Talvipalatsissa.
Toisella rannalla Nevajokea, joka jakaa Pietarin kahteen osaan, kohoaa
jättiläisrakennus, jonka pinta-ala käsittää noin 8000 neliömetriä. Se
on keisarillinen palatsi, niin kutsuttu talvipalatsi. Rakennuksen
ulkonainen komeus jatkuu sen sisäpuolellakin. Suuremmoiset
marmoriportaat johtavat moniin juhlasaleihin, joitten joukossa tuo
valkeasta marmorista rakennettu Pyhän Yrjön sali sekä vuoden 1812 sodan
kenraalien ja sotamarskien kalteri ovat ensi sijaan asetettavat, jota
vastoin tavallisen suuressa huoneessa ylimmäisessä kerroksessa
säilytetään kruunun katleudet, joitten joukossa valtikka varustettu 195
karaattia painavalla timantilla, jonka keisarinna Katharina kerran osti
500,000 ruplalla. Talvipalatsin koko rakennustyyliä vastaa täysin sen
sisustus, niinkuin myöskin tuo ylellisesti koristettu kabinetti, johon
me nyt lukijaa johdatamme, kyllin osoittaa. Seinien koristustapa,
huonekalut ja sadottain pientä rihkamaa, kallisarvoisista vaaseista
alkaen pienempään pikku esineesen asti, osoittavat Ludvig XIV
aikakauden taidesuuntaa, ja tuo omituinen näkinkengän muoto, joka tälle
rakennussuunnalle on antanut nimensä, astun joka paikassa silmiin.
Tuo uhkea ja upea huone näytti melkein kantavan liian raskaan taakan ja
tuo ääretön joukko pehmoisia pieluksia, koruompeluksia ja
muotitavaroita antoivat sille naisen asuinhuoneen luonteen. Näitten
seinien sisällä ei kumminkaan vallinnut mikään naisellinen olento,
päinvastoin oli se aiottu mitä vakavinta työtä varten, sillä meillä on
nyt edessämme keisari Aleksanterin luku- ja työkabinetti.
Oli aikainen aamuhetki, mutta jo istui tsaari upean kirjoituspöytänsä
ääressä edessään lukematon kasa kirjeitä ja anomuskirjoja, jotka kaikki
odottivat vuoroansa. Keisari Aleksanteri ei kumminkaan kääntänyt
silmiänsä näihin papereihin, vaan kiinnitti ne vakavasti erääsen
suureen, avattuun kirjaan, -- kirjojen kirjaan --, jota kielessämme
yksin sanoin Bibliaksi nimitetään. Jo monta ajaistaikaa sitte oli
keisari ottanut tavakseen joka päivä lukea pyhää raamattua, hän
kuljetti sitä mukanansa kaikilla matkoillansa aina ahkeroiden noudattaa
sen osoituksia, ja ne sanat, jotka hän tästä esimerkkiä ansaitsevasta
tavastansa lausui eräälle likeiselle ystävälle, kuvaavat niin
sattuvasti hänen sisällistä ihmistänsä, ettemme voi niitä jättää
lukijalle kertomatta.
"Kauan aikaa sitte", -- kuului keisarin sanat -- "on Jumala
sydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä,
vaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua
pyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen
epistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun
kanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani
häiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin
pyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää."
Elämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt
mies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja
nautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä
löytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän
näki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän
etuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet
hänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen
omatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken
rauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi
kuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden
hän päättikin muuttaa elämänsä.
Eräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen
tilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812
paperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän
matkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän
unhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan
saarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: "Sinä käyt jalopeuran
ja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."
Tämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion.
Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla
tarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi
kopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja
uskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen,
että hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän
sovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu.
Siitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion
tästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin
rukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän
havaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.
Hänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä
lnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman
turvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin
kanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa
puhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat,
väijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti
jalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean
kuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle
ihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä
lähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus.
Valtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut,
mutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa.
Siitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin
pyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli
hän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä
keinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä
ajassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.
Hän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä
käsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen
huuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.
"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös
vaikein tehtävä langennut osakseni", sanoi hän hiljaa itsekseen, "kun
minun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton
epäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden
lakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia,
joitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta
on minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani
sivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä
hännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava
valtiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan
korkeimmasta alimpaan asti -- ole sellaisessa asemassa, että hän
rehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien
joukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään
minä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä
olisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan
aatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen
keisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä
ystäviänsä ja jättävät minut pulaan."
Kun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen
kasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran
epätoivon äänellä hän lausui; "minulta puuttuu kaikki kannatus
aatteitteni toteuttamisessa!... Oi, joudun välistä aivan epätoivoon,
kun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka
eivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa
valvovat ja omaa onneansa onkivat."
Hänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli
taipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen
kutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta
kumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui
huoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian
puheellensa.
"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!" huusi keisari Aleksanteri, "hän
on minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari."
Tämän nimityksen ansaitsi kyllä tsaarin vanha kuski, sillä Ilia oli
muhkea vanha mies, jonka rehellisistä silmistä vielä loisti nuoruuden
uljuus ja urhoollisuus. Hän oli kerran Austerlitsin luona, ensimäiuen
taistelu, jossa keisari Aleksanteri oli ollut mukana, pelastanut hänen
vapautensa ja henkensä, Tsaari oli aivan lähellä vihollisia suistunut
hevosensa selästä ja ollut vähällä joutua vankeuteen. Ilian
urhoollisuus, joka vanhana, venäläisenä sotamiehenä oli ollut
sotaretkellä mukana, oli hänet pelastanut tästä suuresta vaarasta, ja
vaikka keisari tahtoi hänelle osoittaa kiitollisuuttansa, hylkäsi
kumminkin tämä kunnon mies kaiken ylennyksen ja palkinnon, pyysi vaan
saada täytetyksi yhden ainoan elämänsä toivomuksen, se oli päästä hänen
majesteettinsa eusimäiseksi kuskiksi. Siinä asemassa oli hänellä tosin
everstin arvo, mutta Ilia huoli vähemmän tuosta arvosta, kuin kunniasta
saada pysyä rakkaan herransa läheisyydessä. Hän oli harvinaisen
uskollinen palvelija, ja Aleksanteri nimitti häntä täydellä syyllä
jalokiveksensä.
"Mitä sinulla on minulle sanomista, isä Ilia", huusi hän iloisesti
vanhalle miehelle, kun tämä nyt astui huoneeseen ja asettui jäykkänä
asentoon.
"Sire", alkoi Ilia kiinnittäen rehelliset silmänsä keisariin, "minulla
on sydämmelläni jotakin, jota en uskaltaisi lausuakaan, ellei
rinnassani asuisi vakaumus, että minun keisarini ja herrani on aivan
samaa mieltä."
"Mikä so on, uskollinen Iliani?" vastasi hallitsija hyväntahtoisesti,
"avaa vaan sydäramesi minulle."
Kun vanha isä näki, että tsaari oli suosiollisella mielellä, jätti hän
jäykän asentonsa, silitteli valkeata partaansa ja sanoi tuttavallisella
äänellä: "Minä olen pakoitettu puhumaan vähän laajaperäisesi, Sire, ja
täytyy siis pyytää teidän anteeksi antamistanne. Muutamia vuosia sitte
tutustuin sattumalta nuoreen ihmiseen, joka ijältään oli pojan ja
nuorukaisen välillä. Tuo reipas poika tuli minulle rakkaaksi, koska
minä hänessä havaitsin uskollisen ja avosydämmisen sielun; sellaiset --
jos saan luvan sanoa, armollisin Keisarini ovat harvinaisia meidän
maassamme."
Aleksanteri nyökäytti päätänsä surunvoittoisesti hymyillen ja vanha
Ilia jatkoi:
"Myöhemmin kuulin, että minun nuori ystäväni kuului ruhtinas
Shestokow'in perheeseen, että hän oli erään hänen maa-orjansa poika ja
herransa perheesen otettu kasvatettavaksi saman ikäisen Michailowitsin
kanssa. Minun täytyy myöntää, että herra ruhtinaan teko ilahutti minua
kaksinkertaisesti, koska en voinut uskoa -- jos saan luvan sanoa
armollisin keisarini -- häneltä sellaista jalomielisyyttä."
"No, isä Ilia", sanoi Aleksanteri äkkiä kummeksuen, "Shestokow on
ritari sanan kauneimmassa merkityksessä, hän nauttii yleistä suosiota,
ja minä uskallan vakuuttaa, että hän myös sen ansaitsee, hän on minun
täydessä suosiossani."
Vanha taatto kohautti olkapäitänsä, asetteli kauhtanatansa ja näkyi
silminnähtävästi olevan epävarmana, josko hän jatkaisi tai olisi
jatkamatta. Tsaari teki lopun hänen epäileväisyydestään siten, että hän
mitä leppyisimmällä tavalla vaati häntä puhumaan suunsa puhtaaksi;
sitäpaitsi Ilia tiesi, kuinka paljon tsaari rakasti hänen
suorapuheisuuttansa.
"Sydämmellinen kiitos, Sire", sanoi valkoparta huokeammin hengittäen,
"sitä suosiota tahdonkin käyttää. Ja miksi en sitä tekisi, seisonhan
minä armollisen keisarini edessä ja paitsi häntä ja Jumalata ei ole
mitään, joka on minun ylitseni. -- Niinkuin sanottu, iloitsin ja
ihmettelin ruhtinas Shestokowin jalomielisyyttä, kun minä tiesin, mikä
kova, ankara herra hän on maa-orjiansa kohtaan. Niin, niin, armollisin
Keisari", nyykäytti Ilia kiivaasti päätään, kun näki Aleksanterin
hämmästyneet kasvot. "Hirmuinen herra, joka sydammen sijalla kantaa
solmupiiskaa ja joka voipi yhtyä bojaarien vanhaan lauluun: Maa-orjani
on kuni koira, ja patukka on häntä varten, minä voin häntä ruoskia
mielin määrin, eikä hän voi sitä estää!... No, minä ajattelin, maan
päällä on kaikki mahdollista, miksi ei bojaarikin voisi itseänsä
parantaa ja osoittaa jalomielisyyttä. Mutta mitä sen perästä tapahtui
osoitti, etten kumminkaan ollut erehtynyt, ja että ruhtinaan
jalomielisyydestä ei voinut olla puhettakaan."
"No?" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen
pysähdyksen.
"No niin, Sire", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko
hän iloitsi tai itki, "Iivana poikaa, -- niin on nuoren ystäväni nimi,
-- on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut."
Ilia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan,
vaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:
"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän
voisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei
tunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää,
että hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka
tahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan
päällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun
armollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan
armoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden
pyytää päästä teidän puheellenne."
Tsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa
miettiväisenä lattiaan.
"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!" sanoi hän puoliääneen. "Tämä
ruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka
rikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän
että hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä
vaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin."
"Köyhiä _aatelismiehiä_, Sire", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella
tavallaan, "sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren
takia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja
toiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi
ylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan
talonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa
juureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle
ojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista", lausui vanha taatto
purskahtaen pilkalliseen nauruun, "sellainenhan teko ei pääse meidän
keisarillisen herramme korviin, -- hahaha, -- ja perintönä kulkevan
ihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella."
"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä
hänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun
väitteesi oikeuden", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä.
"Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta" -- lisäsi hän
siihen huokaellen, -- "sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän
onkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka
kutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen,
sillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän
siirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole
liian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun
mieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista."
Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen
keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.
Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan,
veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen
hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:
"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni
mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena,
"sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo
ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä
näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen
näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka
päivä tuo keisarillensa näkyviin?"
"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta", vastasi Aleksanteri, "selitä
ajatuksesi selvemmin."
"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari", väitti vanha
halliparta, "ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä
ainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä
osottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi
saan pitää salaisuuteni omanani."
Ilian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät
tsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen
itsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut
hänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen
ja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan
vastauksen:
"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä,
niin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää
suosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin
älykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas
Shestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu,
ettei hänen sydämmensä tunne _lähimmäinen rakkautta_, sen minä voin
myöntää, -- mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen
puoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset."
"Niinkuin sanottu", vastasi vanha isä hymyillen, "voin kyllä erehtyä.
Minun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi
minua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä."
Aleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.
"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja
niin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee
tämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta
minun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä
kuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi
voivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota
mammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä
taikakalua?"
Vanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat
niin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.
"Oi sinä köyhä raukka", huusi Aleksanteri iloisesti, "sinä et tiedä
mitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi,
oi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen
rikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta."
"Se onkin vaikeata, Sire", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen
harmaata päätänsä kallelleen, "Minä olen kuitenkin iloinen, että
minulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani."
"Oikein", keskeytti Aleksanteri nauraen, "ja että tämä neuvonantaja
samalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset
mainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet."
"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa", arveli
koiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, "hän sietää oikein
suuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa."
"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla,
ja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin
tule taas noutamaan uusia lääkkeitä."
Tätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä
olevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen
rahakääryn.
"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari", huusi ukko riemusta
säihkyvänä. "Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa."
"Nyt toivon minä", vastasi Aleksanteri, "että sinä tohtorina
kirjoitatkin oikean lääkelipun."
"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut
korviini."
"Hän olkoon aina sinun kanssasi", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja
ojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.
Tuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö
antoi ilmoittaa itsensä tsaarille.
Hän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten
silmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli
sopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli
vainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä
kuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän
vielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan
vähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä
ymmärtää.
"Silloin, Sire", vastasi poliisipäällikkö, "olen pakoitettu omaksi
eduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat
lakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä
ihmiset", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin
hämmästyksen, "pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja
kuuntelevat."
"Minä voin sitä tuskin uskoa", väitti tsaari vastaan.
"Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti
minuun kiintynyt."
"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni
todenperäisyyden", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja
sulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen
auki.
Tsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen
lankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun
hän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat
palvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti
aukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn
kuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki
vierashuoneen oven.
Työhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:
"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja
molemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin
puolesta."
"Siis vakoojien ympäröimänä!" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen
istumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. "Kun myöskin tämä
kamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu,
niin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten
palvelijoitteni uskollisuutta; -- ehkä on vielä sekin helmi väärä,
jonka minä..."
"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?" keskeytti nopeasti
salapoliisin päällikkö. "Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen
uskollisuutensa on vankka kuin kallio."
Aleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi
hänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä
Ilia myöskin olisi petolliseksi havaittu.
Poliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä
tavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä
löytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet
pyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat
maa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä
millään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.
"Olen pahoillani", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, "että olen
pakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä
ilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä
Teidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän
henkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen
tilaansa."
Aleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa
bojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta,
mutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät,
että he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei
ollut pitänyt mahdollisena.
"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne", lohdutti salapoliisin päällikkö,
"minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten
asiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi
tietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia
aikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin
turviin."
"Oi, minä en pelkää ketään", huusi Aleksanteri, "ainoastaan tunto omata
alamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta
salaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja
todellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut
näitten viheliäisien herraksi."
"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö
rauhoittaen. "Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa
myöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja
valtakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että
heillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta."
"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista", vastasi Aleksanteri
tarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, "se on tänä hetkenä tehnyt
minuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne
kaikkien salaliittolaisten nimet?"
"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla
tämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille
täydellisen luettelon."
"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun
kansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin,
Tehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista,
joka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu
saada tietoja tästä miehestä."
"Kyllä, Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö kumartaen,
"ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot."
"Ja sitte vielä jotakin", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun
tämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. "Eikö olisi parempi tehdä
pikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki
tähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?"
"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti", sanoi
virkamies olkapäitänsä kohennellen, "salaliittolaiset eivät vielä ole
tehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki
jos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi."
"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on
liian myöhäistä?"
"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään.
Minun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan,
ja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa
oikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin
pysyä kärsivällisinä."
Poliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen
kamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä
kelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi
bojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri
kuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.
Keisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo,
lämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli
kohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja
tehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli
pakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa
sydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota
rautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella
keisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle
levollisuus ja rauha.