IV

Kätkössä.

Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä

parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan

maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja

väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.

Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa

karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin

vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota

leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron

näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja

jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt

niinivirsuihin.

Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän

sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:

Korkeudessa asuu vapaus

Vaan hauta musta

Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta

Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä

kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt

ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse,

on Iivana pannut kiviä painoksi.

Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja

ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he

käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn.

Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa,

kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin

onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä

silmällä pitävät.

Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat

palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin

kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa,

ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia",

(jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä

sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka

on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan

asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään

kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat

paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle

ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista,

joista äskettäin karjaa juotettiin.

Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella

koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko

Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä,

jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?

Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja

unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen

onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin

hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen

poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi

lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan

huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt

toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja

kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla

äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen

kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana,

kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana

noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä

jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista

että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen

sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina

päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida

päästää nuorukainen kahleistansa.

Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton

muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra

Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei

ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet

toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa

vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi

tällä kertaa niinkin vähällä.

Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää

voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, -- sellaiset

toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän

petollista joukkiota --; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti

paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin

sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt

uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen

läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan

uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla

vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen

kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin

talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja

mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin

maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että

Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi

voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat,

ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta

arvata.

Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän

asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties

tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli

kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan

alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa

aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa

ikäänkuin ilmassa -- jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra

Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että

tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen

nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä

mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin

ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli

karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta

sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella

puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin

kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat

tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta

vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.

Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä

mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää

talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa

tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta

ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat

toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat

herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten

nykyistä asemaa.

"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista

virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin

levottomiksi."

"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman

virkaveljensä kaikuna.

"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut

vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa

[keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta

talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän

ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi

tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."

"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.

Shestokow polki jalkaa vihoissaan.

"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos

tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän

talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät

vapaiksi."

"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei

suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."

"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen,

"onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä

jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"

"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian

kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että

herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat

maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän

ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"

"Niin varoillanne", toisti kaiku.

"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas,

"minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään

nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa

muittenkin puolesta."

"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että

päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman

täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä

enemmän rajoittaa aateliston valtaa."

"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.

"Mutta _minä_ sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä

tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös

itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa.

Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"

Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti

käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.

"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"

"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana

on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on

häneltä monta kertaa kielletty."

"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa

ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin

kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen

tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen

maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."

Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.

"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti

virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki

olisi pahasti valittu."

"Eikö mitä", huusi Shestokow, uhkamielisenä, "minä tahdon teille

näyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut

tottelemattomuutta."

"Sen minä kyllä myönnän", lausui ispravnikka, "Teidän Ylhäisyytenne on

nähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä

pyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran

peruuttamaan käskynne."

"Mies ja solmupiiska tänne!" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä,

että vouti pelästyneenä juoksi ulos.

Molemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä

välin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti

merivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että

hänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia

pihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille,

jossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka

hän oli vuokrannut.

Muutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli

hänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan,

vieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli

pötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.

"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina

elinpäivinänsä", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun

linnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna

oli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.

"Silloin en tahdo häiritä", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen

huoneesen.

"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas

parooni", virkkoi Shestokow. "Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne,

niin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän

läsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi."

"_A revoire_", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä

huoneesta.

Heti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä

puvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja

hänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa

tärkeyden.

Kun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas

vierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi

hän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen

matkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä

parhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän

alituiseen kielellänsä.

"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne", alkoi hän

vihdoin, "on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät

mistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja

ilmoitettavana. Niin on nyt käynyt."

"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse

asiaan", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, "Toivottavasti

ette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia,

jonka sisällyksen jo tunnen."

"Oi ei", naurahti Markowna mahtavana, "minun tiedonantoni koskevat

ainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana

teidän ylhäisyytenne on."

"Asiaan siis", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.

Nadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää

lasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen

isäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut

aika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:

"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut

työssä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta

kertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme

tietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle

tunnetuita."

"Perhana!" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani

rauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.

"Mutta sen miehen nimi", jatkoi hän, "joka on tämän salaisen seuran

päämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää,

että saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada

selville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi

liittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän

rikoksellisista aikomuksistansa -- niinkuin hän suvaitsi lausua.

Virkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä

vähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä

hänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti

onnistuneet."

Ruhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa

osoittivat hämmästystä ja säikähdystä.

Saadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti

Markowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen

syrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli

kohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi

edelleen.

"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana

talvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona,

onnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka

kreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän

ylhäisyytenne nimi oli mainittuna."

Shestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja

hänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä

toipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään

kertomuksensa.

"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin

mainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen

niitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta,

kun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille.

Onneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten

virkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa.

Teidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa

hänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen,

joka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen

päällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli

konttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se

jäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon

ja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin --

luonnollista, sehän makasi lompakossani."

Näillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi

hän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.

"Te olette kettu", huusi Shestokow hengittäen helpommin, "ja teidän

intonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje

jälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän

virkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja

Gladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata

jäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi."

"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne", keskeytti

nadsirateli mahtavalla hymyilyllä, "te olisitte aivan oikeassa, jos

yhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on

kadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta

teidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä

huolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo

silloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen

kirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle,

etten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä

Trubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan

johdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen

nimi olisi ollut" -- tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen

-- "ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta

ei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle

lainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän

ylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta -- ja nyt, rakas

ruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne -- mutta nyt on minun

päällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te

vaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa

virkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan,

että nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan

niinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?"

"Että sinä olet piru itse!" nauroi ruhtinas. "Totisesti, sinun

viekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun

ystävyytesi sitoa."

"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta", jatkoi Markowna mielissään,

"tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on

tarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua

tarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani

saada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun

jälleen pääsen pääkaupunkiin."

Itsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja

lausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi

sellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi

häiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen

vapauttamisaikeensa.

Vielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli

ilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että

tämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.

Tällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli

nyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli

syytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti

häntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että

hän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.

Suurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin

seuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.

"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä", huomautti

vouti, "ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa."

"Uskaltakoon vaan!" huusi Shestokow tuimalla katseella. "Kuolema ja

kirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko

hänen rosvolinnansa!... Eteenpäin!" komensi hän voutia tarttuen

espanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.

Hän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä

hiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan

kartanolle.

"Missä on herrasi?" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä

talon edustalla ja leikkeli papuja.

"Täällä", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin,

joka katseli alas avonaisesta ikkunasta.

"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä", huusi Shestokow vihaisena

heittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.

"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata

itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."

"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja

myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow

levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.

"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta

vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle,

tai lähetän poliisin niskoillesi!"

"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä

levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän

pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."

"Ja täydellä syyllä -- hän on ansainnut solmupiiskaa."

"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."

"Soo-oh?... Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen

nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä

mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä

vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi

karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."

"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani

ruhtinaan oikeaan raivoon.

"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää

ennenkuin saat lähteä Siperiaan."

"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä

mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että

Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on

rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla

tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle

turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni,

joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa

tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen

kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en

jätä teidän käsiinne."

Shestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti

sitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli

siellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen

eteensä sanoen:

"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun

asuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa

raivossanne vielä edistytte askeleenkaan." Mutta Shestokow ei väistynyt

varoituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun

tämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa

tuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat

häneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan

viedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen

jälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren

poika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille

raivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa

Iivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi

Jerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:

"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää

ole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi."

"Rauhoitu, rakas nuorukainen", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä

hymyllä, "raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti

tahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä

kumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää

sulla olla tämä seutu selkäsi takana."

"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?" vaikeroi Iivana. "Ruhtinaan

miehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte -- oi

Jumalani -- sitte --"

"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut

vaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä

kerran rauhoitu ja kuule minua."

Hän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,

"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut

matkoilta", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. "Sen

tarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita

hengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut,

josko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni

yksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä

ensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin

myös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti

sentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa

sinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla

ollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa

tilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni.

Minulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien

sanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada

sinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle,

vaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi."

Hän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:

"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet

siellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka

minulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun

elintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa

opit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu

luottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen

sisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa

kotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää,

lähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene

nyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet,

sillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää."

Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan

kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät

tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella

jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!"

tuhansia kertoja.

"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä

itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt

kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja

muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."

Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun

hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi

hänen kasvoiltaan.

"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"

"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon

valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä

väkivaltaisuutta vastaan."

Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa

puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa

Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen

Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän

hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle

tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti

hyväntekijänsä sanoihin.

Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta.

Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille

saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he

havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä

oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja

jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun

herraskartanoiden ohitse.

Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä

oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia,

koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi

karkulaisen takaisin.

Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa

palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon

Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin

tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.

Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.

V

Ainoastaan yksi sielu.

Oli kulunut monta vuotta.

Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan,

asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle;

ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla

sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui

ajan mahtavan rattaan ympäri.

Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,... emme kumminkaan lausuneet

täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei

minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan

pyörä siellä seisoi liikkumatta.

Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista,

mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut

päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat

tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan

kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta

niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne

vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen

alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja

jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin

edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä.

He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet

kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita.

Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen

kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli

kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin

puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas

Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja

joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa

kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut

itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin

pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana

lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.

Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian

ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas

Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä

kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän

aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.

Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi

kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä

aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat

palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi

oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian

tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta

palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän

koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan

tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli

kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut

laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus

loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa

oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas

saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt.

Mutta:

Aurinkokin armahainen

Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.

Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen

onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö

pian päättää.

Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja

toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen

sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen

hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:

Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä

isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen

tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä,

niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että

hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua

on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä

kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en

suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät

isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole

tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on

toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan.

Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan

mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin

varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan,

väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut

raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan

vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika

on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, -- vanha isäsi lähettää

sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.

Sinun parastasi valvova ystäväsi

Milan Jerupkow.

Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui

rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli

vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras

toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen

tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi

kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää

vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi

postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.

Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi

hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä,

ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?"

nosti se hänessä kuumeen.

Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän

viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi

hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.

"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja

katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut

pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä

vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen

voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.

"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti

Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten

lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä

heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset

hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis

hetkeäkään hukatko, -- minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."

Myrsky se öinen

Raivosi töineen,

Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui

Ja pauhinallaan

Se valtasi maan!

Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat

lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten

asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva

pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä

eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta

suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska

heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet

perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja

seisattuivat talon rappusien eteen.

Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli

odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa

varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten

perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu

ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä

ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka

pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki

hyvää.

Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli

voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan

mökille."

Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos

myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn.

Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan

myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan

pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.

Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun

puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii

saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä

vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa --

silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun

tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat

aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme

lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä

yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu

kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään

ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että

hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä -- silloin nousee

kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu

ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.

Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen

rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka

myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin

määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt,

ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen

jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen

kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen

valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita

se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn

seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin

riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä

ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo,

jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.

Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi

vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa

hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui

hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa

aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä

luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen

nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen

kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.

"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat

tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka

nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.

"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?"

virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.

"Iivana... rakas!" kuului vastaus.

Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui

laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.

"Iivana... siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän

pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa

sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja

Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies

edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän

pian oli seisova.

Vielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan,

nuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte

hän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana

hänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen.

Huolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä,

tunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän

muutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle

vanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli

sulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.

Iivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys,

mutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, -- vihdoin Iivana ei enää

havainnutkaan mitään hengenvetoa, -- vanhan miehen sydän seisoi

liikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli

paennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa

henki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja

palvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa

ainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.

Iivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas

kurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn

hurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan,

sillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi

puolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia

ja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.

Toinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me

lukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän

ylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki

teljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi

menetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka

sieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin

virastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä

Jerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen

tietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään

karannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä.

Tästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut

toiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis

sai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää

Iivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen

matkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen

suojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen

saapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja

muutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet

ruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen

yhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat

aikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä

niiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka

mukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena

maahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin

matkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi

aikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että

herra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä

"kaunis" seurue asianomaiseen paikkaan.

Kun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja

ovi avattiin.

Voimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan

lamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli

tullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä

paenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän

tarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt

hän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen

näin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli

hän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen

tuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin

saapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille

siitä varmaan tuleva.

Shestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä

vielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui

arvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:

"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua

paikkakunnan vankilaan."

Jerupkow koetti tointua, kumminkin vapisi hänen äänensä, kun hän

vastasi:

"Ennenkuin minä sen teen, tulee teidän minulle näyttää todistus siitä,

että teillä on oikeus minut vangita."

Sanaakaan virkkamatta, pisti ispravnikka kätensä povitaskuun ja toi

esiin kuvernementin poliisimestarin allekirjoittaman vangitsemiskäskyn,

jonka hän ojensi Jerupkowille. Ruhtinas Shestokow oli ollut kyllin

viekas edellyttämään tätä oikeutettua vastaväitettä vihatun sisarensa

pojan puolelta ja oli sentähden pitänyt huolta tästä tarpeellisesta

asiapaperista.

Ferupkow vaaleni. Hän havaitsi että hän täydellisesti oli vihollisensa

vallassa ja että vastarinta oli turha.

Ennenkuin hän seurasi näitä kahta poliisivirkamiestä, lähestyi hän

isänsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan makaavaa Iivanaa, kumartui alas

ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Älä uskallustasi kadota, poika parka, Jumala on armollinen, ja

huolimatta vastustajamme viekkaudesta auttaa hän meitä määrämme

perille."

Iivana puristi hyväntekijänsä kättä vasten sydäntänsä, ja kun Jerupkow

poistui, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen hyvä haltijansa olisi hänet

jättänyt. Se olikin todella niin, sillä Shestokow päästi nyt irralleen

luontonsa koko raakuuden, ja astuen itkevän nuorukaisen eteen, antoi

hän hänelle iskun rintaan ja tarkastellen hänen pukuaan, huusi hän

pilkallisesti:

"Mitä merkitsevät nuo herrasvaatteet, ne eivät kelpaa maa-orjalle.

Sinun juhlapukusi on valmiina entisessä asunnossasi ja sinun pitää

tuossa paikassa vaihtaa tuo keikaripuku säkkikangashousuihin ja paitaan

sekä pukeutua lammasnahkaturkkiin, tai saat maistaa solmupiiskaa;

meillä on kohta sananen keskenämme vaihdettava, sinä karannut heittiö!

Tahdon sinua opettaa karkaamaan herrasi luota. Huomisaamuna puhumme

enemmän keskenämme. Nyt -- pois, mars!"

Hän osoitti mahtipontisesti ovea.

Vapiseva Iivana kohotti katseensa häneen, vaan kauhistuneena hän

vetäytyi takaisin, -- mutta vaikka hän näkikin ruhtinaan tuimat ilosta

ja kostonhimosta vääntyneet ja punottavat kasvot, niin uskalsi hän

kumminkin kohottaa rukoillen kätensä ja nöyrästi lausua:

"Osoittakaa laupeutta, Teidän Ylhäisyytenne, antakaa miuuu valvoa

ainakin tämä yö isäni ruumiin ääressä, minä tahdon sitte mukautua

välttämättömään kohtalooni."

"Hahaha, arveleeko poika yhä edelleen olevansa ylioppilas?" huusi

Shestokow pistävällä ivalla. "Valvoa isänsä ruumiin ääressä, ikäänkuin

hän olisi ollut säätyhenkilö! Me tahdomme vapauttaa sinut siitä

lapsellisesta velvollisuudestasi, poika, ja tuon raadon annamme vielä

tänä yönä kuopata. Tuo", sanoi hän kääntyen nauravan ympäristön

puoleen, "on minulle jo kylliksi rahoja maksanut, minun on pitänyt

häntä elättää viimeisen vuoden, vaikkei hän ole voinut toimittaa

vähintäkään työtä. Minä olen iloinen, että olen hänestä päässyt, vaikka

minun isäni kerran hänestä maksoi sievoisen summan ruplia. Ruumis

kuoppaan!"

Sillä välin kun pari dvornikkaa (talonrenkiä), jotka olivat kantaneet

lyhtyä, tarttui vanhan Andreaksen hengettömään, mutta vielä lämpimään

ruumiiseen käsiksi, kiskoi petomainen Shestokow tuskasta voimattoman

Iivanan ylös, työnsi hänet edellään ulos mökistä, pihan yli,

herraskartanoon asti. Sinne tultua jätti hän hänet kahdelle kaitsijalle

ja lisäsi vielä uhkauksen:

"Miehet, te vastaatte minulle hänestä!... Voi teitä, jos hän karkaa!

Minä annan teitä pieksää niin, että henki lähtee. Te tunnette minut ja

tiedätte että pysyn sanoissani!"

"Me tahdomme häntä vartioida, isä rakas", vastasi toinen kaitsija

ikeniänsä irvistellen, "aivan kuin olisi hän tsaari itse."

Tämä vastaus herätti ruhtinaan mielisuosion, hän nyykähytti

armollisesti päätään ja läksi sitte ystävineen lämmitettyyn

vierashuoneesen, jossa katetulla pöydällä valituimmat herkulliset ruuat

ja juomat jo odottivat.

"Tuollainen liikunta tuottaa oivallisen ruokahalun", naurahti herra

Gladkoi ja istui tyytyväisenä pöytään, jonka perästä muut noudattivat

hänen esimerkkiänsä. Sittenkun jalosukuiset herrat olivat tyydyttäneet

ruokahalunsa, rupesivat he neuvottelemaan siivoista tuumistansa.

Luonnollisesti juotiin tässä tilaisuudessa paljon viiniä eikä kukaan

ajatellutkaan enää tämän yön kauheata näytelmää, itse Jerupkow ja

Iivanakin joutuivat unhotuksiin, sillä nyt oli kysymys tärkeämmistä

asioista!