II

Valkeita orjia.

Kesä oli loppumaisillaan.

Nuo laajat pelto- ja niittyalat, jotka kuuluivat ruhtinaan suureen

maatilaan, olivat aivan sileät, niiltä kun oli riistetty kaikki heidän

kaunistuksensa, sillä elon-korjuun aika oli ohitse. Talonpoikien

kasvoista ei loistanut tuo iloinen tyytyväisyys, jota aina huomataan

maamiehessä, kun peltojen sadot ovat onnellisesti korjatut. Vuoden tulo

oli tällä kertaa huono ja tuo niukka sato ei voinut suojella heitä

nälkää ja hätää vastaan. Sentähden odottivat nuo raukat pelvolla talven

tuloa.

Ylellistä elämää venäläinen talonpoika ei koskaan vietä, kantoipa

pellot vaikka kuinka runsaita satoja, niin täytyy hänen luovuttaa

suurimman osan siitä isännälleen, sillä mitä vähemmän hän jääpi itse

pitämään, sitä kuuliaisempana häntä pidetään venäläisen käsityksen

mukaan. Mutta jos sattuu tällaisia katovuosia kuin tämä, josta nyt

tässä luvussa puhumme, muodostuu talonpoika-raukkojen surkea kohtalo

vielä kurjemmaksi. Tilusherra ja pehtori eivät välitä siitä mitään,

vaan vaativat talonpojilta veroa (obrok), ja onneton se raukka, jolta

vielä on jäänyt maksamatta! Silloin raatelee solmupiiska hänen selkänsä

ja tekee hänestä usein raajarikon eli tappaa hänet -- yksi sielu

enemmän tai vähemmän, se ei paljon tunnu rikkaalle tilanomistajalle.

Ruhtinas Shestokow oli poikansa ja Iivanan kanssa saapunut

tiluksilleen. Tämä korkea herra oli muutenkin huonolla tuulella, eikä

se suinkaan siitä parantunut, kun pehtori ilmoitti, että vuoden tulo

oli huonompi kuin mitä oli voitu odottaa.

Otsaansa rypistäen hän sanoi pehtorilleen:

"Mitä veroon tulee, niin täytyy meidän kaikella ankaruudella sitä

vaatia. Tähän on minulla erityiset syyt, ja tarkoitus matkallani tänne

tiluksilleni on kaksinkertainen."

Hän sytytti piippunsa ja heittäytyi nojatuoliin, joita tässä komeasti

sisustetussa huoneessa oli pitkin seiniä ja ikkunoita.

Vouti pysytteli niin etäällä kuin kunnioitus vaati ja odotti

kärsivällisesti, siksi kun ruhtinas suvaitsi jatkaa:

"Pääkaupungissa kiertelee kaikellaisia huhuja sisareni pojasta

Jerupkow'ista, joka on luopunut seuraelämästä ja vetäytynyt

tiluksilleen. Hänen maatilansa rajoittuu minun tiluksiini. Hän on siis

aina silmiesi edessä. Mitä tiedät minulle hänestä kertoa?"

Tämä kysymys saattoi nähtävästi voudin hämilleen. Näkyi selvään, että

hänellä oli paljonkin kerrottavaa Jerupkow'ista, mutta ett'ei hän

uskaltanut puhua totuutta.

"Kursailematta", huusi ruhtinas kärsimättömästi. "Sano vaan kaikki mitä

tiedät sisareni pojasta, ja ett'ei tämä kävisi sinulle vaikeaksi,

tahdon sanoa, etten minä, huolimatta läheisestä sukulaisuudesta, ole

niinkään hyvissä välissä Jerupkow'in kanssa. Hän on mieletön

haaveilija, jonka kanssa en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä."

"Siinä on teidän armonne aivan oikeassa", jatkoi vouti hengittäen

helpommin. "Sillä ainoastaan se, joka on järkensä kadottanut, voi

menetellä niinkuin herra Jerupkow."

"Vai niin", keskeytti ruhtinas toivehikkaasti, "nuo Pietarissa

kiertelevät huhut perustuvat siis tosiseikkoihin! Puhu siis mitä

tiedät!"

"Heti kun herra Jerupkow oli saapunut tänne", alkoi vouti

tiedonantojaan, "oli hänen eusimäinen tehtävänsä ajaa pois kaikki

päällysmieheusä, mikä teko herätti yleistä hämmästystä ja oikeutettua

suuttumusta, sillä olivathan ne kunnon miehet tehneet kaikkea,

mitä vaan olivat voineet, pitääkseen talonpoikia kurissa ja

kuuliaisuudessa."

"Jättäkäämme näitten herrojen kunnollisuus ja rehellisyys omaan

arvoonsa", keskeytti ruhtinas ivallisella hymyllä. "Mitä sitten! --

jatka."

"Herra Jerupkow muutti komeat pukunsa talonpoikaiseen vaatetukseen, ja

hoiti itse siitä lähtien tilansa hallintoa. Kaikki on nyt muuttunut.

Tallit ja ulkohuonerakennukset rakennettiin uudelleen, ja uusi kartano

pystytettiin, jonne sijoitettiin maanviljelyskoneita, joita vähitellen

hankittiin. Olipa oikein naurettavaa nähdä, miten hänen talonpoikansa

töllistelivät noita kummituksia, joiden tarkoitusta hän koetteli heille

selittää. Siellä oli öljykaakkujen pusertaja, nauriin ja perimain

huuhtomakone, nauriin leikkuu- ynnä puserrinkone, silppukone, kylvykone

ja -- --"

"Lopeta jo", huusi ruhtinas pitäen korviaan. "Tuollaisista uutuuksista

en tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä?

Meillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin

kaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden

saarnaamiseksi! Vai mitä, -- jatka!"

"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan

kappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta."

Shestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä

silmistään.

"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista

suosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten

kateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan."

"Kyllä hän vielä saa sen tietää", huusi ruhtinas.

"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa", vastasi vouti hymyillen,

"Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa."

"Aivan oikein", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.

Vouti jatkoi: "Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut

vaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän

oloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko

ajatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka

talonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!... Sitä

paitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan

hekin tähän kouluun!"

"Hän lie tullut aivan hulluksi", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin

mielipuoli edestakaisin huoneessa. "Minun maa-orjistani ei yksikään saa

tätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa

kuoliaaksi."

Lyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: "Tuntuu minusta hyvin

ikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän

armonne oikeutettua suuttumusta." Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja

tiuskasi lyhyesti: "Noh -- mitä vielä?"

"Jerupkow on nyt näinä päivinä antanut julistuksen, jossa hän lupaa

maa-orjilleen vapauden, jos vaan käyttäytyvät moitteettomasti ja

osoittavat kiitettävää ahkeruutta!"

"Siis totta kuitenkin", kaikui Shestokow'in huulilta. "Ja minä kun en

tahtonut uskoa tätä huhua!"

"Kuinka vaarallisia seurauksia tällaisista ajattelemattomista toimista

tulee olemaan kaikille naapuri-tilan omistajille, sen ymmärtää Teidän

armonne kyllä. Meidän maa-orjiemme tyytymättömyys kasvaa kasvamistaan,

uskaltavatpa jo äänekkäästi napista ja minun täytyy sanoa suoraan,

että olen todellakin iloinen nähdessäni teidän armonne täällä

tiluksillanne!"

"Tyytymättömät saavat pian tehdä tuttavuutta herransa kanssa", huusi

Shestokow ja viskasi hollantilaisen piippunsa niin, että se meni

pirstaleiksi.

"Ilmoita minulle tyytymättömien nimet ja tahdon sitten määrätä

rangaistuksen."

"Aivan oikein, teidän Armonne!"

"Veroa tulee tällä kertaa vaatia erityisellä kovuudella", jatkoi

ruhtinas, "ei ketään armahdeta -- ei armoa, ei anteeksi antoa!"

"Paitse useammilla talonpojilla, on talouden hoitajalla Andreaksella

kokonainen säkki jyviä rästinä, näitä hän sai viime keväänä kylvöä

varten."

"Hän on maa-orja hänkin samoin kuin muutkin talonpojat", kuului

Shestokowin vihainen vastaus, "siis tulee häntä kohdella samoin kuin

näitäkin. Ei mitään armoa, heidän tulee kaikkien saada tuntea herransa

ankaruutta."

"Anteeksi, teidän armonne", sopersi vouti hämillään, "luulin näet

Andreaksen olevan jonkun poikkeuksen, koska -- koska --"

"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa", lisäsi ruhtinas kiivaasti, "luulit

että hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka

olen ottanut perheeseeni, -- mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen

sanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin

sitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää

vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan

kunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin

se kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli

tehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun

hän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä

tarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat

seurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä

valtavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet

häntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana

enää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan

ollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin,

niin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo

nuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset

sukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen

oli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti

hän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle

selkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.

Seuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt

hiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan.

Hän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan

omalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän

ajatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.

Iivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen

nähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen

nuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi

Iivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista

nuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä

oli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa

pienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi

jakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa

vanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo

vanha mies raukka nukkui.

Kun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla

tunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:

"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa,

tähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta.

Minulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla

toimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista

mukavuutta."

"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani", vastasi hänelle vanhus iloisesti

hymyillen. "En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun

kohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja

onhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa

näiden maa-orjien täytyy asua."

"Maa-orja!" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata.

"Hirmuinen sana -- sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että

oman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita."

Vanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli

lapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut

ajatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.

Hän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän --

niinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa -- oli vaipunut siihen

tylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti

itseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla

ollut muutettavissa.

Iivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä

temmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään.

Pelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi

herran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi

polvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen

aavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän

koetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää

kohtaan.

"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella

hänen vaatteitaan!" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla

kovaa halua kohottaa isää pystyyn.

"Jumala teitä siunatkoon, Isä", huusi Andreas nöyrästi, "Minkä suuren

kunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini -- siitä

kiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni."

Mutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt

vähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:

"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen

jyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?"

"Oi rakas Isäni", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, "älkää olko

minulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet

peltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja

kaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan

vuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla

takaisin."

"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut", vastasi Shestokow

äreästi, "ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee

maksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu

sinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää

velvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?"

"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä

herra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa

maaorjansa veroista."

"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?" huusi Shestokow

raivostuneena. "Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa?

Sinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä

raajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette... mutta ei minkäänlaista

vapautta... vapautta teille muka...! Odottakaa, kyllä minä teille

näytän." Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin

voimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että

tämä pyörtyneenä kaatui maahan.

Hetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän

tuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä.

Hän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän

saisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut

katse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina

alas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa

vastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi

tahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt

kuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi:

"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?"

Silloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä

hänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa,

mutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:

"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan

kiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan

yliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta

asemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta

pitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän

unohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa

meidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin

sen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni.

Sentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos

teille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!... Nyt lähden ulos avaraan

maailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan

soisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa

lunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni... jääkää hyvästi!"

Näillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta,

mutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: "Seis!" Jos

Shestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä

tarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen

kasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin

hämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.

"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika." Näin alkoi ruhtinas

rauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. "Oletko saanut minun

myönnytykseni siihen?"

Iivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: "Minkätähden pitäisi minulla

olla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne

ettekä ole minun holhojani?"

"No, no", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui

jotain pilkallista, "sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei

tarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo

mennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen

_Herransakin_."

Tähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka

tuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.

Iivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut

karkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:

"Teidän armonne puhuu eräästä _herrasta_, -- minä puolestani en tunne

muuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään

palvelukseen."

Nyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä

silmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen:

"Maa-orja ei voi antautua kenenkään palvelukseen, sinähän kuulut

perintönä kulkevien ihmisten luokkaan ja sinun herrasi olen minä,

ruhtinas Platon Shestokow!"

Iivana parka! Hän tuijotteli tuskaa täynnä puhujaan, ikäänkuin karitsa

jalopeuraan, kun hän sen käpälien alla väänteleksen. Suonenvedon

tapaisesti kohoili ja laski hänen rintansa, kunnes hillitön epätoivon

huudahdus puhkesi ilmi ja hän virkkoi:

"Kaikkien pyhimysten kautta, ruhtinas Shestokow, älkää valheella

koettako pettää minna nuorukaisparkaa, -- varmaankin te laskitte

leikkiä minun kanssani, minua peloittaakseune, tuottaaksenne minulle

tuskaa, sentähden että katseleisin teidän isälleni tekemänne

häväistyksen lievemmässä valossa, -- maa-orja, oi minun Jumalani, ei,

-- ei, sitä en ole, sitä en voi olla, sillä juuri se että olette

ottanut minut taloonne, oman perheenne piiriin, todistaa jo että olette

minut vapaaksi julistanut!"

Iivana kiinnitti katseensa sen miehen huuliin, josta yksin hänen

kohtalonsa ratkaisu riippui. Kuumeesta palavana odotti hän vastausta ja

hänen mielensä jännitys lisääntyi lisääntymistään, kun ruhtinas

viivytteli vastaustaan, ikäänkuin ilkkuen nuorukaisen odottamattomalle

hämmästykselle.

Vihdoin avasi Shestokow huulensa, mutta ainoastaan julistaaksensa

odottavalle Iivanalle hänen kuolemantuomionsa, sillä niin kuului

loppupäätös, että hän oli ruhtinaan maa-orja.

"Olen tosin tehnyt tyhmyyden", jatkoi barin, "kun kohotin sinut säätysi

loasta, osoitin sinulle ylin määrin hyvyyttä ja annoin sinulle

sellaisen kasvatuksen, joka ei sovellu perintönä kulkevalle ihmiselle,

sillä silloin kohoavat hänen karvansa ja hän pöyhisteleikse, niinkuin

sinä nyt teet. Mutta toisin se tulee vastedes olemaan ja solmupiiska

tulee opettamaan, että sinulla on herra, jolla on rajaton valta sinun

ylitsesi. Sinä olet minun orjani, minun _Kreposnoi_ (perintöihmiseni),

jonka ruumis ja sielu ovat minun omaisuuttani!"

Iivanalle kävi hengitys ahtaaksi, hänen kätensä hapuilivat ilmassa, ja

hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt vapauden enkelin, joka itkien

poistui, -- ja niinkuin äsken hänen vanha isänsä oli tehnyt, samalla

tavalla kumartuivat Iivanankin polvet sen miehen edessä, joka oli hänen

sielunsa herra, ja hän tarttui hänen vaatteensa liepeihin, itseänsä

halveksimatta, ja hartaudella, joka olisi voinut kiveäkin liikuttaa,

huusi hän nöyrästi rukoellen: "Olkaa armollinen, ruhtinas Shestokow,

älkää olko julma minua kohtaan! Pappi on minulle uskontotunnilla

opettanut, että ihmisen korkein pyrintö olkoon pyrkiä Jumalan

kaltaiseksi, kilvoitella hänen kanssaan äärettömissä hyvissä töissä ja

laupeudessa. Myöskin teille, ruhtinas Shestokow, on tämä kehoitus

lausuttu, sillä tekin olette ainoastaan ihminen, jos kohta aatelismies

ja äärettömän rikas. Oi, pyrkikää tekin tätä korkeinta tarkoitusperää

kohti ja osoittakaa laupeutta; lausukaa se suloinen sana, joka minut

vapaaksi tekee, joka minut itselleni antaa takaisin! Te nimitätte monta

sataa sielua omiksenne, mitä merkitsee teille, jos te omistatte jonkun

enemmän tai vähemmän, ja ajatelkaa vielä, että minä sen sivistyksen

kautta, jonka olette minulle antanut, kaksinkertaisesti tulisin

onnettomaksi, jos te pysytte päätöksessänne, että minä tunnen koko

laajuudessaan vapaussanan korkean merkityksen, kun se muille

maa-orjillenne on aivan vieras, he kun ovat tottuneet kahleisiinsa,

joita he elämänsä alusta asti ovat kantaneet. Sentähden vielä kerran:

osoittakaa laupeutta ja lahjoittakaa minulle armonne!"

Sillä aikaa kuin Iivana puhui nämät sanat mitä hartaimmin rukoilevalla

äänellä, oli Shestokow ottauut esille taskukirjansa, johon hän

rypistynein otsin näkyi merkitsevän jotain vähäpätöistä. Nyt sulki hän

sen jälleen, astui muutamia askeleita taaksepäin ja lausui voudille:

"Tuolle pojalle annettakoon peltomiehen puku ja pantakoon tähän

työosastoon. Minä käsken sinua pitämään häntä kovalla, että hän pian

nöyrtyisi. Neljäntoista päivän kuluttua jätät aina minulle tietoja

hänen käytöksestänsä ja ahkeruudestaan, jonka perästä sinä minulta saat

käskyn joko häntä rangaista tai sillä palkita, että hän saa jotain

vähemmän halpaa työtä toimitettavakseen. Mitä Andreakseen tulee, niin

jättäköön hän neljäskolmatta tunnin kuluessa ohrasäkin takaisin, muuten

saakoon hän maistaa solmupiiskaa, ja otettakoon hänen pelto-osansa

takavarikkoon."

Luoden ilkeän katseen isään ja poikaan, kääntyi Shestokow ovelle

ansaiten täten täydellisesti nimityksen "hirmuinen." Hän kuuli Iivanan

kimeän kiljahduksen ja vanhan miehen kirouksen, mutta sitä hän ei

ottanut huomioonsa, vaan palasi linnaan lähteäkseen vielä samana

päivänä poikansa Michaelin kanssa takaisin pääkaupunkiin.

Tämä hänen urhotyönsä tuli pian tunnetuksi ja saapui myöskin Jerupkowin

korviin, ja vaikka eno ja sisarenpoika eivät eläneet hyvässä sovussa,

läksi Jerupkow kumminkin ruhtinaan asunnolle, sillä hänestä oli rakkaus

lähimmäistä kohtaan asetettava korkeammalle, kuin oma inhimillinen

ylpeytensä. Hän otti Iivanan asian innolla omakseen, johdatti

hirmuvaltaisen enonsa mieleen mitä liikuttavimmalla tavalla, että hän

kaksinkertaisesti oli rikkonut nuorta ihmistä vastaan siten, että hän

ensiksi oli antanut hänelle sivistyneen kasvatuksen, ja sitte sysännyt

hänet takaisin maa-orjuuden kurjuuteen ja siis murtanut neron, joka

epäilemättä tieteen palveluksessa olisi jotain arvokasta saanut aikaan.

Ruhtinaalla oli ainoastaan pilkallinen nauru vastauksena, ja antoi hän

vielä sisarensa pojan tietää, että hän piti häntä intoilijana, joka

ennemmin tai myöhemmin oli hourulaitokseen vietävä. Vihdoin sanoi hän

myöskin Jerupkow'lle kuivasti, ettei hän uudistaisi käyntejänsä, sillä

hän ei tahtornit olla hänen kanssansa minkäänlaisissa tekemisissä.

"Gladkoin ennustus", hän lisäsi tähän, "on käynyt toteen, ja tämän

Iivanan raakuus on puhjennut ilmi, niinkuin kaikissa perintönä

kulkevissa ihmisissä, joskohta hän kuinka kauan tahansa on elänyt

paremmissa seuroissa. Gladkoi on osoittautunut tarkka-älyiseksi

ajattelijaksi, ja minä pidän viisasten ihmisten seuraa parempana kuin

narrien."

Jerupkow kärsi tämän loukkauksen, kun hänellä ei muuta tarkoitusta

ollutkaan kuin pelastaa yksi ihmissielu perikadosta. Hän tarjosi

ruhtinaalle Iivanan lunnaaksi melkoisen summan, mutta sekin keino

petti, ja karvaalla mielellä jätti jalo mies julman sukulaisensa.

Ainoa, jonka hän voi tehdä huojentaaksensa isän ja pojan asemaa, oli

antaa vanhalle Andreakselle ne varat, jolla hän voi tyydyttää

armottoman herransa vaatimuksia.

Saman päivän iltana ajoi ruhtinaan komeat matkavaunut maantietä myöten

pois maahovilta, ja nuori ihmisraukka, peltomiehen likaisessa puvussa,

seurasi kauan silmillään kiiltäviä ajopeliä, tarttuaksensa sitte

uudelleen kuokkaansa, jolla hän jatkoi työtänsä hajoittamalla kovia

maakokkareita vainioilla.