Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa

jätti.

»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön

Sakaria.

Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle.

»Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on

tapulin ovi auki.»

Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan

ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan

vaikutusta.

»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion

esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta

tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.

»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön

jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat

seuranneet.

Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei

Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.

Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He

kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta

tähtilennon he näkivät.

»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät

ole oikealla kannalla.»

Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota

kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä

-- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt

uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä

yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä

kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä

liikkuvan.

Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan

sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä

kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä

vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku

ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät

ketään nähneet.

Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt

polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky

ei myöskään väkeä rauhoittanut.

»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon

viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä

lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan

pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»

Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion

tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.

Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä.

Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa

yli.

»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen

Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa,

missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.

»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei

sitä kukaan tiennyt.

»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti

viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»

Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina

tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.

»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.

»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois

kaikki pahat.»

Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli

»pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen,

käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai

puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä

kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen

suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä

suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan

pantu.

Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä

seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut,

nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut

tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi

enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka

vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä

aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna.

Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme

Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee

minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista

vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan

puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin

tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta

kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta.

Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko

voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille,

että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta

näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa.

Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee

kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä

semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan

luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa,

älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään

toteen näyttää.

Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena

seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut

tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana

jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä

hypähdin kiireesti reestä.

»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.

»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni

uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän

vielä.»

»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.

»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?»

huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa

löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle

tapahtunut?»

Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.

»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.

»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»

Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin.

Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani

oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai

sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan

lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran

kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari

ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin

tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja

palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä

olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin

suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt,

ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen

kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä

olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se

kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo

hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa

lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen.

Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei

muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin

minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön

Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen

ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät

viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi

avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne

ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen

oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet

pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva!

Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole

tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei

ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä

ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi,

jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä

uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi

väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota.

Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä

tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion

sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli

suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli

lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen

kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka

kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin

tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa

tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä,

rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta

kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella

olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin

olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla

puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä

paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen

jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin.

Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat,

hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet.

Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin

muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä

hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa

valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat

tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei

ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä

tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen,

käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun

sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin

Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin

päresoihdun. -- --

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan

kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.

Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla

pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta

löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin

kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa

partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen

vieressä.

»Vilppu!» huudahdin minä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä

ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet.

Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut,

mutta käsivarsi ei ollut kylmä.

Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton

nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta

asemastaan, saatava lämpimään suojaan.

»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni

olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille

muuttanut.

»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin

rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»

Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan

kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset,

jotka jäivät kynnykselle seisomaan.

Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa

Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta

sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki

ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se

muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman

tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.

Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua.

Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista

muuanne kuin -- hautaan.

»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi

viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia

keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski

suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa

Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.

»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin

saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet,

nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja

minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa

onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla

omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai

sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa

mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen

kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa

ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.

* * * * *

Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden

aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen

suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli

hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut.

Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa

mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt

tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme

olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä

aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin

hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava

ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä

järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä

oli!

* * * * *

Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä

tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä

Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen

oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei

koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole

pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras

kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan

raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari

sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea

ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»

Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman

jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto

ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että

Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori

mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi!

-- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että

hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» --

Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!

Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun

eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven

huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta,

joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän

puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa

vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa

oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli

saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa,

mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren,

uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin

meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että

uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan,

kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut

hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo

»vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä

tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja

katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen

mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä

lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja

siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon

pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka

oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä

minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.

Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi

silmäilyllä miehen.

Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa

saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään

vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea

ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»

Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun

kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä

suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän

tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään

toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään.

Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun

onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut;

mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun

kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen

aikaansaattamaksi luuli.

Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja

säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko

niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa

tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei

sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan

kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta,

turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen

kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan

kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.

Kaksi valaa.

Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden

saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka

kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan

mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut

kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi

häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän

minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin

sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä,

ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla

könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset

haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa

aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin

laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat;

olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he

kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita

koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä

samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,

renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon

tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi

laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista

sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen

tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan

sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen

häviän.»

Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä

pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja

sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut

luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja,

tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa

velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan

sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin

vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin

puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin

perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi

oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana

riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen

tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli

hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän

ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä

kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän,

että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli

tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista

kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi

kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa

eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän

alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut,

ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka

näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta;

sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut

rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa

tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa

sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis

oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että

hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville

saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt

kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä

lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan

Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa

kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna

päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta

siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen

kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan

mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli

ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut

alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun

päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen

siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja

mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä

hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas,

vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa

joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden

kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,

jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista

hakea morsiuslahjat armaallensa. --

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli

seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu --

mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen

työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt

pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin

kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka

seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja

pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta

kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin

yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes

monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli

lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat

sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä

huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä

mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin

unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta

juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.

Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,

Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.

Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että

hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä

sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä

asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä

semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen,

kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille

tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut

kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli

hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka

ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin

myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta

juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän

lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt.

Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat

nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen

iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli

vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei

enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli

kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,

samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen

kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli

koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se

pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti

talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa.

Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa

seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla

äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti

parka!»

* * * * *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin

murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana

muuttaa L----n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää

kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa

imenyt -- kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä

lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen

nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen

murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät

ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani

pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut,

huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta

viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni

hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön

kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän

saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan

lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime

pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä

minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen

pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin

selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia

tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos

olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä

miehemme saisimme.» -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä

ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin

hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli

ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen

muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä

muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka

talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin

harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen

tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? --

Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli

ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja

vastasi: »Jumala tiennee!»

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja

että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että

hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti

kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän

talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli

minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona

käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti,

kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen

näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta,

kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti

minua vastaan.

»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.

»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne

ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»

Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut

yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa

järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri

kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja

ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei

niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli

Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti

käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan

luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan

odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä,

Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen

menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin

odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta

mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en

tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli

jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän

syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli

kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,

että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.

Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut

siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,

jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja

pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin

tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen,

ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle

tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.

Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.

»Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan

kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,

ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen;

hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai

jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue

muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»

»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin

Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.

Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä

vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja

lähestyvän asuntoani.

»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan

kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen,

seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin

alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän

kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja

sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani

puhua teidän kanssanne.»

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani

kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni

myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja

lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette

malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:

»Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät

yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla

olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo

vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte

luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani

ajatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä

kerta tuota asiaani miettiä.»

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin

häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli

särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.

»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen

ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on

se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle

sanottavaa.»

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan

istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten

hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:

»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»

»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä,

mihin valalla olemme sitoutuneet.»

»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan;

jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä

toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?» Ja hän loi silmänsä minuun,

ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu

kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen

hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...» änkytti hän. Sitten

vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia

pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun

suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty

sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,

ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan,

hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla

äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja

ijankaikkisuudessa tuomittu.»

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä

kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi

hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja

väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja

ijankaikkisuudessa kadotettu!»

»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on

parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se

riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä

uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme

kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa,

kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!»

Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka

vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin

murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.

Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti

olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui

sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.

En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata

enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen

ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun

sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka

nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa.

Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka

sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä

salaisuuden.

Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää...

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla

lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään

oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan

poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle.

Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän

käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli

Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän

jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt

kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli

kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen

kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja

rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän

saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,

joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja

siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen

olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut

rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja

maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.

Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt

seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut

tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja

työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän

kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta

saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi

oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä

hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä

pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle

viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja

huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» -- Vieraan tulo

oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he

näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä

vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies,

mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet

riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja

tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä

varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen

sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen

tänne jäävän.» -- »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut.

»Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet;

siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli

puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi.

Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi

epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä

neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen

käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo,

johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka

vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä

mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa

ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän

tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa

pitää.»

»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin

siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen

hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden

reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen

viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi,

suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin

hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin

punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten

puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin

ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin

maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen

puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja

saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta

Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin

murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista

salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja

kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta

toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten

makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse

nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä

kotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani

luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että

heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi!

Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen

siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun

heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»

»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani

sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä,

että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän

valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin

kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän

tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle,

missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta

viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen

peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ...

oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi

aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin

pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri

siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi

vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta

kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua

kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut

tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»

»Oi Lassi...» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän,

mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän;

mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» --

Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan

muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos

sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä

luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»

»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli

kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen

sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat

korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan

murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan,

saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä

minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ...

oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä

tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin

Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet

_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että

sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut.

Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta

edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt

päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta

välttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden

ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota

armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin

tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten

edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia.

Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan

ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen

lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka

pelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että

niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla

äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka

hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori,

olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä

tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden

opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei

sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska

oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen

lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen

vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty

toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen

edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos

jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan

punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska

todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä

hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni

vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä

kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan

teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi

sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille,

jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala,

jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit

Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta

murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä

ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi

katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat

niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon

silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen

sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni

hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa

palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän

kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä.

Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo,

käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän

ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen

on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin

kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus

on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka

ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä

hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei

hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin

ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät

näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun

tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, --

mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun

mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että

nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,

poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat

näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,

vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta

minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa.

»Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää

tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei

uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän

ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut

tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota

hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi

on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja

vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä

tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin

ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka

tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies

sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä

Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun

en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt

toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari

virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani

jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy

olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta

vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme,

minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin

varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota

etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan

tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa.

Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa

aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä

minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan

luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia

ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi

huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii

käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus;

ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy

olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee

samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan,

ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.

Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa

päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää

vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään

Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen

unhottaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan

malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt

makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli

saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona

käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut

siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta

enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa

tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi

hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi

kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä

lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko,

kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän

ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet

minua kahdesti samana päivänä petä.»

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin

outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva

väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on

jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka

istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska

kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea

kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän

ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa

vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa

terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli

kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli

hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin

heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa

kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista

tuskaa.

»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies

tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen

tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin

sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt

tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde,

joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt

on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en

nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä

häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun

ansainnut.»

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia

varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä.

Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään:

muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä

hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän

lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että

verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska

kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen

alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja

luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --

Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi,

ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan

ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut

sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi

kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska

tuskin kuultavalla äänellä:

»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi

olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan

oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä

osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.

Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko,

vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen

laupeuteensa yksin.»

Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne

kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin

takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan

oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti

pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa

tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen

Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin

surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

»Meidän pikku Jaakkomme.»

»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, --

anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!»

»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan

hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.

Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.

Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse

nähdä!» --

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän

kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli

ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten

kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa

tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli

köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli

Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin

varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme

myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä

huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa

varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa

miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta

oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi

kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan

Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän

on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa

Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,

joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin

kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin

aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän

minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,

Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet

yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua

»keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät

ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun

huulillani. --

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä

aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä

öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin

sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut

juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden

pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä

aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- --

mikä teki muutoksen? --

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen

koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen

sanovan.

»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin

minä tiellä.

»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.

Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan

suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui.

-- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja

iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on

mieheni, joka veisaa.» --

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari

ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti

ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, --

toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä

ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä

silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä.

»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos

Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»

»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole

minulle sanonut.»

»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta

ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän

ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» --

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja

»meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta

enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa

oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut

mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen

tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan

maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei

saa mies usein.» --

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja

hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.

-- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on

todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät

tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;

ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää

rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,

minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa

ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari

juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli

muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä

häneltä.

»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä

kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette

sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku

Jaakkomme.»

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi

isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.

Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt

päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä

viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä

sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että

vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja

hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten

valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja

laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja

te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen

isästään ja äidistään.»

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku

Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi

tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä

luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on

väkevä, voimakas.

»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.

Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä

päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

* * * * *

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas

ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille

seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla

onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän

käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen

lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin

Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin

merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta

vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset

pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin

minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun

niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat

aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen

poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin

punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä

talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.

Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota

olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia

muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin

ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina

tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa

metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. --

»Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta.

»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet

sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.

Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»

»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?»

»Selkämaa!» -- vastasi poika.

»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»

»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi

pitkään minua.

»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku

Jaakkomme!»

»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen

hänen nuorempi veljensä.» --

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt

pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie

hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja

kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä

olin äitisi ystävä ennen.»

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se

olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti

hän rattaille ja ajoi pappilaan.

»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni

torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli

paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän

kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko

se on?»

»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»

»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi

kiireesti ylös.

»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut

siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.

»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän

onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,

katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te

ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni

oli lyhyt, oli kavala.»

»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa.

»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli

taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti

onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui

hänen hautaansa.»

»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»

»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin

hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli

maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.

Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta

kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,

joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen

hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien

kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku

Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään

vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette

ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien

jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni

mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.

Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja

kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin

kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat

kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.

Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli

lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole

kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi

minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä

mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» --

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On

tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama

kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa

päivinä.

»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen

kättänsä.

»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi

hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät

saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari

on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...

Missä, oi missä on hän!»

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli

kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että

äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi

ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja

sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», --

sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni

ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»

»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin

moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni.

»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku

Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...»

»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa

näkyivät kääntyvän toisaalle.

»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne

sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta

tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on

oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan

hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni

jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun

kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille

tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme»

vieressä kirkkomaassa.

Viina!

Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti

poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo.

Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän

pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä

lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku

Aatto!...

On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt

isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt

naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.

Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut

kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en

ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta

kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.

Miksi tämä kyynele?

Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.

Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian

tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä

hänet toisen vanginvartian luo.

Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa

näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä

tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?

Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen.

Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne

olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.

»Aatto!» -- huudahdin minä.

Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.

»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon

asemaan saattanut?»

»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan

sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli

runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.

»Viina?» kerroin minä.

»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.

»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia,

joka oli hänet Koskelaan tuonut.

Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi

penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo

hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön

tuska. --

Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa

suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä

elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut

niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän

rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen

myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ...

kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!

Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli

hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli

pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli

kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan

tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa

hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää

edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi

vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli

jäähyväissanaa sanomatta. --

»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia.

Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa,

pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään

onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei

toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen

väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!

Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta

Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti,

että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun

luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja

voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun

helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.

Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän

paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --

Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään

kuullut. --

Kauneutensa tähden.

Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.

Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka

hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis

oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea

otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa

kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja,

sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.

Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui

omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.

Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja

talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.

Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!»

-- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa

_kauneuden tähden_.

Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin

aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan

Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta

ja puristi hiljaa Annan kättä.

»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha

rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» --

Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen

nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut

naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin,

tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan,

unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n,

pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten

lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi.

Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano

oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta

miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.

Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki

myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin

herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi

oli ajettu saunaan asumaan.

Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta

kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.

»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä

tiellä jotakin puhuakseni.

»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen,

herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!»

Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli

sinun morsiamesi?»

Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla,

ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en

silloin saanut tietää.

* * * * *

Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin

muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi,

minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani

lopettaa.

»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun

viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.

»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja

salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina

Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» --

Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.

»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.

»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole

aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko

Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»

»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää

asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen,

mutta siistiin taloon.

»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni.

»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui

kyytimiehemme.

»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini.

»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus

säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»

Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski

meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --

»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen

astuimme.

Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen

vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui

tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan

kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli

toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.

»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.

Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä

Anna oli voittanut hänen sydämensä.

»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen

hänen.» --

Anna pudisti päätään.

»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K.,

teidän miehenne?» -- kysyin minä.

Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.

»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä

olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä

kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt,

kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt

_minun_.» --

Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä

kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja

vihdoin vastasi Anna:

»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin;

itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se

oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani

kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen

_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja

tämän _kauneuteni tähden_...

»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti --

»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. --

Esa -- --»

Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä

asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt

minun. Siinä kaikki.» --

Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista,

mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.

Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.

»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli

jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja

pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä

appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin

karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti

häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --»

Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin

kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli

Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli

omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten

Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna

mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna

entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli

palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden

kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle

käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän

tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä

vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut

aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.

»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ --

ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä

missään», lopetti kertoja.

Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.

Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä

majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin,

käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt

minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä

pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän

kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan;

astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman

tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän

saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun

ystävällisesti vastaan.

Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen

-- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat

helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa

huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa,

mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä

ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.

Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva

yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista

sukuperää.

Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan.

Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos

huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.

Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen.

Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän

kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten

ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen

miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut

suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä

hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.

Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja

minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin

ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun

hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme

kylliksemme sitä. --

Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni

itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka

vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli

korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä --

sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.

Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä

hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi

miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin

huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden

joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä,

lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen,

jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.

Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli

ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.

Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun

pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei

riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui

vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla

vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on

kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä

miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen

tahtonsa.»

Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut

montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini

ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.

Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja

kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin

hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle

puhuisin.

Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita

suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät

matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun

koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki

siimeksellään ja katoovaisuudella.

Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos

minun sisäänastuessani.

Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen

vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat

vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä

olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä

ollessaan.

Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi

heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja

olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin

hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.

»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette

säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen

vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja

hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä

hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että

moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen,

minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa.

Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä

olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä

ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen

armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»

Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi

hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin

että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut

minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni

voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut

minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi

itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen

eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi,

jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi.

Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko

tuomari hänen Vapahtajaksensa?

Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä,

sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä

Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä

yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti

sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta

penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka

huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä

löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti

vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen

nälkään.»

Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu.

Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut

pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:

_Tämä olen minä_.

Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä,

kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä,

suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta

ja lopetin lukuni sanoen:

_Tämä on Jumala_.

Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että

Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme

ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä

kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä

ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä

uskon kautta Jumalan tykö.

Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja

kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata

ja ottaa osaa heidän iloonsa. --

Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt

kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan

ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään.

Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli

hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki

tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.

Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa

laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän

nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut.

Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa,

mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä.

Hänessä toteutuivat virren sanat:

Kun lammas eksyy laumasta

Ja joutuu korpeen kauvas,

Siit' ompi paimen murheissa,

Hän nousee, ottaa sauvans,

Käy hakemaan

Pelastamaan,

Sit' ettei pedot söisi;

Ja olallaan

Vie kotiaan,

Iloiten, kun sen löysi.

Kauhea hetki.

Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti

ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja

vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta

heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin.

Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani

nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään

kutsumustani.

Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli

lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.

»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni

eukkoon.

»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.

»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti

oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut.

Omat vaivani olivat vaan mielessäni.

»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet

valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän

sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan

Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla

väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei

Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta

häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa

vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat

paleltuneet...»

»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!

Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»

Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa,

paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän

kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden,

joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»

Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat

juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää,

vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt

mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat:

»pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»

Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven

vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --

Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua

vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima.

Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta

vanha nuorukainen.

Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.

Lumivalkoiset ne olivat.

Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt

kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska

loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei

ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja --

kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi

tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen

silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen

elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä

lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei

voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun

mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan

vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle

syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen

vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin

kuuntelivat he minun sanojani.

Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta

osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän

vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei

voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta,

sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen

laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin

hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi

tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen

arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin

kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun

pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin

kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt --

ruumis.

* * * * *

Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa

eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät

hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa

vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.

Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!

Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma

koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa

oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja

apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena»

muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni

voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä

usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin

läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan

kappalais-virkatalooni.

Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis

Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä

kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me

juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_

kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme

rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin

seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua

nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan,

sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa

kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin

tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä

hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis

minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se

loisti hänen silmistänsä.

Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen

menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin

olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni

nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä:

»kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän

meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että

hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan

säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut --

tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen

hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen

suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni

ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.

Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen

hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori

poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen

tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.

»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa

tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset,

ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.

Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui

tervehdykseni.

»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!»

änkytti nuori poika.

»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. --

Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja

minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän

äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän

nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä

nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä

tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä

olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että

hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin

viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä

neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja

minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen,

jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.