VI

Ilian kultavesi.

Joskohta myrsky yhä vieläkin pauhaa, ja lumihiutuset milliardittain

putoavat maahan, ikäänkuin ne tahtoisivat niin kauan kutoa tätä

talvista hikiliinaa, kunnes koko maa makaisi haudattuna sen alla,

täytyy meidän kumminkin tehdä se pyyntö ystävälliselle lukijalle, että

hän lumesta ja myrskystä huolimatta taivaltaisi meidän seurassamme tuon

pitkän, vaivalloisen tien Pietariin, sillä juuri tämä yö on rikas

tapahtumista, jotka meidän kertomuksellemme ovat tärkeät.

Lähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä

juoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi

Newskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean,

kauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee

iltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät

rikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä.

Myös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella

fasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun

vastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko

loistavia ravintoloita sijaitsee.

Vaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa

Newskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin

elämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin

sanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on

laskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta

kello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän

aikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä

on maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa

-- siellä, missä pippuria kasvaa.

Ei ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa

pietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa

suuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa

tyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen

hetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä

totina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt

pietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä

tuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin

monenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee

ahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa

ja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.

Se ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin

käytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin

myös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari

tarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin

ylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa.

Siitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa

vallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä

pöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja

tarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin

säätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja

kauppasäädylle sekä "mustalle kansalle" -- työväen luokalle.

Pienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten

osastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta

antoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo,

jonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin

täytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan

maisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen

tyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi

levottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta

päättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo

ei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä

myös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu "A" kirjain säteili.

Mutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä

olosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta

sukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka

hengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut.

Tämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa -- sillä

vanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.

Viekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään

yhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta;

tämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä

veitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota

hän oli odottanut, vihdoin saapui.

"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä

Markowna", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun

hänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.

"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita", huokaili pikku virkamies

istahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle

istuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.

"Vai niin, vai niin, -- mitä sitte taas on tapahtunut?"

"Roskajuttuja, kotitarkastuksia korkeitten aatelisherrain luona, nämä

kun par'aikaa ovat poissa kaupungista."

Ilia tiesi kokemuksesta ettei nadsirateli ennen puhuisi, kuin hän saisi

vatsansa täytetyksi ja kurkkunsa kostutetuksi; sentähden tilasi hän

palvelijalta vieraallensa aika portsionin paistia ja pullon punaista

viiniä, ja että Markowna niinpian kuin suinkin tulisi soveliaalle

tuulelle, lisäsi hän vielä että palvelija pitäisi varalla pullon kylmää

sektiviiniä.

"No tuli ja leimaus", huusi nadsirateli ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Tehän olette tänään suurenmoinen!... sektiä! Sehän on oikein

korkea-aatelinen juoma!"

"Minä olenkin tehnyt hyvän ahveerin", naurahti isä Ilia, "ja

tiedättehän että minulle on mieluista, kun voin tarjota hyville

ystäville hienot ryypyt."

Keskustelu koski ensiksi vähäpätöisiä asioita ja lakkasi kokonaan, kun

palvelija kantoi pöytään höyryävän paistin. Nadsirateli kiintyi nyt

ruokansa nauttimiseen, kostutti samalla niin ahkerasti kurkkuaan, että

toinen viinipullo kohta oli tarpeen, ja vasta kun hän mukavasti

nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja tapansa mukaan rupesi

mauskuttelemaan kielellänsä, alkoi Ilia jatkaa aloitettua puhetta

kysymällä:

"Kenenkä luona on siis korkea-arvoinen poliisi niin myöhäisenä

iltahetkenä pitänyt kotitarkastuksen?"

"Niin", mauskutteli nadsirateli, "se on oikeastaan salaisuus."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi tekaistulla salaisuuden

tavoittamisella, etenkin kun te hyvin tiedätte että minä jo huomenna

tai ylihuomenna sen saan tietää keisarilliselta herraltani. Eläköön

ystävyys ja avomielisyys!" lisäsi hän tähän lasiansa kohottaen,

Markowna kilisti lasillansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja

kuiskasi sitte hiljaa Ilialle:

"Tällä kertaa on se koskenut herroja Trubetskoita ja Gladkoita."

"Noh", kysyi Ilia odotellen, "onko tämä kotitarkastus tuottanut mitään

tuloksia?"

Nadsirateli nyökäytti päätään myöntävästi ja hänen yrmeä katseensa

osoitti, ettei koko tapahtuma ollut hänestä mieluinen.

"Silloin on vihdoinkin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Shestokow

paljastettu", naurahti vanha herra.

"Tuletteko te taas tuohon vanhaan aineesenne", huusi nadsirateli

harmissaan. "Kuinka usein olenkaan jo sanonut teille, etten tiedä

mitään ruhtinaasta."

"Mutta minä en teitä usko sittenkään, ja loppupäätös tulee osoittamaan,

olenko oikein arvannut."

"Silloin erehdytte", vastasi Markowna nähtävästi ilosta ilkkuen,

"Trubetskoin ja Gladkoin luona löydetyissä papereissa ei ole kertaakaan

mainittu hänen ylhäisyytensä nimeä."

"Siitä huolimatta jään minä uskooni, ettei ruhtinaan asiat ole aivan

selvillä, ja että te hänestä tiedätte enemmän kuin hänelle olisi

suotuisaa."

Nadsiratelin katse tuimistui; hän ilmaisi vihastuneen mielialansa, kun

hän sysäten lasinsa syrjään virkkoi: "Jos te ainoastaan sentähden

olette kutsunut miuua, että saisitte uudelleen kiusata pitkäpiimäisillä

kysymyksillänne, niin en suinkaan kiitä teitä siitä, ja siinä

tapauksessa lienee parasta, että minä jätän hyvästi. On jo myöhäistä ja

minun tulee aikaiseen olla esimieheni luona."

Hän nousi, mutta kun hän tarttui hattuun ja keppiin, ei hän oikein

tiennyt josko lähteä vai jäädä, kun palvelija samassa tuokiossa tuli

kantaen hopeakaulaista sampanjapulloa, ja vanhus hartaasti pyysi häntä

viipymään vielä hetkisen.

Kohta pamahti korkki ja tulinen viini kuohua porahteli lasissa.

"Eläköön ystävyytemme!" huusi vanha herra, ja nadsirateli ymmärsi että

hänen sivistyneenä miehenä piti kilistäen vastata siihen.

"Te puhutte aina ystävyydestänne", lausui hän epäillen, istahtaen

samalla entiselle paikalleen, "ja kumminkin en vieläkään tiedä, missä

suhteessa minä teihin olen, joskohta onkin jo monta vuotta kulunut

siitä, kun minulla oli kunnia tehdä teidän tuttavuuttanne."

"Se tulee siitä, että te herrat poliisilaitoksessa olette niin suuressa

määrin epäluuloisia", jatkoi Ilia nauraen.

"Ei, ei", vastasi Markowna päätä pudistaen. "Minä tiedän hyvin hyvästi,

että te olette etsinyt minun tuttavuuttani, koska te luulitte että minä

tietäisin jotain, joka paljastaisi ruhtinas Shestokowin. Jokaisessa

tilaisuudessa palaatte tähän asiaan, ja teidän anteliaisuutenne on

liian suuri lähteäkseen puhtaasta ystävyydestä. Te olette viekas, vanha

herra, mutta en minäkään ole päälleni pudonnut sen saatte uskoa."

"Muutenhan ette olisikaan salaisen poliisin palveluksessa", myönsi Ilia

leikillisesti, koettaen pitää vieraansa lasia reunojansa myöten täynnä,

joka nadsiratelin synnynnäisen janon vuoksi olikin vaikeata. "Miksi

minä kieltäisinkään, että käsi kädessä ystävyyteni kanssa teihin

minulla on toivo päästä ruhtinaan salavehkeitten ja juonien perille. Te

olette hänen kanssansa tekemisissä suurimmassa salaisuudessa, te teette

matkojakin hänen tiluksillensa ja hänen ylhäisyytensä on erittäin

antelias teitä kohtaan. Häntä on teidän kiittäminen, että voitte elää

niin suuresti, sillä teidän tulonne eivät ole sitä laatua, että voitte

niillä niin paljon potkia."

"Minua hämmästyttää teidän tietonne", sanoi Markowna hämmästyen. "Mistä

te kaiken tuon tiedätte?"

"Epärehellisten ihmisten rehellisten tunnustusten kautta", naurahteli

Ilia viekkaasti ja jatkoi hetken perästä hiljaisella äänellä: "Teidän

tulee tietää että minä omistan erään taikajuoman, kultaveden, jolla on

ihmeellinen voima saada jokaisen ihmisen, joka siitä on maistanut

tunnustamaan totuuden, sillä tavalla saan minä tietoa jokaisesta

salaisuudesta, olkoon se miten hyvänsä kätketty."

Nadsirateli, joka juuri oli lasia kohottamaisillaau, pani sen

säikähtyneenä pöydälle ja katseli epäluulolla sen kuplivaa sisältöä.

"Juokaa huoleti siitä", nauroi Ilia, "sampanjaan en ole sitä

sekoittanut -- ei se ole ollut tarpeenkaan, sillä te olette jo

maistanut minun taikajuomaani."

"Piru ja helvetti! Sepä vielä puuttuisi!" huusi Markowna tahtomattansa

tarttuen vatsaansa.

"Mitenkäs muuten", nyökkäsi vanhus, jonka silmissä ja huulilta veitikka

vekkulehti. "Te tulette sen pian havaitsemaan, mutta ensin pitää minun

jotain teille ilmoittaa. Tulkaas tänne: eläköön ystävyys!" Hän antoi

uuden pullon paukkua ja täytti lasit, mutta taikauskoinen ja

epäluuloinen nadsirateli ei taipunut maistamaan pisaraakaan lasin

sisältöä.

"No hyvä", nyökäytti isä Ilia päätään, "silloin juon minä tätä jaloa

nestettä yksin. Mutta kuulkaas nyt. Te nautitte päällikkönne täyden

luottamuksen, ja hän kyllä tietää pitää arvossa teidän virka-intoanne

ja viekkauttanne. Siitä huolimatta seisotte nyt sillä asteella, että

olette lähellä joutua mahtavan herran epäsuosioon, vieläpä voitte saada

matkapassin Siperiaan."

Jos joku tässä tuokiossa olisi nähnyt nadsiratelin typerää naamaa, niin

hän varmaan olisi purskahtanut makeaan nauruun; vanha ystävämme Ilia

osasikin vaan suurella vaivalla pysyä totisena.

Markowna koetti tointua ja änkytti: "Te... tahdotte minua vaan...

säikyttää, haha, mutta... ei se teitä hyödytä!"

"Jos teillä olisi puhdas omatunto, ystäväiseni", kuiskasi Ilia, "niin

ette olisi niin säikähtänyt, ettekä tarvitseisi vapista ja tutista.

Niin, niin, minun kultaveteni alkaa jo vaikuttaa."

Markownalle nousi kaikki veri päähän; hänen ruumiissansa alkoi kiehua

ja kuohua; hän oli vakavasti vakuutettu siitä että Ilian kirottu

taikakeino oli syypää tähän kaikkeen. Isä Ilia siirtyi häntä aivan

lähelle ja jatkoi kuiskaten salaperäisellä äänellä:

"Kun te ette tahtoneet puhua minulle täyttä totuutta ruhtinaan suhteen,

niin käännyin minä erään kirjurinne puoleen. Minun kultaveteni teki

hänessä kohta toivotun vaikutuksen. Minä sain tietää että hänellä on

ystävä, joka palveli kirjurina erään teidän virkaveljenne luona ja

tietäisi teistä sangen paljon. Tämäkin poika sai maistella minun

kultavettäni, ja katso minä pääsin rakkaan ystäväni Markownan siivojen

salavehkeitten perille."

Nadsirateli tuli yhä levottomammaksi, ja alkoi tuoliaan työkkiä sinne

tänne, mutta Ilia veti istuimensa aina lähemmäksi ja kuiskasi hänelle

yhä edelleen:

"Ajatelkaas, muutamia vuosia sitte anasti tuo kunnianarvoinen Markowna

virkaveljeltänsä kirjeen, jonka sisällöstä kävi selville, että herrat

Trubetskoi ja Gladkoi kuuluivat salaiseen seuraan, joka väijyi tsaarin

henkeä. Ruhtinas Shestokowin nimi on myös mainittu tässä kirjeessä ja

vieläpä sellaisella tavalla, että siitä tullaan siihen vakavaan

vakuutukseen, että hänkin kuuluu salaliittolaisiin."

"Haa", hohotti nadsirateli, ja hampaat kolisivat vastakkain, ikäänkuin

hän jo olisi tuntenut Siperian jääkylmän tuulahduksen. "Se kirjuri,

jolta olette sen tiedon saanut, on heittiö, joka on teille

valehdellut!"

"Heittiö hän kyllä olkoon", vastasi Ilia ukko hyvin rauhallisesti,

"mutta valhetellut ei hän ole; sitä hän ei voinut kultaveden vuoksi,

jota minä annoin maistaa."

"Ja minä sanon sittenkin, se koira valehtelee", huusi Markowna tointuen

hämmästyksestään. "Tuokoon todistuksen syytöksistään."

"Sen hän jo on tehnytkin", nyökäytti vanha herra aivan ystävällisesti,

ikäänkuin olisi ollut kysymys jostain ilosanomasta. "Kun hän tiesi,

minkä kavalan ketun kanssa hän oli tekemisissä, piti hän varmimpana

hankkia itsellensä todistuksia häntä vastaan. Hänen taitonsa jäljitellä

toisen kirjoitusta tuli hänelle tässä hyväksi avuksi. Hän kopioi sen

kirjeen, jonka hän herraltansa anasti, antoi kopion ystävä Markownalle

ja piti itse alkuperäisen."

"Saakeli", huutaa tokasi nadsirateli niin ajattelematta, että Ilian

täytyi makeasti nauraa, Kun hänen iloisuutensa jälleen oli asettunut,

kertoi hän edelleen:

"Tämän tärkeän paperin olen minä kirjuriheittiöltä ostanut. Mutta kun

nyt ystäväni Markowna on virkavalallensa ottanut, että nimet

kadonneessa kirjeessä ovat kuuluneet toisin kuin Trubetskoi ja Gladkoi,

niin voipi tämä nyt hänet heittää itse helvetin kattilaan. Niinpian

kuin minä jätän tämän sisältörikkaan kirjoituksen salapoliisin

päällikölle, ja hän saapi tietää ystäväni Markownan vehkeet, niin

vaeltaa hän auttamattomasti Siperiaan. Mikä on teidän oma ajatuksenne?"

"Minä olen teidän vallassanne", murisi nadsirateli turhaan miettien

keinoa päästä pulasta. "Mitä te minulta vaaditte?"

"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä

virkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen -- ja

toiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne

puhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon,

vaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin."

"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista", vastasi Markowna

aikaa voittaakseen. "Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on

osoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin

itselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä --"

"Täyden totuuden sanoisin", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, "tällä

olettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi

pesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos

vihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille

neljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt

päälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena,

niin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös

sen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt

salaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin

ruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne

vähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän

toimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne

tarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne

edistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä

Venäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!"

Näitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa

naulasta. "Siis", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi

miettivälle nadsiratelille, "neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon

saavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä

salapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma.

Miettikää nyt asiaa. Hyvää yötä." Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja

läksi pois.

Markowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat

hänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta

hälisivät ja että hän vihdoin oli yksin -- kunnes viimein palvelija

astui hänen eteensä sanoen:

"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo

sulkea ovet."

Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa

vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:

"Kello on jo yli neljä!... Muutamien hetkien perästä täytyy minun

esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään

siivet."

Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen.

Näin astui hän ulos kadulle.

Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka

pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka

tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne

jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.

Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.