pappilassa olivat jo rippi-lapset ko'ossa Annin sinne joutuessa.
Samassa tuli myös provasti ja hänen kuudentoista-vuotinen tyttärensä
Maaria, joka myös kuului rippi-lapsiin. Kaikki silmät kääntyivät heidän
puoleensa. Ja tosiaan olikin se kaunis näkö, ikään kuin talvi ja kevät,
kuu tuo kukoistava kuudentoista-vuotinen tyttö käveli vanhan
valkia-päisen isänsä rinnalla. Maaria oli hoikka kuin järven sarpa,
hänen silmänsä olivat sinisemmät kesätaivasta, ja hänen hohtavat
poskensa olivat kauniimmat sitä ruusu-kiehkuraa, joka oli sidottuna
hänen mustiin hiuksiinsa.
Nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon, ja koska hän
siellä luki esi-puheeksensa valitut sanat; "Täst'edes en minä kauan
puhu teidän kanssanne" (Joh. I l-30), silloin kaikki lapset itkivät. He
tunsivat, että kohta olisivat eroitettuna paimenestansa, ja että lauma
sinne tänne hajoisi. Kallis rippikoulu-aika oli ohitse.
Kirkosta tultua meni kukin eri haarallensa, vaan Maarialla ja Annilla
oli sama tie. Vieläpä yksi oli, joka vaan jäljissä seurasi heitä
muutaman askeleen päässä, siksi kun tulivat pappilaan, jolloin Maaria
erkani Annista ja meni kotia. Silloin läheni jäljessä-käviä, joka oli
yhdeksäntoista-vuotinen rehellisen- ja siistin-näköinen nuorukainen ja
Syrjän talon ainoa poika, nimeltä Vilho.
Anni katsoi taaksensa ja sanoi: -- Kah, Vilho.
-- Niin olen, -- vastasi Vilho, -- ja tulen isäni ja äitini puolesta
käskemään teitä kaikkia meille päivälliselle.
Anni kiitti, ja nyt menivät yhdessä rantaan, jossa Annin vanhemmat jo
olivat odottamassa. Sitte läksivät he kaikki Syrjän taloon. Siellä oli
iso vieras-tupa koristettu seinän rakoihin pistetyillä tuomen ja
pihlajan oksilla, ja laattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan
perässä oli pitkä valkiaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset
ruoka-astiat höyryivät, ja seinässä naskui komia kello. Tuvan oven
viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä ne
vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidän hetkeksi jätämme
ja saatamme lukiamme Maarian kotoa katselemaan.