I. Pyhän Elisabethin päivä.
II. Valkeita orjia.
III. Talvipalatsissa.
IV. Kätkössä.
V. Ainoastaan yksi sielu.
VI. Ilian kultavesi.
VII. 91. psalmi.
I
Pyhän Elisabethin päivä.
Talvi Venäjällä tuutuu meistä peloittavalta. Ajattelemme silloin
ehdottomasti hirmuista pakkasta, kauheita lumikinoksia, jäävuoria ja
kuoliaaksi paleltumista. Pakkasta, lunta ja jäätä on venäläisillä tosin
yllin kyllin, mutta onhan heillä myöskin laitoksia, jotka tyydyttävästi
suojelevat heitä luonnon kovuutta vastaan. Köyhimmälläkin miehellä on
lammasnahkaturkkinsa, ja parempiosaisten asunnot ovat varustetut ei
ainoastaan vahvoilla sisäikkunoilla ja korkeilla kaakeliuuneilla, vaan
myöskin porstuoilla ja etehisillä, joitten rakennustapa estää pakkasta
tunkemasta sisään.
Neljäntenätoista päivänä marraskuuta heitteli harmaa talvitaivas alas
runsaasti lunta ja räntää. Tästä huolimatta tungeskelivat Pietarin
asukkaat kaduilla ja toreilla, sillä nyt vietettiin keisarinnan
nimipäivää, jolloin hovi näytti kaiken komeutensa ja loistonsa. 300,000
ruplaa maksoikin vuosittain nämät nimipäivät tsaarille. Aamupäivällä
oli juhlallinen vahtiparaadi, iltapäivällä suuri "gulanie" (hitainen
huvikulkue) ja illemmalla tanssiaiset keisarillisessa palatsissa,
juhlavalaistus kaupungilla ja loistava ilotulitus.
Juhlan ensimmäinen osa, vahtiparaadi oli ohitse ja _nadsirateli
Markowna_, vihreässä, kullalla reunustetussa univormussaan, oli
palannut kotiinsa. Tämä ankara herra kuului Pietarin poliisivirastoon
ja edusti poliisipäällikkönä yhden kaupunginosan piirimiehiä. Hänen
kansliansa -- konttooriksi nimitetty -- oli tänä juhlapäivänä suljettu
ja hänen palveluksessaan olevilla kirjureilla oli vapaapäivä. Tämä
vapaapäivä tuotti heille luultavasti kauniin rahasumman, koska nämä
hänen alamaisensa samalla myös harjoittivat salapoliisin tointa,
vakoilivat töllistelevässä ihmisjoukossa ja antoivat ilmi jokaisen
hallitusta moittivan lauseen.
Markowna ei ollut -- huolimatta päivän juhlasta -- niinkään hyvällä
tuulella, sillä "Matti" oli jälleen pujahtanut hänen kukkaroonsa. Tämä
tapahtuikin aika usein vuoden kuluessa huolimatta hänen hyvistä
tuloistaan. Oikeudenkäynnit poliisiasioista eivät ainoastaan tuottaneet
hänelle melkoisia rahasummia, vaan olipa hänellä vielä lisäksi koko
joukko muitakin sivutuloja, joista mainitsemme ainoastaan ne, jotka
talonomistajat hänen allensa kuuluvassa kaupunginosassa maksoivat
hänelle. Jokaiselta näistä hän sai näet vuosittain 25 raplaa ainoastaan
sentähden, ettei hän dvornikkaa (talonmiestä) ahdistaisi, jos tämä
nimittäin sattuisi liian myöhään katua puhdistamaan eli jos muutoin
joku mitätön asia unhottuisi.
Meidän nadsiratelimme kuului kumminkin niitten joukkoon, jotka söivät
hyvin ja elivät hyvin ja rakastivat niinkuin suurin osa kansalaisistaan
väkijuomia ja korttipeliä. Mutta tällaisiin menoihin hänen tulonsa
eivät riittäneet, ja sentähden sattui usein, että Markowna oli suuressa
rahapulassa.
Keisarillisena virkamiehenä täytyi hänen ottaa osaa tämänpäiväiseen
juhlakulkueessa. Kun hän oli nauttinut niukan puolisensa, kutsui hän
kuskinsa Petruschan, joka myös toimitti palvelijan virkaa, luokseen ja
ärjäsi hänelle: "Kuules, mitä tarvitset tänään juhlakulkueesen?"
Likainen maaorja väänsi irvistellen kasvojaan, kohotti ylös jalkansa ja
vastasi: "Barin (herra), ensiksi tarvitsen saappaat, sillä toinen on
ilman pohjaa ja toisesta kurkistaa jo suuri varvas."
Barin uäytti entistä vielä äreämmältä ja murisi: "Noh, mene nyt sitten
puotiin ja valitse itsellesi uudet saappaat. Kauhtanasi lienee toki
vielä hyvä, mitä?"
Petruscha kuin siihen myönsi, jatkoi hän: "Pue päällesi sekä se, että
se uusi punainen paitasi, ymmärrätkö?"
"Ymmärrän!" kuului kuskin vastaus.
"Mutta Aleksanteri Markownavitsch, räätäli uhkaa häpäistä minua
julkisesti, kun istun kuskipukilla uusissa vaatteissa, ellen pian tuo
hänelle rahaa."
"Sitä parempi, anna vaan hänen herjata", pauhasi barin, "silloin hän ei
saa mitään. Sano hänelle kumminkin", lisäsi hän hetken mietittyä, "että
huomenna maksan kaikki. Tarvitsetko vielä jotakin? Lakkihan sinulla
lienee, vai kuinka?"
"Kyllä on, mutta se on huono?"
"Noh, ota sitten puodista uusi, ymmärrätkös?"
"Ymmärrän."
"Barina (rouva) antaa sinulle vielä siihen nauharuusun vanhasta
olkihatustaan, ymmärrätkö!"
"Ymmärrän!" vastasi palvelija ja aikoi poistua.
"Seis, vielä jotakin, huusi Markowna, oletko kuulustellut puodista
uusia ajopeliämme?"
"Kyllä", vastasi Petruscha irvistellen, "ne ovat kyliä valmiit ja
sangen kauniit, mutta ensin täytyy minun tuoda rahaa."
"Aasi" ärjäsi barin, "etkö ole sanonut hänelle, että huomenna aijon
maksaa?"
"Olen sen kyllä sanonut, mutta eivät ota sitä uskoakseen."
"Sinä olet koko pöllöpää. Mene sitten toiseen puotiin ja pidä huolta
siitä, että vaunut ja hevoset ovat valmiit, kello kolme lähdemme. Noh,
mitä siinä seisot ja töllötät suu auki?"
"Tahtoisin rahaa, barin, voidakseni maksaa tavarat puotiin."
"Enkö jo ole sanonut, että huomenna saat", pauhasi Markowna ja polki
jalkaansa.
"Mutta kun puotimies ei sitä usko."
"Suu kiini! Sano hänelle, että huomenna hän saa rahat ja sillä hyvä.
Tänään on juhlakulkue, siis en jouda ajattelemaan tuollaisia
vähäpätöisiä asioita."
Petruscha alkoi taas poistua, mutta barin huusi hänelle vielä: "keisari
ja keisarinna ottavat myös osaa juhlakulkueesen, katso että ajat
lähellä heitä, silloin tuo kurja räätäli ei uskalla tulla minua
häpäisemään. Ymmärrätkö??"
"Kyllä ymmärrän!" murisi kuski ja poistui.
Näytti siltä kuin itse taivaskin suosisi tätä pietarilaisten juhlaa,
sillä tuo talvinen raju-ilma oli lakannut, harmaat pilvet olivat
kadonneet ja aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Kaikkiin
pääkaupungin taloihin ilmestyi poliiseja, jotka asukkaille ilmoittivat,
että heidän keisarilliset majesteettinsa tulisivat olemaan läsnä tämän
päiväisessä juhlakulkueessa, jonka tähden kehoitettiin yleisöä
lukuisasti saapumaan.
Tämä tiedonanto sai kaikki jalkeille -- vieläpä senkin rajoitetun
joukon, joille tämmöiset näytelmät eivät tuottaneet minkäänlaista
huvitusta ja jolle uteliaisuus oli tuntematon. Hekin menivät -- vaikka
vastenmielisesti -- ottamaan osaa tuohon suureen juhlakulkueesen, sillä
tavalla torjuakseen kaiken epäilyksen etteivät he olisi kylliksi
keisarillismielisiä, poliisit kun tuomitsivat ankarasti kaikkia niitä,
jotka tänä iltana uskalsivat jäädä kotiin.
Kulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja
kaikki oli juhlallisesti koristettu.
Jäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka
loisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja
syreniterttujen muodossa.
Poliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit
kiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin
kansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.
Yhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.
Komea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen
ilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi
itse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään
vietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.
"Huutakaa... huutakaa!" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle,
ja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: "Eläköön! Eläköön--kö--öön!"
Keisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa
höyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas
laaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja
maksamattomia ajopeliä.
Markownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle
keisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut
omisti ruhtinas _Platon Shestokow_, joka puolisonsa, kahdeksantoista
vuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti
osaa juhlakulkueesen.
Ruhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä
korkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet],
pidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan
keisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä
tervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat
hänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes
talonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja
lapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä
tervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen
omistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle
samalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin,
nousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti
korkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow
viittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi
tämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti
silmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi
pitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet
katsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat
tehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.
Kun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin
rykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja
ihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen
uudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.
Markowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin
että ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli
tehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin.
Käveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän
omisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa
itseään.
"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan", vastasi
paLvelija olkapäitään kohottaen, "hän kun näet tänään odottaa vieraaksi
eräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on
palannut takaisin ulkomailta."
"Ah, Janosch -- kulta" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen
ruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, "minä en viivytä herraasi
tuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei
hän lähetä minua pois."
Annettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.
Tämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli
kallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä
renkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies
noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen
täyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti
herkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat
viiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas
silloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska
hän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan
kaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä.
Hänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa
se oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli
sitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.
Nadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan,
mutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.
Ruhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat
olleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea,
oli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea
nuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään
hänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan
omaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin
nelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi
leikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten
kasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma
poika.
Ruhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja
nauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille,
joita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.
"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna", sanoi hän
nadsiratelille. "Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee
kumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli
heiluttelee, mutta jonka tähkät -- nuo arvokkaat päät -- ovat typö
tyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle
ha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat
teetä odotetuille vieraillemme."
Michael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin
seisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.
"Ohoi, poikaseni, mitä sinulla on mielessäsi?" huudahti herra, joka nyt
oli parhaalla tuulellaan. "Onko sinulla jotakin sydämmelläsi? Kerro
vaan."
"On kyllä", kuului Iivanan vastaus, "olen näet tänään menettänyt vetoni
herra Gladkoille siitä, että keisarillisella vaunulla olisi tänään
venäläinen valjakko; tällä kertaa kumminkin suosittiin enemmän
englantilaista."
Ruhtinas naurahti. "Vai niin, ja tietysti minun nyt täytyy olla
syntipukkina ja suorittaa velkasi?"
Iivana räpytteli silmiään ja pani kätensä veitikkamaisesti ristiin.
"Noh", jatkoi Shestokow, "kuvauksesi juhlakulkueesta ansaitsevat kyllä
että avaan kultakukkaroni. Paljonko tuo sinun pikku asiasi tekee."
"Ainoastaan 150 ruplaa."
"_Ainoastaan?_ Totisesti, poikaseni, on sinulla taipumusta tulla oikein
jalomieliseksi pohataksi. Noh, otapas vastaan", lisäsi ruhtinas nauraen
ja viskasi rahakukkaronsa pojalle, "siinä on tosin joku kultahepo
enemmänkin, mutta sen saat pitää itselläsi --"
"Ratsastaakseni niillä tänä iltana juhlakulkueen perästä" -- täydensi
Iivana ja suuteli hyväntahtoisen antajan kättä.
"Aika velikulta, niinkuin äsken sanoin", huudahti ruhtinas nuorukaisten
poistuttua.
"Kaikesta hän saa kiittää teidän armonne hyvää sydäntä", jatkoi tuo
viekas Markowna alamaisella käden liikkeellä, sillä hän oli sangen
tyytyväinen tavata korkeaa herraa näin hyvällä tuulella.
"Noh niin", myönsi Shestokow, "huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut
kasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka
on niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta
olkoon nämä asiat jo -- mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän
ilmoituksen tuosta --?"
"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut", vastasi
Markowna hämillään. "Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on
päinvastoin --"
"Pyytää jotakin", lisäsi ruhtinas iloisesti. "Voin jo arvata että herra
nadsirateli on jälleen suuressa puutteessa -- hän tarvitsee rahaa."
"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen --"
"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen."
Näin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun
kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. "Kuinka paljon
tarvitsemme tänään?" kysyi hän hymyillen.
Markowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita
summaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista
puolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että
vieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan
sisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.
"Saata herrat vastaanottohuoneeseen", käski hänen armonsa, "minä tulen
sinne heti."
Palvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän
hänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin
puhumaan suunsa puhtaaksi.
Nadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään
vähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle
kumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan
seuraavilla sanoilla:
"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte
silmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin
vaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä
ilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!"
Markowna ei voinut kyllin kiittää ja läksi pois yhtämittaa kumarrellen.
Herrat, jotka ruhtinas oli kutsunut luokseen, olivat tilanomistajia
lähitienoilta. Näistä asuivat eräät talvikauden Pietarissa, toiset taas
olivat nyt juhlaksi saapuneet. Vaikka heidän tiluksensa olivatkin
laajoja, ei niitä sittenkään voinut verrata niihin, joita Shestokow
omisti; bojaarit osoittivatkin hänelle sentähden jonkunlaista
alamaisuutta, osaksi tämän takia ja osaksi sentähden, että ruhtinas
aina oli ollut heille hyvä ja auttanut heitä silloin kuin kato ja
vastoinkäymiset olivat heitä kohdanneet. Useat näistä tilanomistajista
olivat vielä nytkin hänelle velassa, mutta Shestokow -- ritarillinen
kuin oli -- ei antanut heidän sitä tuntea. Siitä seurasi, ett'eivät
nämä herrat ainoastaan suuresti häntä kunnioittaneet, vaan pitivätkin
hänestä paljon; sitäpaitsi oli heillä ruhtinaan kanssa yhteisiä etuja
valvottavana, joista myöhemmin tulemme kertomaan.
Shestokow oli kutsunut heidät tänään luokseen, viettääkseen yhdessä
heidän kanssaan aikaa siksi, kun tanssiaiset alkaisivat keisarillisessa
palatsissa ja saadaksensa esittää heille sisarensa pojan, joka oli --
niinkuin tiedämme -- edellisenä iltana palannut ulkomailta. Kun talon
herra oli tervehtinyt vieraitaan, tuli ruhtinatar herra Jerupkow'iu,
ruhtinaan sisaren pojan, kanssa huoneeseen. Muutaman hetken kuluttua
poistui ruhtinatar pukeutuakseen tanssiaisiin; tiesipä hän kyllä
entuudesta, että herrat bojaarit mieluimmin seurustelivat keskenään, he
kun näet vihasivat kaikkea etikettiä.
Keskusteltiin nyt Jerupkow'in vaiheista ulkomailla. Tämä nuori --
tuskin kolmenkymmenen vanha mies -- oli ihastunut Saksaan, Hanskaan ja
Englantiin, joissa maissa hän oli viettänyt useampia vuosia, eikä
voinut kyllin kiittää sitä jaloa vapautta, jota siellä halvinkin
talonpoika saapi nauttia.
"Me olemme sen sijaan vuosisatoja jälellä", lopetti hän innostuneena
puheensa, "emmekä voi muuta kuin kaikella voimalla antaa tukeamme
tsaarin ihmisystävälliselle tarkoitukselle lakkauttaa maa-orjuus."
Jos puhujan innostus jo aikaisemmin oli herättänyt bojaarien harmia,
niin sai tämä hänen Ioppupontensa aikaan oikean myrskyn.
PÖyhkeiliväthän nämä herrat juuri maaorjiensa lukumäärällä, joita
kuvaavasti kyllä kutsuttiin "peru-ihmisiksi", pitiväthän he noita
olentoja orjinaan, jotka tavaraluettelossa pantiin yhteen luokkaan
heidän rakkaan karjansa kanssa. Tähän aikaan sai joka päivä lukea
Pietarin sanomalehdissä ilmoituksia sellaisia kuin seuraava, jonka
olemme ottaneet esimerkiksi: "Talossa N:o 60 Hernekadnn varrella
myydään eli vuokrataan yksitellen perhe, johon kuuluu nuori leski,
kaksi poikaa ja yksi tyttö. Lähempiä tietoja antaa talon kuski Iivana.
Samassa paikassa on nähtävänä kaksi nuorta hevosta Orlovin
varsoituslaitoksesta ja yksi kolmogoorilainen lehmä."
Tästä voi lukija helposti ymmärtää, että ruhtinaan vieraat eivät
voineet käsittää Jerupkowin jaloa ajatusta, mutta tuntui tämä heistä
melkein niinkuin rikos.
Herra Gladkoi, sama juuri, jolle Iivana oli kadottanut vetonsa --
tarttui nyt puheeseen: "minä en kehoittaisi teitä ilmi tuomaan
ajatuksianne laajemmissa piireissä, koska te silloin ja täydellä syyllä
tulette saamaan paljon vihamiehiä."
"Eivätkö ajatukseni sitten ole samat kuin tsaarinkin", kuului
Jerupkowin hämmästynyt vastaus. "Eikö Venäjällä tiedetä, että hän jo on
poistanut piinatutkinnon ja että hänellä tätä nykyä on tarkoitus murtaa
noitten ihmisraukkojen kahleet? Noh, onko siis keisari Aleksanterilla
vihollisia omassa maassaan?"
Säälivä hymv ilmeni bojaarien huulille, samalla kuin he salaperäisesti
iskivät toisilleen silmää.
"Eikö teillä, ruhtinas, ole sisarenpojallenne mitään vastattavaa?"
sanoi eräs talonomistajista, kääntyen Shestokowin puoleen, joka istui
mukavasti akkunan syvennyksessä vasemman käden sormilla ruutua
rumputtaen.
"Minulla ei ole minkäänlaista halua käännyttää haaveilijaa", vastasi
hän hymyillen. "Enemmistö kansalaisistamme, jotka ovat pitemmän aikaa
eläneet ulkomailla, joutuvat tämän heikkouden uhriksi, mutta parantuvat
siitä jälleen, niinpian kuin ovat taas tottuneet kotioloihin."
"Pitäkää minua poikkeuksena, rakas eno", vastasi Jerupkow kiivastuen,
"ja ajatelkaa että nuoruuden aika -- tuo haaveilun aika -- jo on
takanani."
Ruhtinas vaan kohotti olkapäitään, mutta herra Gladkoi huusi:
"Miksi ette sitten jääneet tuonne ulkomaille, siellähän teillä tässä
tapauksessa olisi ollut paras vaikutusala?"
Jerupkow koetteli kaikin voimin pysytellä levollisena ja vastasi:
"Tosin kyllä en tarvitseisi vastata tuollaiseen kysymykseen, joka
osoittaa uteliaisuutta, mikä ei ole oikeutettua; tahdon kumminkin tehdä
teille mieliksi, hyvä herra. Tällaisesta kohteliaisuudesta tulee minuu
myöskin kiittää ulkomaalla oloani", lisäsi hän pisteliäästi, mutta
jatkoi sitten rauhallisella ääuellä. "Niinkuin ehken tiedätte, perin
isältäni, joka kuoli noin vuosi sitten, suuren maatilan, joka rajoittuu
enoni tiluksiin. Pian havaitsin että oli välttämätöntä ottaa hoito
omiin käsiini, koska huomasin että pehtori, jolla oli ollut ylijohto,
olikin suuri roisto. Ulkomaatahan en millään tavalla voisi hyödyttää,
sillä siellähän ne jo omistavat noita etu-oikeuksia, jotka minua niin
suuresti ovat innostuttaneet; vaikutusalaa voin siis löytää ainoastaan
täällä isänmaassani."
"Ah! te kait aiotte pyrkiä tsaarin neuvonantajaksi?" kysäsi herra
Gladkoi pilkallisesti, kiihoittaen siten hengenheimolaistensa
naurunhalua.
"Minun suunnitelmani ovat kohtuullisia", vastasi Jerupkow vaivalla
hilliten mieleukuohuaan. "Tahdon antaa naapureilleni hyvän esimerkin
siten, että lahjoitan maa-orjilleni vapauden ja teen heidät vapaiksi
talonpojiksi."
Bojaarit purskahtivat raikuvaan nauruun, ainoastaan Gladkoi vastasi
kiukkuisasti:
"Luuletteko todellakin, että me tilanomistajat sallisimme sellaista
hulluutta? Minä puolestani en ainakaan saisi rauhaa, ennenkuin teitä
vastaan nostettaisiin kanne talonpoikien kiihoittamisesta. Siperia
olisi silloin varmaankin osanne."
Syvä puna levisi Jerupkow'in kasvoille, ja vaikka hän ponnisteli
kaikkia voimiaan pysyä rauhallisena, vapisi hänen äänensä sittenkin
sisällisestä liikutuksesta, kun hän vastasi:
"Ryhtykää vaan oikeudenkäyntiin, hyvä herra. Se tulee teille ainoastaan
maksamaan suuria rahasummia ilman että te sillä mitään voitatte, sillä
olen ensiksikin yksivakainen isäntä omalla maatilallani, toiseksi
kuuluvat talonpojat _minulle_, ja tämän maan lakien mukaan on minulla
täysi hallinto niitten yli, ja vielä kolmanneksi ei kukaan mahtane
löytää mitään epäoikeutettua siinä, että seuraan jalon keisarini
esimerkkiä."
Nämä perusteet olivat niin päivän selviä ja kiihoittivat sentähden sitä
enemmän bojaareja; mutta Jerupkow ei välittänyt näiden herrain
suuttumuksesta, vaan jatkoi hämmentymättä:
"Minusta tuntuu hyvin tuhmalta, että nostatte riitaa tästä sen miehen
kodissa, jonka jalo luonne on antanut teille loistavan esimerkin
kristillisestä ihmisrakkaudesta, ottamalla perheeseensä maaorjan pojan
ja antamalla hänelle saman kasvatuksen kuin omalle lapselleen."
"Älkäämme puhuko siitä", sanoi ruhtinas tähän, nousten tyytymättömänä
istuimeltaan ja alkaen kävellä salissa edes takaisin kädet selän
takana.
"Päinvastoin, rakas ruhtinas", huusi herra Gladkoi, "puhukaamme vaan
tästä asiasta -- minä pyydän -- tätä juuri olen monta kertaa aikonut
ottaa puheeksi. Meidän kunnioitettu ystävämme", hän kääntyi nyt
vieraitten puoleen, "on antanut kauniin esimerkin jalomielisyydestään
ottamalla tämän saman Iivanan kasvatikseen, mutta minä olen täysin
vakuutettu siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee sitä katumaan.
Raakuus pistää esiin jokaisessa noissa perityissä ihmisissä ja
ainoastaan solmupiiskan avulla on mahdollista pitää heitä kurissa
ja nöyryydessä. Varmaan tulee tämä sama Iivanakin suurella
kiittämättömyydellä palkitsemaan arvoisaa ystäväämme, sillä poika ei
ole rahtuakaan vertaisiaan parempi. Suvaitkaa, rakas ruhtinas,
sopivassa tilaisuudessa muistella näitä minun sanojani."
Nyt oli Shestokowin hyvä tuuli kokonaan hävinnyt; Gladkoin sanat olivat
tehneet häneen syvän vaikutuksen, myös myönsi hän itselleen, että hän
oli ottanut taloonsa tuon Iivanan vähemmin jalomielisyydestä, kuin
oikusta, joka perustui poikansa Michaelin mieltymykseen tuohon
leikkitoveriin.
Ruhtinaan painostava mieliala tarttui vähitellen koko seurueesen, ja
kaikki erosivat aikasemmin kuin aiottu oli. Jerupkow sai osakseen
ainoastaan kylmät jäähyväistervehdykset bojaareilta, ja kun hän samaten
kohta jätti hyvästinsä enolleen, sanoi tämä hänelle:
"Sinä olet varomaton haaveilija ja tekisit viisaasti, jos koettaisit
tehdä mitä vaan voit poistaaksesi tuota epäedullista vaikutusta, minkä
olet jättänyt ensimäisellä esiintymiselläsi meidän piirissämme tuon
erkanevan ajatussuuntasi tähden. Me elämme Venäjällä emmekä Saksassa,
Ranskassa tai Englannissa, me olemme täällä tekemisessä sellaisten
ihmisten kanssa, joita ainoastaan nuora ja piiska voipi kasvattaa. Joka
toisin ajattelee, se on narri! Hyvästi!"
Jerupkow oli kuin pilvestä pudonnut ja erosi täynnä hämmästystä enonsa
talosta, jonka luonteesta hänellä oli ollut aivan toisellaisia
ajatuksia.