Ihastuksella ajattelin tuossa, että häne_Vanhan pastorin muistelmia

viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä

aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati

muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia

seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli

hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se

kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli

hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän

elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta

puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto

häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa,

hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen

silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että

kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on

-- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa

tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista

nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että

se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin

verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka

olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut

sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt

köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle.

»Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi

tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän

hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä

likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä

tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran,

johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --

Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen

pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme

perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua

tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --

»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni,

joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös.

Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys

tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano,

mitä on tapahtunut!»

Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä

meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen

ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen

tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli

hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä

eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein

silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän

nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan,

niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin,

kun minä kiireesti lähtöä tein.»

Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin

puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan

kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee

viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli

nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen

onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut;

mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten

muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli

kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän

voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan

nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala

oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka

Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle.

Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä

toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa

iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi

minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä

vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen.

En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene

mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä

suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa

hänet tunnustamaan!»

»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.

»Niin!» vastasi poika.

»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»

»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä

puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on

tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan.

Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa.

Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja

rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän

hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän

minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi,

mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille

olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki,

kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua

kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä

isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on

sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole

sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on

pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te

meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut

isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut

nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika

nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin --

pahaa.»

Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa

vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa

oli minuun kummallisesti vaikuttanut. --

Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi

kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän

vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt

hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä

makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä

sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän

meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että

hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten

sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä

tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun

tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut

oikeassa?»

Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi

sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi

hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.

»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla

äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää

ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa

minua.»

Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä --

minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.

Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli

surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä

asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä

iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä

näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi

tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä

tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on

siittänyt, synnyttää se synnin...»

»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva

makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»

»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja

kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle

tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat

kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!...

Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan

kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle

vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä

tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui

synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä

puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä

häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti,

kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä

lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että

hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- --

Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin

paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä

sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä

käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni

jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja

rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla

onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa

saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja

kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten

kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi

pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä

salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää

sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei

antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä

häntä tapaamaan Jumalan edessä...!»

Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty

mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen

kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin

kauhistuneena kuin tässä.

Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut,

sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta.

Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva

verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja

ihmisenä.

Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä

kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin.

Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen

päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja

kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä:

»Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi

verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen

silmänsä sammuivat kuolemaan.

En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä,

enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika

on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy

minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.

Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen.

Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata

muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen

lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän

»salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin

tämän salakomeron löysimme.

Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli

sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita

tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu

kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on,

että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on

tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi

-- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin

silmän; Juliukseen.

Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen

isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat

nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen

isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet,

jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi

tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet

silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun

viimeinen tahtosi on tapahtuva.» --

»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun

onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee

vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» --

»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein

itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa

Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan

tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut

saanut mielestänsä?» -- --

Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen

Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten

teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut.

Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä

Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat

teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua

vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat

ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni:

»Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»

Vastakohtaisia kyyneleitä.

Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen

hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava.

Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin

iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin

käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden

maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske.

Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta

hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini,

ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka

loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä

osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen

päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden

paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä

ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti

lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin

minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen

hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen

paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt

taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun

pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän

sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli

kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja

sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.

»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella,

nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen

ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.

Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli

lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun

lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli

loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi

sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni,

tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja

minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään

sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!

* * * * *

»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun

pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun,

mutta huolen.

»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä

huomanneet. Mutta -- äitini itki.

»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta --

kyynelissä silmin katsoi äitini minua.

»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun

tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi

että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä

ja istui kussa pilkkaajat istuivat.

»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun

tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut

kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --

»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne

itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin

itki hän ilon kyyneleitä.

»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.

Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.

»Äitini kuoli. -- --

»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --»

* * * * *

»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli

kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen?

En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.

»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja

kädessänsä.

»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'

»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla

teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet

löytänyt!'

»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...

»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut

takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut

vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua,

niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan

minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni

pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en

ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli

ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli

se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini

kirjoittamat sanat:

»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää

sinun sanas jälkeen_.'

»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi

hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'

»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät

olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset

vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin --

yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos

hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...

»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle,

mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.»

* * * * *

Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä,

jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka

rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa»,

joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut

ruumissaarnat. -- -- --

Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi

vaan muutamia sanoja:

»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni.

Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu,

löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»

Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.

Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten

tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän

kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,

istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.

Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon

isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt

puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä

-- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa

ja onnetonta pilkkaa.

Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun

eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi

naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi

irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.

»Jussi, Jussi Juutalainen,

Viinaväen viallinen!»

lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!»

-- huusivat he.

Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli

yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat

rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.

»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.

»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen

rukouksistaan.

Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,

sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli

hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin

lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus

ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat

kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä

mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin

rupesi rukoilemaan.

Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti

tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi

pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat

odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.

Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli

taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.

Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;

nuppineuloilla pisteltiin häntä.

»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. --

»Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,

hyvät pojat!» --

Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon

puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla

ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.

»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti

lujassa», nauroivat he.

Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla

rauhassa.

»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä,

että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy

kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»

Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme

matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi

heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi

hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen

markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen

mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»

Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti

lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni

takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.

»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että

tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa

Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti

Nastola.

Harjakannut juotiin; Matti maksoi.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi

taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut

ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten

koira.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin

taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän

siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja

löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut

humalaan. -- --

Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen

kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,

rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt

pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli

sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui

onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän

teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa

käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --

Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata

tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.

Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.

-- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski

kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin

puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!»

-- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi

taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.

Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti

olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti

hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja --

ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla

lyönyt Jussia vasten suuta.

Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä

ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten

muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet

itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!»

Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se

korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin

puheesta.

Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,

tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,

mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan

tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei

enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle

avuksi.

Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton

loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi

iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti

aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,

harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka

kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt

pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt

poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka

ainoan setelin kouraansa.

»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. --

»Tuhannen! Tuhannen markkaa!»

»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois

Jussilta -- Jumalan tähden!»

Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän

karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli

samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut

setelipakan heitetyksi.

Paloivatko rahat?

Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi

peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi

tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen

»Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli

paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän

ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,

sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,

mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.

Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,

joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi

puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --

Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia

haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi

kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.

Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta

tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.

Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui

mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.

* * * * *

_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on

onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias

Jumala_.

»Isää viedään.»

Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni,

kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä

seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen

oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana

kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu

Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.

Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla

kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet

toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät

sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he

eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä

oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden

kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona;

mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina

yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria,

Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui

hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö

Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka,

kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut

kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli

hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään

mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni

hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja

molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa

pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli

heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi

kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen

sydän, joka onnesta puhui.

Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan

huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun

esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja

ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla

vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain

toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä

onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja

vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.

Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi

meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme

vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole.

S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät

kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja

melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä

kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli

nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei

muistanut -- syntiä.

Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon

kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla

työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi

Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen

vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko

puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli

pääsevä mestariksi.

Mutta...

Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka

on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti,

joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota

se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja

kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin

kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen

riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden

turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu

se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja

viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta

enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä

viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole

vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä

odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut,

kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin

kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön,

eläköön kapakka! Semmoinen on se.

Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi

aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän

»joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin

tapana sanoa.

Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien

kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli

tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu

olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan

hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla

vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa

suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten

hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan

poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen

asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat

hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän

muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän

oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin

lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»

Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta

saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut

se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä

juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa

pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä

viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös

erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka

osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.

Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja

juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta

tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki

vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää

omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli.

Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla

iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella

toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu,

tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä

syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei

ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui

aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista

vapauteen.

»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta

punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»

Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena

nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi

hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen

aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle --

toisten hillitsemättömäksi huviksi.

Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin

iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse

vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla

päähän.

Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän

aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi

silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka

olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti

Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista

sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun

mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.

Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin

soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.

»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.

»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»

»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.

»Oi Kreeta, Kreeta!»

Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta

ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun

heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.

Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita

seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi

hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen

syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!»

Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään

tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä

poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa

ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa

ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää

viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin

kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa

puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä

näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.

* * * * *

Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.»

Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori,

vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta

mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi

punaposkiseksi Kreetaksi.

Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta

pyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En

muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia

lohduttaa.

Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei

kuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan.

Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin

luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon,

että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei

syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa

Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja

lapsensa Herran käteen.

»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»

Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus

huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu

useimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta

tahi maailman kiitoksesta.

Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa

minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin

viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt

tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän

korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat

maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan,

kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt

ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän

jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän

tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää

muutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen

risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen

levon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän

jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä

syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita,

joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden

verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman

silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien

sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden

tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen

ollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin

joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että

jotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla

päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin

kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä

rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut

ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton

sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on

pystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut

heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren

ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?

Helsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa,

niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti

on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on

pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole

istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot,

joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman

kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka

yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa

lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin

luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa

makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät

ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi

pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun

vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä

mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä

ei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa

vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy

enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä

hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla

muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli

hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa

kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna

yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään

hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan

hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen

ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin

muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin

kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen

ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on

hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta

nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee

ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut --

osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä

elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin

on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää

makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä

raskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän

omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.

Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli

silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän

suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama

lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen

viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka

loisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä

rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty,

tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän

rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä

puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin,

oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi

nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä,

jottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut!

Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora,

murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut

rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä

vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen

muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista

puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten

rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!

»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli

puhe.

Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän

voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku

piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä

suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli

vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään

epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun

jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan

takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ...

palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden

käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän

vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän

suvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori,

uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa,

siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi

liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi

asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?

Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen

onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo,

minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut,

ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma

polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen

ihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli

tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli.

Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen

herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin

jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös:

mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen

morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat

ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja,

se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa

muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä

ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut,

sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa

puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat

rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo

armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli

hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia

ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa

sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja

samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli

rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota

kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä

katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut.

Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas,

joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä

pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla:

»minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat -- nehän osottivat

paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin

sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli

katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain

kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun

rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei

hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi.

Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä

mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat

silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin

mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen

hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja

vanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä

hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman

kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin,

että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä

tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti

vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä

ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse.

»Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja

lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti,

kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen

omaan itseensä. -- --- --

Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin

hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika

takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi

muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»

»Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime

pyhänä» -- kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota

omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki

meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin

toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt.

Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi

muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä

pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi

vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan

meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä

rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä

mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi

hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret,

kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä,

muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä

kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton

syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta

oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt,

minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän

osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä

hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni,

vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä

vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa.

Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on

arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin

yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä

toisen olisi tullut kärsiä_.

»Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä

polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun

niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita

oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen

vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama

lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo

erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen

aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa

palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet

eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen

uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen

edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina

pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet

vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää

ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli

hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön

mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen

sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui

ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka

'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä'

alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti

pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet

asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että

samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja

kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka

maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki

hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä

olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä'

kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa

koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun

sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin

'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi

voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella

tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois

asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa

paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja

kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.

»Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa,

joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon

rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä

todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni

sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha

palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa

B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin

sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan

sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha

palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se

todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin

elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana.

Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on

käynyt vaihdoksiin.

»Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni

kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa.

Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui

keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen

sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän

koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen

kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja

osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan.

huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja

arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas,

olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista

laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan

yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi

sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta

tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut,

hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka

muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt,

sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei

se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se

häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se

ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa

saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen

syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän

silmäyksensä minuun.

»Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän

tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä

syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä,

joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii

totuutta.'

»'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun

suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen

kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä

paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja

salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle

nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika

oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita

kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä

niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville

seuraavat sanat:

»Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi,

olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin

teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu

ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä

siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole

puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi

hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin

olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi

pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko

minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta

kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»

»Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli

mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti

minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni,

ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen,

että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa,

etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden.

Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos

mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:

»Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä

illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli

kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella

surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen

onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne

kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat

lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on

huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän

turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle

ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos

niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!'

Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja

taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä

olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni

uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin,

uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja:

'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä

menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua

uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi

asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi

saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te

voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä

rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että

koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon

jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä

rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse

tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä

pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö!

Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu,

kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan

edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää

sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa

öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin.

Jumala teitä auttakoon!»

»Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka

sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun

vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen

ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta,

monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön.

Oletko moista uhria kuullut?

»Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni

paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin,

tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari

sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin

olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä

kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän

kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä --

ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen

syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi,

vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua

vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen

iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat

hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä

tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen

taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon

tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti.

Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön

jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei

tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa

vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin

kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa,

koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että

kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman

vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun

tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään

teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä

ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia

papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni

oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat

poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä

likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä

asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle

sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo

roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni

monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se

Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia

papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka

vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi.

Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin:

'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani.

Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi

lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia

papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin

kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia

olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili

onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin,

kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on

tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin

huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja

kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin

yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut

isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli

reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään

epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui

vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta,

murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen,

mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö

olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha

palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden

kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi

määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä

kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan,

nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin

ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan

palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä

koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja

kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään

ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä

edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan

vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden

hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen

onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita

hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut

siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo

olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua

tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän

tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan

minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja

äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta

maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on

pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä.

Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön

siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli

minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin

syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta

Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää

myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on

kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa

totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi

näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni,

käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla

kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja

äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka

te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen

palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu

siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä

kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada

järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen

silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta.

Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin

häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita

hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä

minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon,

vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava.

Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä

epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun

vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät

uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun

kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina

toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen

voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä

ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja

palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella,

rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun

ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo

seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko

elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...

»Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen.

Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä

kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin

iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet

isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri

julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen

ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos

hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset

mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me

nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin

kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani

yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia

päiviä, kunnes...»

Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin

katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja

katkonaisella äänellä jatkoi hän:

»Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita

jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä

näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä

pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka,

minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti

minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut.

Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele

tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin

koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut

aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja

rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin

palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin,

seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en

voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle

kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin

vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran

rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen

ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!'

kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en

tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme

noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani

hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada

hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja

ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut

huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta

tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän

usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen

luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ...

mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte

ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja

olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka

kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä

vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin

kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...»

»Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen

pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa.

Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa

haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi

katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt

rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä

kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä

kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu

makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut,

epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä

pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan.

Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi,

ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi.

En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli

varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä

riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta

päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen

kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin

huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä

tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa

silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän

vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat

kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta

ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni

tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta.

Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se

saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun

maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä

... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut.

Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli

myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin

nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on

tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä

sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli

mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja

tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä

eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi.

Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi

hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä

kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen.

En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa

kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin

minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja

heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin,

huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan

tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien

päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi,

sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat

täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna

epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä

ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini...

Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa.

Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen

tomullensa!» --

»Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo

myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan

koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne

vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko

elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja

entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka

ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä,

etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?...

Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi

kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.

»Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin --

sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha

asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien

suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin

levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja

kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen

omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli

sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun

kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt

voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla

tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. --

'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä

viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte

vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'

»Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia,

pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo

liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut,

mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra

sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat

teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te

tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä

tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön,

että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi

pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä

hänen häpeänsä.'

»Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä

läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden

maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen

todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo

aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma

siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö

tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme

sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty,

joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt

huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on

valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit

sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään,

ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian

jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta

ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää

päällensä. -- --

»'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle.

Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt.

Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen

salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen

niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi

ystävällesi ----»

Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona

kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin

nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton

kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa

toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän

itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa

ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa

katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään,

joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon

riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen

lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa»,

ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka

oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa

viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken

vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli

rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta

tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en

ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa

_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä

edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin

sanat:

_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.

Veljekset.

Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset

olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi,

kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi

kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen

mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa

ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin

kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen;

mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole

nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.

Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt,

istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja

Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes

pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa,

Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin

veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta

hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa

koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.

Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.

Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä

mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua

eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän

tuttavistansa havainnut.

Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä,

hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla

kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa,

vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille

menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse

jakaa maatansa.

Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan

toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se

on!»

Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat

eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta;

ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.

Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa.

Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei

koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi --

sanottiin.

He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet

naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä

vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet

löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.

Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.

Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen

aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat

isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi

Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän

kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän

löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun

puettu. Hän oli kerettiläinen.

Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka

kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä

ei enää sammuttanut mikään.

Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua

iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan.

Jaska ei tahtonut.

Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran

elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois

yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska.

Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän

sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato.

Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä

vielä.

»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui

Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,

se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt

Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset.

Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina

päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia

siellä on ainakin ollut?»

Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli

muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi.

Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi,

mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen,

hedelmöitsi -- ylpeyttä.

Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä

sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko

suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

Jaskan silmät olivat kuivat.

Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat

kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä

huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.

* * * * *

Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko

ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona

kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat

näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo

kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten

veljensä ja hän.

Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät

olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä.

Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.

Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena,

silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki

pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki

hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina.

Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.

Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen

maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä

onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi

mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän

kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi

koko maailmaa.

»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika.

»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.

Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän

karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.

»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska.

»Miksi?» -- kysyi poika.

»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun

veriseksi!»

Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!

Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»

Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi

hän.

»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö.

Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi

hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte

toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja

siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»

Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni

katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies

tielle. Jaska ei häntä huomannut.

»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. --

Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen.

Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa

itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat

nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin

nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa

anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua.

Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»

Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa.

-- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa

näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»

Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska.

»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme

odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»

Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on

mahdotonta!»

* * * * *

Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on

koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu

Eskon oven takana. Hän vapisee.

»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta

rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti

lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän

jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun

syliini!»

Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa

sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä

sylissä.

* * * * *

Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha,

sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen,

Jaskankin on ruvennut versomaan.

Poikani, minun poikani!

Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,

nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.

Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi

mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.

Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka

kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.

Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku

Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä

hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas

puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri

väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan

-- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai

Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,

näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat

poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:

»Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!»

Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää

pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.

Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,

kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa

aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun

nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki

tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin

rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,

jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä

tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi

rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä

oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen

oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti

kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!

Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä

kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku

Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana

kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen

tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois

hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä

lujempaan juurruttanut.

Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden

tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati

viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin

hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.

Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa

rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi

kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti

sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.

Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta

äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän

vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän

multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa

olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari

seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,

liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset

lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!

Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti

alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,

mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin

aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat

olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne

halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä

alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti

alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku

keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,

minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin

minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean

huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika

taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi

häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko

ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,

turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä

poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,

kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli

palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen

arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän

kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän

kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi

kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen

tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä

tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon

lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin

tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta

rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun

isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä

vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli

tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä

te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun,

jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten

ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.

Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka

häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen

haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,

joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta

vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja

seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei

aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt

auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien

peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat

pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova

kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta

noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut

tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät

yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta

hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina

uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan

yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.

Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli

kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se

kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,

sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun

he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että

kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi

tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni

niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista

mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle

tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä

pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi

kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden

parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja

ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden

tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut

»patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.

Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.

Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä

viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria

»ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen

poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä

ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku

Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini

perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari»

täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»

Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi

pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi

ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä

tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...»

-- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja

hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli

kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista

liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta

vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän

kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.

Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen

äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa

tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,

huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»

Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta

ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru

oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus

poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä

taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen

edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen

kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.

Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,

liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua

hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui

kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos

huoneesta.

Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus

olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;

se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget

olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on

oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,

mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki

hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma

syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»

Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat

yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat

avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään

ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,

mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen

isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä

riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan

itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa»

tavoittamaan.

Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin

alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen

tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä

lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et

menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen

puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole

huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista

töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840

saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,

mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea.

Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_

elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin

hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi

huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa

ovat.

* * * * *

Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui

rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa

valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.

Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen

koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä

oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen

seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,

siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;

sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.

Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään

tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen

silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta

väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,

näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin

iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui

viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän

huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle

vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen

tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien

luonnissa ei enää leimua ollut.

Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri

astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies

kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla

tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia

katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän

tottunut.»

Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.

* * * * *

Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;

ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli

kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä

muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla

vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen

pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä

ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten

välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät

hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle

parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,

kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on

piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko

siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa

yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli

yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä

lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut

talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan

käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän

itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.

Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun

»pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen

onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli

kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut

vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista --

Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,

kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois

puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä

liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut

kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut

vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa

hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä

levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin

suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa

harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen

muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,

löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,

äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka

hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli

enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä

vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi

peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon

puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee

vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari

näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän

tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä

ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin

asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna

oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,

kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin

edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella

muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän

kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän

perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin

aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut --

tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa

viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän

täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta

se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön

kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun

puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.

Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin

kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten

kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.

Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen

luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,

kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei

kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva

vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista

vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,

isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari

päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...

Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa

jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa

seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei

mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä

-- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä

ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja

vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa

ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova

oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää

isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee

sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla

mielellä erosin minä vanhuksesta.

* * * * *

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin

työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä

päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.

Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta

muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin

hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän

hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika

astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.

»Kuka on sairas?» kysyin.

»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.

»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»

»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku

Pietari...»

»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:

»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»

»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä

liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli

ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana

rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja

kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä

kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa

puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin

hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja

sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani

palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku

Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on

hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli,

taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei

ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki

tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota

pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.

Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni

ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin

kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.

Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja

kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja

samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin

viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän

kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli

onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme

pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,

isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti

loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja

ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin

pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan

Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja

huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin

ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»

»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»

»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai

tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,

mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»

Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin