Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --

Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva

mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan

tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli

taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin

jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi

aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön

oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli

köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei

auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli

leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät

rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.

Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,

virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle

vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;

hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi

unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --

* * * * *

Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen

kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut

unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo

oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli

minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.

Niin oli viisi vuotta kulunut.

Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa

kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun

suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,

joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan

maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni

ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi

edessäni.

Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin

iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja

eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»

Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi

pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja

sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään

Suomen.

»Suomen!» huudahdin minä.

»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus

minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt

ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka

vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen

silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota

olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän

tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian

rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt

menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen

maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus

opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;

koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka

näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa

eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että

suomalainen talonpoika seisoi edessäni.

Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli

kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän

vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän

tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,

että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen

leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko

sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat

hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin

tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.

»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän.

»Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3

tahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan

morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä

leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä

iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.

Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita

hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä

huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen,

aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli

vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,

joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun

setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä

onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä

enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian

aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko

todella, että onni asuu rikkaudessa?»

Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli

hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja

varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat

pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan

olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...»

Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa

asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa

jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen

väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita

ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.

Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän

peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä

saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.

Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:

»Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta

vaan! Pian se aika kuluu.» --

Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä

eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin

kauan oli luonani viipynyt.

»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun

kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän

palaa -- -- --?»

* * * * *

Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,

vuosia.

Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,

Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,

pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat

yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli

määrännyt kotiintulo-ajaksensa.

Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut.

Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin

toivo, morsiamen rakastettu.

Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden

aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät

ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.

Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen

virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,

suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää

kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli

kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän

odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun

päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä

sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset

auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He

voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.

Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili

vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin

tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan

häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli

iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu

varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa

hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi

läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän

tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. --

Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli

morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa

kohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni

heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli --

niinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä

hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,

matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili

häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja

varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun

palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun

päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,

niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti

alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin

olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin

ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että

Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!

Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.

Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta

kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä

ainakin.

Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.

Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun

pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.

Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten

jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin

palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia

linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden

linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä

tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:

Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma

siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten

joukosta kadonnut.

Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan

päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista

luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,

komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen

mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä

vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti

palveliansa avulla vaunuistansa astui.

Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen

syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko

hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja

kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto

vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,

joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi

hän:

»Te ette tunne minua?»

»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.

Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa

jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,

mutta ei tuskiltansa sitä voi.

Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.

»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä ... myöhästyin.»

»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.

Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään,

»nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän

sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa

sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.

Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa

linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita

rakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. --

Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni

takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.

»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en

huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,

oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi

polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen

haudassa, toinen mielipuoli!»

Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä

eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä

muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,

kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen

sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:

»Voisiko kuollut eloon herätä!»

Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.

»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa

haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen

hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä

kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»

Hän peitti käsillään kasvonsa.

»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.

Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän

minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...

yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» --

Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän

sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui

hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,

kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin

palkitsi se kumartajaansa!

Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini

viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten

tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette

minut nähnyt!»

Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että

jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin

voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.

Minne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut.

Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä

löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. --

Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat

setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän

palaa -- -- --!»

Hän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.

Ystäväni Jaakkola.

Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä

kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan

talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä,

-- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli

ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä

hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli

taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä

hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen

hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä

sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla

avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta,

jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin

seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat:

»mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen

lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän

kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen

lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin

seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» -- »niinpä niinkin, herra

kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola

tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» -- »Siinä sain minä:»

kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa

seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»

Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen

vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen

avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin

mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka

kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain

pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta

aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta

säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä

oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni

muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän

velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi

antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut

oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen

tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita

Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan --

mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei

kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan

esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa,

Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen

omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein

kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä

hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä

eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen

luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui

sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja

aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse

perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä

kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.»

Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen

peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen»,

sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.

Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän

vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän

uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän

puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta

eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli

rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi

Jaakkolaksi.

»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on

salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei

kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan

seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi

tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta.

Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli

velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi

laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun

tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet

raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti

oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli

kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä

rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt,

milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä

tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin

hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen,

väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa

edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan

oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus

maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja

Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel

Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa

kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka

makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?»

ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin

kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu

löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan,

jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala

kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei

tiedostaan koskaan kerskannut.

Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa

pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi

minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa

käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin

»hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä,

jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin

vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan

varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä

niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen

viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä

ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin

halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin

suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain

näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä

ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu

päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain

keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut

aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri

mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä

hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi

lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän

mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi,

osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti

lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan

lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan

nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä,

jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten

rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.

Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen

avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä

mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen

vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen

perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä

puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä

kohtausta Matin elämästä.

Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli

kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin

suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset

aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja

tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki

istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että

sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua

tervehtimään.

»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna

kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun

hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja

ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut

tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi,

että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski,

kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti

hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:

»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko

ruveta takaukseen minulle?»

Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja

ihmeissäni.

Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun

aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä

pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa

takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden

varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen

meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin

varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme

itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme

epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja

miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme

takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin

useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun

sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat

tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa,

jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä

suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen

jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista

lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos

vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on

saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on

takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että

ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme,

perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme

syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja

ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole

valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt

likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan

pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.

»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.

»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä

näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin

tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen

pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä

ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani -- sen tärkeämpi ei asia

ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo,

mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En

muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään;

päätöksemme ehditte sitten kuulla.»

Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin

vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.

»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen

miettinyt ostaa sen.»

»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko

viisas?»

Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin

tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi,

kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa.

Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28

vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja

lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä

hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä

kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja

kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei

koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään

vastaamatta.

Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen

sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen

kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä,

muuttuivat surullisiksi.

»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän

hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä

tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun

sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa,

selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin

ajaa?»

»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky

mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun

ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä,

ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai,

antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa,

seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa.

Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä

ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen

kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin

sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei

varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi,

äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat;

mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa

herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta

kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni

häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti

kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi

hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen

huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut

kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa

Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko

sen?'

»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella

hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista

kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän

sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään,

ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi

kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita

perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli

kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa

huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen

keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä

ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä

kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua

jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät

nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko

loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi:

'Sen Herra hänelle kostakoon!'

»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En

ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut

sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi

hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini

vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli

hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten

huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»

Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka

kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät

kosteiksi.

»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.

»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini

viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet

kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin,

kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen

herran, joka minua löi.»

»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.

»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ...

mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa

niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.»

»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan

ostaa.»

»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt.

Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte,

kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille

yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma

talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut

yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on

ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata

3 tuhatta hopearuplaa.»

»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»

»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen

vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden,

ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain

nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö

häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut

Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin

ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala

on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin,

toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa

valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi

jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat.

Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty

kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken

kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa

pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni

vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni.

Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt

Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että

kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos

vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on

ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta

puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi

isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat

kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset

mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman,

erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni

oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi

tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka

syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö

mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen

kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua,

herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon

vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»

Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin,

ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.

»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.

»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle

kalliin maailmassa.»

»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko

pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»

Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä

jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista --

ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia,

ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat --

niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei

poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa.

Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat

semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon

kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää

koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa:

sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille

lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka

kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja

pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli

päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle,

mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän --

»kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»

Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä

tässä asiassa parempi oli.

»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia

on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin

olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii

täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan

minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän,

»kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan

kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»

»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja

minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus

tuli sydämestäni.

* * * * *

Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli

matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain

edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli

meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun

täytetakauksellani.

Nyt palasi hän huutokaupasta.

»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.

»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»

»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»

»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.

»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»

»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin,

käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä

ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt

suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen

suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi

täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli

nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini

viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin

muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»

»No entäs sinun korkosaatavasi?»

»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän

jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän,

»minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä

koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen,

näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä,

näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa.

'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun.

Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta

vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen

ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan

500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»

»Ja sinä sait siten korkosi?»

»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla,

kun kauppa on laissa vahvistettu.»

* * * * *

Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui.

Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on

kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa

vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti

on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne

kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.

Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni

tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan,

kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei

ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.

Vanha virsikirja.

Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ

tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan

yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan

oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä

ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei

ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen

katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei

tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään

semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa

puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei

edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi

hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne.

Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,

näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti

iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.

»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?»

kysyin minä surullisesti.

»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun

tulee vastata.»

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei

ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se

tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä

oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli

seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan

tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt

rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.

Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa

arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka

kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan

sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen

vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on

poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt

rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi

Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä

hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne

lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset

silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut

esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa

haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta

istunut.

»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle

Lauvilan Jussista puhui.

»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli

ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän

suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia

kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa

kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita

huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä

eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen

mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset

hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä

lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,

ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja

tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän

kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan

nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain

ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,

vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,

mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele

häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä

olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,

ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,

samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen

aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin

illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden

joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.

Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista

oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää

täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja

siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa

rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime

kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni

tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen

jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa

seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa

tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti

suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä

riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt

vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt

hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli

kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää

mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.

Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli

lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi

puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä

on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen

jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman

päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen

vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika

kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.»

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen

elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun

Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;

toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan

isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta

vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla

enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen

rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi

pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä

liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.

Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:

»Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!»

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme,

että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»

»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti

vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta

kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven

kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...

tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani

tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...

eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?

»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi,

rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun

esikoiseni katuvaisena!» --

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia

oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.

Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli

Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;

kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä

ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta

ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli

levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut

muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia

likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa

katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin

veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,

aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä

ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja

saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut

olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli

seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt

luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä

liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun

saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle

yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne

veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi

hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski

lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?

Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.

Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja

kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te

tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä

ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys

oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla

äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko,

että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt

syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren

pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä

sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» --

vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi

kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että

muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin

hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,

nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän

vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat

ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla

äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,

kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt

soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja

lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,

että ihminen näin saattaisi teeskennellä. --

»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä

armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni

kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä

ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle

haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan

Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä

se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin

vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi

polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:

»Oi äitini!» --

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat

ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi

äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko

minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän

ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?

Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli

muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa

miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen

kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita

kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon

penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,

josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,

tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,

mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,

ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:

»Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi

sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran

pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen

kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa

muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.

Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä

häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän

nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin

varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:

»Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi

(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty

elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle

sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä

hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja

kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli

hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen

pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,

vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa

ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon

joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja

puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo

enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen

siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa

olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra

itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo

aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen

luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha

virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena

maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä

päätarkoitus.

Isä ja poika.

Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja

vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee

siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin

lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän

neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä

eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä

kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä

Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat

Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä

poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli

perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se

lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan

kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä

jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan

sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas»,

sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta

-- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka

eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen

kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia

ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää

sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä,

muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan

kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän

takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti

hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei

valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa

oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty,

semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän

sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä

koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin

vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului:

»Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies

käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että

maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä

ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle,

joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin

ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa.

»Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä

itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta

järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta,

jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä

rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä

aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton

mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt

kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi

kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet

niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle

luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja

että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi

muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa

hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli

Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut

selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä

luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen,

horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman

takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» --

oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin

olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla.

Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä,

että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25

prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta

siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään

takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa

suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa,

jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi

hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa

tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen

tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin

omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä.

Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää

pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli

puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän

vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi:

»menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon

päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä

kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto

pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua

tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus

ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi

mentiin.

Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli

oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli

avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista,

seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut

pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran

tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita.

Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin

usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli

samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi

toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän

maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa,

palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen

kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät

ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. --

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen.

Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa

kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla

kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella

kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen

kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika

oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään --

pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa

aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon

nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia

kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän

halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan

opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän

myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä

oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä

syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä

suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän

kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen

selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja

innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä,

joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli

hän aivan toinen.

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen

suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa

syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä

mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi

jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri

erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen

luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin

sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin

mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi,

ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen

isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään

sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta

jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei

myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei

tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin

usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst

hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli

ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon

mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä

mitään maininnut.

N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin

Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä

nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan.

Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan

kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin

suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä

oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti

vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se

oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha

Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti

isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo

jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He

kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin

semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin

nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa,

jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi

virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin

ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta

lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat

serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä

parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla --

tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat

runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä

tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin

Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla

ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka

monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja

yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin

kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.

Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja

pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst

Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina

ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut

Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan

jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut

paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä

takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi

kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän

oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut

koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut

häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi

käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan

hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa

tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut --

morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.

Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen

loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten

kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. --

No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka

heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka

maailmassa. --

Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin

serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän

ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni,

jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni

johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen

niittää.»

»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita

toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.

»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.

»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?»

»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»

»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»

»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän

tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen

intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi

nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.

Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista

varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja

paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun

viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.

Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä

päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani

ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti

minusta.

Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin

onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi

kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän

vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa

tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.

Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin

hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä.

Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle

terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki,

jotka N----ssä kävivät.

Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon

kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä

seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli

ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään.

Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin

varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut

halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä

lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen

olivat Sannan häät aivan epätietoiset.

Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin

puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.

Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että

tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen

vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja

hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna,

että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut

jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla.

Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli

Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin

luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle,

ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät

sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan

halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen

vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole

sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me

olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta

mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä

samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään

oli hän kalpea kuin ruumis.»

Minä menin ukon kamariin.

Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin

muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta

ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun

tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen

askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei

kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.

Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut,

jollekin salakarille oli laiva törmännyt...

Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka

omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä

ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän

seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi

hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui

hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.

Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen

toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me

pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman.

-- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin

aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.

Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen

vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta

toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta

syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin,

ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei

lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle

viety.

»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin

Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.

»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa

lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa.

Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla

tänne tänään ennen aamiaista.»

Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli;

Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta

oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt

unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --

Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin,

vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10,

avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen.

Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti

muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...»

Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi

hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen

otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä

vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä

minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.

»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle

valehdellut, _hän -- minun poikani_!»

Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle

XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan

saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon

nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi

hän.

Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet

tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei

jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja

avasi kannen.

»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä

oli aivan soinnuton.

Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen

kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa

lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja

ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa

noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon

raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon

sana piirretty.

Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut.

Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään;

ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.

Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja

kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen

suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään

raamatun, joka putosi lattialle.

Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä

hylkäsi poikansa!

Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän

kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle

panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli

piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne

sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä

nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --

Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän

vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän

syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä

vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta

huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa.

Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat,

miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja

puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa,

mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta

sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- --

hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta

kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt

ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja

vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa --

käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja

sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo

kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana

hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on

tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» --

lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.

»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.

»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun

kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.

»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua

hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän --

hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin

odottanut.

Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi

näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!»

huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi,

häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi

huomenna vietetään, ei siltä näytä.»

Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli

heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin

Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.

Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt

tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä

kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian

syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut

kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.

Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon

tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten

tuomittu.

»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.

»Ei», vastasin minä.

»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi

hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä

kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa...

Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en

tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli

oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät

minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt;

tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä

ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa,

että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» --

Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa

vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa

ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia

minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis

lähtemään.

Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja

kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän

isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana

kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.

Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan

kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä

-- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni

ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti

sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän

kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa

piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin.

Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut.

Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat

merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina

väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi

hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin

tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä

virkumpi.

Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n

katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei

vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun

luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen

tervehdyksensä.

Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän

ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta

vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli

iloinen, hänen sanansa leikilliset.

Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli

lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja

kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä

kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan

heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.

Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan

ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen

vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen.

Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje

ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen

sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin

oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein

näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi

hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa

ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka

kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»

Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli

pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten

kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli

kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän

oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen,

ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta

miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten

hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen

tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä

luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen

kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen

täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän

isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi

hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa

isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen

käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka

raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan

laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.

Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää

kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän

pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin

Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli

liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.

»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt

raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia

heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me

väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --»

Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi

vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan

ilo.

»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä

Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle

kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje

hänelle ... kun hän tulee...» --

Kului sitten muutamia viikkoja.

Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani

kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei

postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut

viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi

Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut.

Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.

Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt

tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta

eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en

tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.

Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta,

Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst

lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli

kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan

liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen

Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa

palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja

hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi

häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa

vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika

oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin

omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti

Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen

summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. --

Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa

olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä

ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli

täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon

sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat

Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja

rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut,

ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan

käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa

rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan

sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas

löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi

oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen

kuoleman pitkään uneen. --

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa

povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja

tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat

saaneet ijankaikkisen tilivapauden.

Uhalla.

Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä

makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei

koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän

ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet,

äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin

makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun

hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa?

Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus,

mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä

paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville

saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää

tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa

syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen

perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä

mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän

kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein

syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja

kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat

ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen --

painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin

häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään.

Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita

heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän

kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset

tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia,

eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen

johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä

kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina

palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi

pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon

kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina

Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen

tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion

asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää

hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen

markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä.

Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät

palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä

markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta

päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut

väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta

parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku

vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia.

Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli

tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan

pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat

pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja

poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset

riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa

takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet

erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat

takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta

heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa,

saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä

ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt

ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän

markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on.

Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän:

»Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi

jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä

suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut

asukkaan.»

»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.

»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri

tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan

kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa

saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani.

Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan

kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja

jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet.

Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä

tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata.

Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä

ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä

ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin

Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen

maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä.

Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta

löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä

kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä

vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän

seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä.

Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana

meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes

mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin

tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka

sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen

taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan

paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»

»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni

kertoi.

»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin

tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään

istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin

avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä

saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut

avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä

ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla

tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet

sietäisi olla pappilassa.»

»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen

ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on

sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut

ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden

pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen

»paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen

maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.

Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt

ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen

että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle.

Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu

maalainen pappiinsa. --

»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään

seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.

Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi

pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa,

kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista

tuumailtu suntion mökissä.

* * * * *

Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä

ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli

sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta

tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet.

Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon

pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika

ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan

meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa

tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet

torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden

erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti,

puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon

iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin

joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä

suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin

kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.

Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen,

isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon

kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista

kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita;

kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat

varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen

kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin

sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia

juttuja kuulla.

Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut

muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä,

nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta

mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli

lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt

iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan

mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään

kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä

päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja

kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri,

Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä

Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus

päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan

häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi

hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty,

etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta

vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty.

»Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä,

kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian

uhkauksiansa täyttää.»

»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli

viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole

horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se

kuollut mitänä voi!»

»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin

hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi

lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha

vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin

pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai

rauhan.»

»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä

vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»

Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa

makaavasta!» rukoili hän.

»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko

hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä

nauraen.

Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti

uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.

Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat

hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.

Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi

mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut.

»Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon,

joka oli pöydältä pudota kolahtanut.

Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun

liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä

selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei

ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että

kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä,

korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut

keskellä pöytää.

»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi

viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»

»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän

naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä

enemmän nousta.

Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka

tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta

rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan,

miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.

Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli

viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin

seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon

lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä

kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion

luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin,

jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä

kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla

tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»

Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti

heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.

Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien

läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut.

Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän

häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton

mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki

ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä

enemmän aihetta ylvästelemiseen.

»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin

avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle

kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.

Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka

vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut

kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä

kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan.

Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se

tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä

iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä

ja toista kertoa.

Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren

isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni

veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa

taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen

mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja

osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa

etemmäksi ulottunut.

»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa.

»Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme

kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai

sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.

Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti,

niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee

vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi

tapulilaisen?» kysyi hän.

»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi

Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt

hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.

Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.

»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin

saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.

»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti

tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen,

kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen

puolen tapulin lattiaan.»

Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi

ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei

suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.

»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.

»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.

»Kun palaat, on tämä sinun.»

Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä

pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei

mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan.

»Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan

tupaan.

Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus

oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki

oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut.

Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri

huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa

joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja,

sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän

kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko

seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja

ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.

»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle

ryyppy, niin saat partasi!»

Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen

ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.

Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut

esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen:

»Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.

Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen

ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin

kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.

»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka

huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä

nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä,

missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven

vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat

tavattavasi...»

»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.

Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat

vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.

»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken?

Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse

käydä perimässä.»

»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi

vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa

olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari

kolme kolmituumaista naulaa.

Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä

tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä

ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän

hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.

»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili

suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.

»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja

näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»

Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten

kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut

lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala

vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli

se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko

ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun

suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset,

säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»

»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa»,

lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.

»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei

suuret sanat suuta halkaise.»

Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina

siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se

ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma

kompia käsitä.»

Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa

hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla

lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu,

kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä

kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle

vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat

nähtävinä.

Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui

väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli

kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.