Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
Ystäväni Jaakkola.
Vanha virsikirja.
Isä ja poika.
Uhalla.
Kaksi valaa.
»Meidän pikku Jaakkomme.»
Viina!
Kauneutensa tähden.
Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
Kauhea hetki.
Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
Vastakohtaisia kyyneleitä.
Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
»Isää viedään!»
Entisen vanhan palvelian salaisuus.
Veljekset.
Poikani, minun poikani!
Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.»
-- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,
kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani
olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie
niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista
kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja
matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on
aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin
oppinutkin.
Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,
tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä
etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,
että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on
raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,
näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto
seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä
silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa
enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa
saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin
kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä
muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa
rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.
Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.
Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes
ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei
vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt
kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan
likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman
lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla
leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka
silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo
itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni
silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja
korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne
ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin
olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen
onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua
köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja
ylellisyydessä_?»
Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme
suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.
Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa
vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä
oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme
osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän
meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.
Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa
asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista
kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin
aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta
äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin
seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin
hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme
kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti
päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.
Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen,
jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja
isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa
ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa
linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen
viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa
kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani
maan-alaisten linnoihin.
Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan
hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään
sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.
Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon
vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.
Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini
haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli
15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto
johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa
sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia
kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.
Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,
ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä
kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen
köyhä_?»
»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.