Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian
taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.
Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,
joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan
perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous
rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli
noudattanut hänen pyyntöään.
Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,
sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha
Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen
vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,
oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa
kärsinyt.
Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat
lähestyneet toisiaan.
Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,
painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.
Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun
poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt
huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.
Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.
Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on
minun poikani ... joka kadonnut oli.»
Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat
kolisivat.
Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen
tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse
aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus --
anteeksipyyntö -- anteeksianto.
Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman
iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei
tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää
ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin
ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen
hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä
muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä
päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä
semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän
isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti
hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt
kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen --
nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää
sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut
mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,
kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu
elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina
ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.
Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja
silloin hän meni tunnottomaksi.
Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.
Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä
heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin
tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.
Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen
suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän
vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt
lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin
voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi
paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi
poika: »viekää minut isän luo!»
Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun
poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa
vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei
vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.
Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi
tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,
paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei
kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän
ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän
enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma
kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen
polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se
puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin
murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä
tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova,
kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä
sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha
Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven
sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.
Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen
tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka
sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran
välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.
Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika
isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja
mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli
kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --
Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua
noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut
pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.
Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten
tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat
tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo
edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja
minä. --
Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen
synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen
luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä
viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...
Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän
makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla
kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.
Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta
testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen
tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli
kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus
puristi kättäni. -- --
Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha
Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä
langan.
Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö
hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,
joka syntisen vanhurskaaksi tekee.